Venäläinen Helsinki

 

Kumpujen yöstä

 

Harry Halén, Vieraan väen organisaatioita, hallintokuntia, joukko-osastoja, yhdistyksiä, yrityksiä, kouluja ja omistuksia Helsingissä ja Viaporissa 1808-1918. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Unholan aitta 57, Helsinki 2022, 148 s.

 

Harry Halénin julkaisuista on tällä palstalla ollut aihetta kirjoittaa jo useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholan+aitta ).

Uupumaton tutkija on yhä uudelleen kattanut lukijalle herkkupöydän, jonka antimista kelpaa itse kunkin poimia sitä, mitä sattuu tarvitsemaan. Nyt, kun sukututkimuksesta on tullut miljoonien harrastus ja historian elävöittäminen kiinnostaa yhä useampia, on tullut yhä tarpeellisemmaksi ottaa selville, missä konkreettisesti vaikutti tuo tai tämä organisaatio tai ihminen ja ketkä hoitelivat mitäkin virkaa tai tointa.

Vaivalloisen tutkimustyön voi tältä osin välttää, kun Halén on tehnyt sen toisten puolesta. Unholan aitan keltakantisissa kirjoissa on valtavasti sellaista tietoa, jota wikipedia ei tarjoa -tai ainakaan tähän saakka ei ole tarjonnut.

Useinkaan ei tule ajatelleeksi, että Helsingin suomalaisuus on aivan tuore ilmiö. Kaupunkihan sijaitsee vanhalla ruotsinkielisellä alueella ja vuodesta 1808 lähtien sen vieressä sijaitseva Viaporikin oli puhtaasti venäläinen linnoitus. Suomalaiset suonenkieliset olivat aluksi vielä pieni vähemmistö.

Vielä vuonna 1870 olivat Helsingin kieliryhmät seuraavanlaiset: ruotsi 18,304, suomi 8,298, venäjä 3,901, saksa 562, puola 288, lätti/liettua 153, tšeremissi/tšuvassi/syrjääni/votjakki 139, viro 82, tataari 47, tanska/norja 25, englanti 24, ranska 16, muu romaaninen kieli 3, unkari 1, saame 1, romani 1. Lisäksi 239 juutalaista ilmoitti äidinkielekseen heprean eikä siis jiddišiä.

Venäläiset hiipuivat sitten nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kun kaupunki kasvoi etenkin suomalaisen muuttovirran takia ja väkiluku tavoitti 100 000 jo vuosisadan vaihteessa. Sivumennen sanoen, venäläiset änkyräpatriootit vihoittelivat Helsingin venäläisille kauppiassuvuille siitä, että nämä yhä enemmän integroituivat ruotsinkieliseen ympäristöönsä.

Kirjassa luetellaan virastojen ja laitosten sijainnit, päälliköt ja yleensä jokunen vanhempi upseeri tai johtaja, joskus paljon enemmänkin. Mukana on myös muun muassa luettelo Helsingin merikalmistoon 1831-1852 haudatuista. Kyseessä on todennäköisesti Vallisaaressa sijainnut venäläinen hautausmaa.

Myös Taivallahdessa oli hautausmaa, jonka sijaintiakaan on enää vaikea huomata. Kuitenkin haudattujen määrät olivat joskus suuria, vuonna 1812 sotilassairaaloissa kuoli jopa yli 700 henkeä.

Venäläiset virastot ja instituutiot näyttäisivät äkkiä katsoen keskittyneen muutamaan, usein Venäjän valtion omistamaan paikkaan. Niinpä Kruununhaassa ja etenkin Liisankadun-Maneesikadun tuntumassa oli sekä monenmoista uskonnollista ja sotilaallista toimintaa. Esplanadilla oli Apollo-teatteri, johon Helmikuun vallankumouksen jälkeen sijoittuivat Matruusiklubi ja Matruusiyliopisto. Kaartinkaupungissa asettui Punanotkonkadulle useammassakin paikassa jo vaellellut Ohrana ja Antinkadun-Arkadiankadun suunnalla olivat Turun kasarmi, Aleksanterin lyseo (nykyinen eläinmuseo) ja paljon muuta.

Tietenkin sotilaskohteet olivat keskeisiä ja näkyviä venäläisiä laitoksia, Liisankadun kasarmi, Maneesikadun santarmimaneesi, Kasarmitorin kasarmi, joka aluksi oli Keisarillisen henkikaartin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan käytössä, Heikinkadun Turun kasarmi ja niin edelleen. Sotilassairaala eli nykyinen yliopiston Topelia toimi aikoinaan myös junkkarikouluna (myös junkkerikoulu, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholasta+nostetut ).

Rakennuksilla on kohtalonsa ja tuskin mikään niistä palveli ajan mittaan vain yhtä käyttäjää. Jotkut käyttäjätkin saattoivat kadota jo ennen vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä kuten kantonistikoulu ja junkkarikoulu.

Lyhytaikaisia olivat yleensä ne Helmikuun vallankumouksen tuotteet, joissa ajan vapaushenki, tai sanoisiko svaboodahenki ilmeni. Sellaisia olivat esimerkiksi monet vähemmistökansallisuuksien muodostamat yhdistykset. Myös uusia joukko-osastoja koottiin keräämällä samaa kansallisuutta tai uskontoa edustavat samaan yhteyteen.

Ukrainalaisuutta edustivat muun muassa Helsingin ukrainalainen hromada, Helsingin ukrainalainen organisaatio, (järjestö), Helsingin ukrainalainen keskus-rada ja pieni rada, Helsingin ukrainalainen toverikunta Prosvita ynnä muuta.

Ukrainalainen joukko-osasto oli ainakin vuonna 1917 koottu Viaporin innoitustykistön erillinen ukrainalainen komppania. Vastaavalla tavalla oli muodostettu myös Puolalainen raskas tykistöosasto. Oli myös Helsingin puolalainen yhdistys. Helsingin puolalainen koulukin perustettiin vuonna 1917 ja katosi sen jälkeen.

Myös valkovenäläisillä oli oma järjestönsä ja tšuvasseillakin oma järjestelykomitea. Muslimeilla oli Helsingin islamilainen sotilaskomitea ja Helsingin muslimien toimeenpaneva komitea.

Tietyissä taloissa, kuten Bulevardi21/Albertinkatu 25 oli paljonkin erilaista venäläistä toimintaa insinööriklubista ja Volna-lehden toimituksesta Itämeren laivaston vastavakoiluosastoon. Tämän talonhan Neuvostoliiton ilmavoimat sitten vuonna 1939 tuhosivat vorošilovilaisella iskulla.

Kenraalikuvernöörinvirasto sijaitsi nykyisessä ”Smolnassa”, mutta sen kanslia näyttää vaellelleen aika lailla. Kuten monessa muussakin kohden, tekijä tarjoa pitkän luettelon virastojen työntekijöistä.

Niitä pintapuolisesti silmäillessä näyttää siltä, että ns. suomenmaalaisissa linjarykmenteissä oli kuin olikin aika lailla suomalaisperäisiä upseereita, vaikka nuo joukko-osastot olivat muuten aivan venäläisiä.

Saksalaisuus on toinen asia, joka pistää silmään. Tunnettua on, että korkeammassa upseeristossa ja virkakunnassa heitä oli suhteettoman paljon. Kuitenkaan oli tuskin sattuma, ettei esimerkiksi Suomeen, jossa kenraalikuvernöörit asuivat vuodesta 1855 lähtien, lähetetty juuri ketään venäläisnimistä kenraalikuvernööriä. Eiväthän suomalaiset olisi osanneet ummikkovenäläisten kanssa edes keskustella, kuten sitten Bobrikov sai huomata.

Aiemmistakin kenraalikuvernööreistä tosivenäläiseksi usein mainittu Zakrevski oli puolalainen eikä osannut puolan ja venäjän lisäksi muita kieliä.

Oma lukunsa ovat vuoden 1917 tapahtumiin liittyvät instituutiot, joiden nimissäkin haisee jo aikakauden henki. Ajatelkaamme vaikkapa anarkistiklubia, joka majoittui Katajanokan kasinolle tai Helsingin työtätekevän intelligentsijan yhdistystä. Myös sellainen lafka kuin Helsingin vallankumouksellinen terroristijoukkko (Kalliolinnantie 16) kertoo jotakin ajasta, jolloin kymmeniä upseereita teurastettiin Helsingin kaduille ja laivoihin.

Toki väkivaltaa pyrittiin myös sääntelemään. Samassa Kalliolinnantien osoitteessa oli myös Helsingin kansantuomioistuin ja muitakin oikeusistuimia löytyi.

Luettelo venäläisistä kadunnimistä on hyödyllinen, sillä aina ei suinkaan tyydytty pelkkään translitterointiin tai kääntämiseen. Sitä paitsi nimet ovat usein muuttuneet: entinen Kulnevinkatu on nykyinen Dunckerinkatu ja Näkinkuja taas oli aikoinaan venäjäksi Nekkinski pereulok.

Keisarillisten majesteettien ja korkeuksien kadunnimien muuttuminenhan onkin yleistä tietoa. Elisabetista (Jelizaveta) tuli herttaisen kotoinen Liisa, Mihailista Mikko ja niin edelleen.

Tässäpä aineistoa sille, joka haluaa järjestää vaikkapa opaskierroksen venäläiseen Helsinkiin. Juuri tällä hetkellä asia ei tunnut erityisen kiehtovalta.

Unholasta nostetut

Unhon yöstä

Harry Halén, Unholan aitta 45, Helsinki 2017

Uupumaton uurastaja, orientalisti ja -käyttääkseni vanhaa kunnianarvoista sanaa- polyhistori, FT h.c. Harry Halén on taas julkaissut ja toimittanut tuhdin niteen Unholan aittaa. Siinä on käytetty lähinnä sitä aineistoa, joka sisältyy kansallisarkiston Venäläisten sotilasasiakirjojen (VeSa) satoihin hyllymetreihin.

Toivottavasti tekijän vuosikymmenten työ huomioidaan esimerkiksi juhlavuoden kunniamerkkisateessa. Tämähän on ymmärtääkseni ilmaista, ellei nyt suorastaan tappiollista työtä, joka erinomaisella tavalla tuo arkiston tietoja suuren tai ainakin suuremman yleisön ulottuville.

Niteen aihepiiriin kuuluvat muun muassa kantonistikoulut, jollainen oli Helsingin lisäksi myös Haminassa. Olen itsekin viettänyt useita vuosia kantonistikoulun tiloissa (nykyinen Topelia, Unioninkatu 38), minkä hyvin tiedän, mutta myönnän, että ne venäläiset orpopojat ja muutkin nykyisessä Maailman kulttuurien laitoksessa sijainneen opinahjon oppilaat ovat kyllä jääneet minulle aika kaukaisiksi.

Enpä heitä tämän artikkelin lukemisen jälkeenkään tuntisi, jos sattuisivat käytävällä jossakin astraaliruumiissa vastaan tulemaan, mutta olihan tuo mukava nähdä, millaista ja minkä nimistä joukkoa täällä oli majaillut. Myös itse instituutiosta ja sen muuntumisesta annetaan lyhyt ja selkeä kuvaus.

Kantonistien persoonallisuus kieltämättä jää tuossa luettelossa kovin kaukaiseksi, mutta Helsingin junkkarikoulun oppilaiden ja henkilökunnan kanssa tilanne on parempi.

Itse koulustahan on olemassa John Screenin tutkimus englanniksi, mutta Halénin luettelot lisäävät k yllä tietojamme asiasta, vaikka kirjoittaja ei olekaan käyttänyt varsinaista koulun arkistoa, joka sijaitsee Moskovassa. Tulokset ovat myös vajaita ja epätäydellisiä, kuten tekijä huomauttaa.

Koulu sijaitsi Liisankadulla, Pohjoisrannan puolella ja siellä opiskeli kaiken kaikkiaan 1444 oppilasta, joista 940 valmistui. Näistä suomalaisia oli noin 211.

Valmistuneet olivat port d’epée-junkkareita eli alivänrikkejä, joista tuli upseereita, kun vakanssi aukesi. Oppilaista ja opettajista on kerätty jokaisesta enemmän tai vähemmän elämäkerrallista tietoa, joten luettelo hyödyttää sukutukijoita.

Vaikka suomalaiset oppilaat olivat lähtöisin ympäri Suomea sijainneista pitäjistä, olivat lähes kaikki ruotsalais- tai saksalaisnimisiä, mikä ei tietenkään 1800-luvun oloissa vielä sinänsä sano mitään esimerkiksi äidinkielestä. Vanhempien taustan perusteella kyseessä olivat joka tapauksessa herrasväen lapset. Kuinkapas nyt rahvaan lapset olisivat lähteneet suoraan upseereiksi opiskelemaan?

Tämä siitä huolimatta, että ymmärtääkseni junkkarikoulu oli nimenomaan ”kansanomaisempi” vaihtoehto kadettikoululle, vaikka kyllä Helsingissäkin myös aatelisia opiskeli, paljonkin.

Venäläisistä oppilaista mainittakoon Paul Georg von Rennenkampf, joka johti rankaisukomennuskuntaa Kaukoidässä 1905-06 ja toimi 1. armeijan komentajana Masurian järvillä vuoden 1914 katastrofin aikana. ”Yksi taantumuksellisimmista ja taitamattomimmista kenraaleista tsaarin armeijassa” sanoo neuvostotietosanakirja karusti, mutta siihen kannattaa suhtautua varovasti.

Mutta olipa joukossa myös Vsevolof Ivanovits Roborovski, joka toi Turkestanista uiguurinkielisiä asiakirjoja ja käynnisti sinne suuntautuvan tutkijoiden ryntäyksen, jota paikalliset siellä nykyään paheksuvat, kuten huomasin paikan päällä käydessäni. Mainittakoon, että Mannerheim, joka myös oli yksi näistä muinaismuistojen metsästäjistä, käyttäytyi tässä suhteessa poikkeuksellisen säädyllisesti.

Suomalaisten oppilaiden lyhyistä elämäkerrallisista tiedoista syntyy kiinnostavia mielikuvia: kuka joutui boksarikapinassa luotituiskuun keskellä siltaa, mutta säilyi hengissä ja hoiti sitten terveyttään Nagasakissa, kuka erotettiin huonon käytöksen ja laisuuden takia, mutta toimi kuitenkin sitten lennättimen hoitajana muun muassa Kaukoidän Blagoveštšenskissä.

Myöhemmin kuuluisaksi tullut Johan Kock kävi itäsuomalaisten liikemiesten toimeksiannosta tutkimassa Siperian ja Amurinmaan hyödyntämättömiä luonnonvaroja ja niin edelleen.

Suomalaisten laajaa liikkuvuutta on toki kuvattu monissa kirjoissa (mm. Matti Klingen Kaukana ja kotona), mutta on kiinnostaa havaita, miten monen sotilaan tie vei esimerkiksi Savon sydämestä kauas Turkestaniin, Kaukoitään ja vaikkapa Turkin sotaan, Balkanille.

Kiinnostavan välähdyksen tarjoaa Pyhtäällä syntyneen ja Lieksassa kuolleen Emil Steniuksen tarina. Hän osallistui muun muassa Turkin sotaan ja kenraali Skobelevin sotaretkeen Ahalteken turkmeeneja vastaan 1879-1880.

Junkkarikoulussa hän taisi kuitenkin saada aikamoisen löylytyksen. Sattui nimittäin niin, että itse keisari Nikolai I oli tarkastamassa koulua ja moitti Steniusta huonosta ryhdistä. Sen johdosta hän kehotti koulun johtajaa Tšepurnovia menemään Haminaan kadettikouluun katsomaan, miten siellä osataan seistä.

Onneton johtaja, joka myöhemmin kohosi kenraalimajuriksi, teki työtä käskettyä. Mitäpä muuta hän olisi voinut? Ehkä Stenius joka tapauksessa sitten vuorostaan sai ns. sapiskaa. Tämä on vain arvaus.

Niteessä on paljonkin yleisesti, tai ainakin tietyn harrastajapiirin kannalta kiintoisia artikkeleita eri aiheista, muun muassa Svartholman linnoituksen vangeista. Siellähän oli jonkin aikaa lusimassa myös useita dekabristeja, joiden elämästä on annettu hieman runsaammin tietoa. Ikävä kyllä, suomalaisista vangeista ei ole luetteloa.

Varmasti hyödyllinen ja monen mielestä kiintoisa on luettelo Suomessa vuosina 1900-1925 oleskelleista venäläisistä ylimyksistä ja hieman alemmistakin aatelisista, ruhtinaista aina paroniin asti. Kun nykyään on innokkaasti tutkittu venäläisiä emigrantteja, kiinnostaa tämä luettelo varmasti tutkijoita ympäri maailmaa.

Niteen muusta sisällöstä mainittakoon luettelo Viipurin vuoden 1918 verilöylyn uhreista. Listassa on 178 nimeä.

Tästä Suomen nuoren armeijan ja sen jääkärien kunnian pahasti tahranneesta ilkityöstä on kerrottu jo monet kerrat, mutta asiaa kannattaa aina silloin tällöin muistella, ettei totuus unohtuisi. Luettelosta saa käsityksen murhattujen taustasta, jossa yhteistä näyttää olevan lähinnä se, etteivät he olleet suomenkielisiä.

Kuten tunnettua, mukana oli varsin paljon myös puolalaisia, pari tataaria ja jokunen baltti. Olipa siellä myös pari naista ja joku alaikäinen poika. Muistan lukeneeni asiaa puolustelevan sepityksen, jonka mukaan joku harvahampainen akka oli ampunut vapaussotureita ikkunasta ja saanut sitten ”ansaitun palkkansa”.

 Juttu on mitä ilmeisimmin tuulesta temmattu. Kyseessä oli juuri sellainen etninen puhdistus, jollaisia olemme tottuneet näkemään monissa barbaarisissa maissa ja niitä syvästi kauhistelemaan. Tämä tapaus on tainnut usein monelta suorastaan unohtua.

Mikä lieneekään se psyykkinen tekijä, joka saa sotilaan häpäisemään univormunsa ja teurastamaan puolustuskyvyttömiä vankeja ilman minkäänlaista järjellistä, esimerkiksi sotatilanteesta johtuvaa tarvetta. Siinäpä pohtimisen aihetta. Pitäisikö urotöiden ohella ottaa tavaksi myös häpeätöiden muisteleminen?

Mutta palatakseni tähän Unholan aitan niteeseen, sieltä löytyy vielä muutakin tavaraa, joka liittyy Viipurin venäläiseen reaalikouluun ja muutamaan lasitehtaaseen.

Kiitoksia taas tekijälle kiinnostavasta työstä!