Unholasta nostetut

Unhon yöstä

Harry Halén, Unholan aitta 45, Helsinki 2017

Uupumaton uurastaja, orientalisti ja -käyttääkseni vanhaa kunnianarvoista sanaa- polyhistori, FT h.c. Harry Halén on taas julkaissut ja toimittanut tuhdin niteen Unholan aittaa. Siinä on käytetty lähinnä sitä aineistoa, joka sisältyy kansallisarkiston Venäläisten sotilasasiakirjojen (VeSa) satoihin hyllymetreihin.

Toivottavasti tekijän vuosikymmenten työ huomioidaan esimerkiksi juhlavuoden kunniamerkkisateessa. Tämähän on ymmärtääkseni ilmaista, ellei nyt suorastaan tappiollista työtä, joka erinomaisella tavalla tuo arkiston tietoja suuren tai ainakin suuremman yleisön ulottuville.

Niteen aihepiiriin kuuluvat muun muassa kantonistikoulut, jollainen oli Helsingin lisäksi myös Haminassa. Olen itsekin viettänyt useita vuosia kantonistikoulun tiloissa (nykyinen Topelia, Unioninkatu 38), minkä hyvin tiedän, mutta myönnän, että ne venäläiset orpopojat ja muutkin nykyisessä Maailman kulttuurien laitoksessa sijainneen opinahjon oppilaat ovat kyllä jääneet minulle aika kaukaisiksi.

Enpä heitä tämän artikkelin lukemisen jälkeenkään tuntisi, jos sattuisivat käytävällä jossakin astraaliruumiissa vastaan tulemaan, mutta olihan tuo mukava nähdä, millaista ja minkä nimistä joukkoa täällä oli majaillut. Myös itse instituutiosta ja sen muuntumisesta annetaan lyhyt ja selkeä kuvaus.

Kantonistien persoonallisuus kieltämättä jää tuossa luettelossa kovin kaukaiseksi, mutta Helsingin junkkarikoulun oppilaiden ja henkilökunnan kanssa tilanne on parempi.

Itse koulustahan on olemassa John Screenin tutkimus englanniksi, mutta Halénin luettelot lisäävät k yllä tietojamme asiasta, vaikka kirjoittaja ei olekaan käyttänyt varsinaista koulun arkistoa, joka sijaitsee Moskovassa. Tulokset ovat myös vajaita ja epätäydellisiä, kuten tekijä huomauttaa.

Koulu sijaitsi Liisankadulla, Pohjoisrannan puolella ja siellä opiskeli kaiken kaikkiaan 1444 oppilasta, joista 940 valmistui. Näistä suomalaisia oli noin 211.

Valmistuneet olivat port d’epée-junkkareita eli alivänrikkejä, joista tuli upseereita, kun vakanssi aukesi. Oppilaista ja opettajista on kerätty jokaisesta enemmän tai vähemmän elämäkerrallista tietoa, joten luettelo hyödyttää sukutukijoita.

Vaikka suomalaiset oppilaat olivat lähtöisin ympäri Suomea sijainneista pitäjistä, olivat lähes kaikki ruotsalais- tai saksalaisnimisiä, mikä ei tietenkään 1800-luvun oloissa vielä sinänsä sano mitään esimerkiksi äidinkielestä. Vanhempien taustan perusteella kyseessä olivat joka tapauksessa herrasväen lapset. Kuinkapas nyt rahvaan lapset olisivat lähteneet suoraan upseereiksi opiskelemaan?

Tämä siitä huolimatta, että ymmärtääkseni junkkarikoulu oli nimenomaan ”kansanomaisempi” vaihtoehto kadettikoululle, vaikka kyllä Helsingissäkin myös aatelisia opiskeli, paljonkin.

Venäläisistä oppilaista mainittakoon Paul Georg von Rennenkampf, joka johti rankaisukomennuskuntaa Kaukoidässä 1905-06 ja toimi 1. armeijan komentajana Masurian järvillä vuoden 1914 katastrofin aikana. ”Yksi taantumuksellisimmista ja taitamattomimmista kenraaleista tsaarin armeijassa” sanoo neuvostotietosanakirja karusti, mutta siihen kannattaa suhtautua varovasti.

Mutta olipa joukossa myös Vsevolof Ivanovits Roborovski, joka toi Turkestanista uiguurinkielisiä asiakirjoja ja käynnisti sinne suuntautuvan tutkijoiden ryntäyksen, jota paikalliset siellä nykyään paheksuvat, kuten huomasin paikan päällä käydessäni. Mainittakoon, että Mannerheim, joka myös oli yksi näistä muinaismuistojen metsästäjistä, käyttäytyi tässä suhteessa poikkeuksellisen säädyllisesti.

Suomalaisten oppilaiden lyhyistä elämäkerrallisista tiedoista syntyy kiinnostavia mielikuvia: kuka joutui boksarikapinassa luotituiskuun keskellä siltaa, mutta säilyi hengissä ja hoiti sitten terveyttään Nagasakissa, kuka erotettiin huonon käytöksen ja laisuuden takia, mutta toimi kuitenkin sitten lennättimen hoitajana muun muassa Kaukoidän Blagoveštšenskissä.

Myöhemmin kuuluisaksi tullut Johan Kock kävi itäsuomalaisten liikemiesten toimeksiannosta tutkimassa Siperian ja Amurinmaan hyödyntämättömiä luonnonvaroja ja niin edelleen.

Suomalaisten laajaa liikkuvuutta on toki kuvattu monissa kirjoissa (mm. Matti Klingen Kaukana ja kotona), mutta on kiinnostaa havaita, miten monen sotilaan tie vei esimerkiksi Savon sydämestä kauas Turkestaniin, Kaukoitään ja vaikkapa Turkin sotaan, Balkanille.

Kiinnostavan välähdyksen tarjoaa Pyhtäällä syntyneen ja Lieksassa kuolleen Emil Steniuksen tarina. Hän osallistui muun muassa Turkin sotaan ja kenraali Skobelevin sotaretkeen Ahalteken turkmeeneja vastaan 1879-1880.

Junkkarikoulussa hän taisi kuitenkin saada aikamoisen löylytyksen. Sattui nimittäin niin, että itse keisari Nikolai I oli tarkastamassa koulua ja moitti Steniusta huonosta ryhdistä. Sen johdosta hän kehotti koulun johtajaa Tšepurnovia menemään Haminaan kadettikouluun katsomaan, miten siellä osataan seistä.

Onneton johtaja, joka myöhemmin kohosi kenraalimajuriksi, teki työtä käskettyä. Mitäpä muuta hän olisi voinut? Ehkä Stenius joka tapauksessa sitten vuorostaan sai ns. sapiskaa. Tämä on vain arvaus.

Niteessä on paljonkin yleisesti, tai ainakin tietyn harrastajapiirin kannalta kiintoisia artikkeleita eri aiheista, muun muassa Svartholman linnoituksen vangeista. Siellähän oli jonkin aikaa lusimassa myös useita dekabristeja, joiden elämästä on annettu hieman runsaammin tietoa. Ikävä kyllä, suomalaisista vangeista ei ole luetteloa.

Varmasti hyödyllinen ja monen mielestä kiintoisa on luettelo Suomessa vuosina 1900-1925 oleskelleista venäläisistä ylimyksistä ja hieman alemmistakin aatelisista, ruhtinaista aina paroniin asti. Kun nykyään on innokkaasti tutkittu venäläisiä emigrantteja, kiinnostaa tämä luettelo varmasti tutkijoita ympäri maailmaa.

Niteen muusta sisällöstä mainittakoon luettelo Viipurin vuoden 1918 verilöylyn uhreista. Listassa on 178 nimeä.

Tästä Suomen nuoren armeijan ja sen jääkärien kunnian pahasti tahranneesta ilkityöstä on kerrottu jo monet kerrat, mutta asiaa kannattaa aina silloin tällöin muistella, ettei totuus unohtuisi. Luettelosta saa käsityksen murhattujen taustasta, jossa yhteistä näyttää olevan lähinnä se, etteivät he olleet suomenkielisiä.

Kuten tunnettua, mukana oli varsin paljon myös puolalaisia, pari tataaria ja jokunen baltti. Olipa siellä myös pari naista ja joku alaikäinen poika. Muistan lukeneeni asiaa puolustelevan sepityksen, jonka mukaan joku harvahampainen akka oli ampunut vapaussotureita ikkunasta ja saanut sitten ”ansaitun palkkansa”.

 Juttu on mitä ilmeisimmin tuulesta temmattu. Kyseessä oli juuri sellainen etninen puhdistus, jollaisia olemme tottuneet näkemään monissa barbaarisissa maissa ja niitä syvästi kauhistelemaan. Tämä tapaus on tainnut usein monelta suorastaan unohtua.

Mikä lieneekään se psyykkinen tekijä, joka saa sotilaan häpäisemään univormunsa ja teurastamaan puolustuskyvyttömiä vankeja ilman minkäänlaista järjellistä, esimerkiksi sotatilanteesta johtuvaa tarvetta. Siinäpä pohtimisen aihetta. Pitäisikö urotöiden ohella ottaa tavaksi myös häpeätöiden muisteleminen?

Mutta palatakseni tähän Unholan aitan niteeseen, sieltä löytyy vielä muutakin tavaraa, joka liittyy Viipurin venäläiseen reaalikouluun ja muutamaan lasitehtaaseen.

Kiitoksia taas tekijälle kiinnostavasta työstä!