Sota-aikaa katsellessa

Sota-ajan pohdintoja

Ostin vanhasta tottumuksesta parikin lehteä lukemisiksi Pietarin-matkalle, vaikka eihän niitä Allegrossa oikein kerkeä lukemaan. Ennen kuin huomaakaan, on perillä.

Sattuipa joka tapauksessa niin, että molempien teemana oli sota. Der Spiegelin teema-artikkelissa kyseessä oli sota rikoksena: Verbrechen Krieg.

Sattuu olemaan niin omituisesti, ettei hyökkäyssodan käymisestä ole Hermann Göringin jälkeen tuomittu ketään. Ehkäpä Göring sai sen, mitä ansaitsi, mutta kyllä sotia on hänen jälkeensäkin aloitettu, mutta niiden aloittajia on kohdeltu toisin.

Epäilemättä Nürnbergin oikeudenkäynnillä on ollut merkitystä myöhemmille sotarikosoikeudenkäynneille, mutta eipä vain sotaa sinänsä, nimittäin hyökkäyssotaa, ole käytännössä saatu asianmukaiselle paikalleen kaikkien vakavimpien rikosten joukossa.

Tuskin paljon erehtyy, mikäli arvelee, että tämä seikka on nähtävä suurvaltojen toiminnan taustaa vasten. Ne ovat toisen maailmansodan jälkeen aloittaneet kovin monia sotilaallisia operaatioita, mutta aina päässeet niistä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Itse asiassa menestyksellinen sota on yhäkin johtajille varma tapa lisätä kansansuosiotaan. Jopa aivan surkea poliittinen tohelointi, kuten Venäjän Ukrainan operaatio, joka tuhosi koko suunnitellun Euraasian unionin, sai kansalta valtavat aplodit, kun se onnistuttiin markkinoimaan oikeudenmukaisuuden (Krimin liittäminen) toteuttamisena vastoin russofobisen lännen tahtoa.

Niinpä siis on käynyt, että toisin kuin toisen maailmansodan jälkeen kuviteltiin, sodasta ei suinkaan ole pysyvästi tuullut halveksuntaa herättävää rikosta, vaan sen glooria on jopa aivan viime vuosina huomattavasti kasvanut. Tämä siitä huolimatta, että tulokset ovat suorastaan kammottavan kurjia.

Vielä muutama vuosi sitten niin Venäjällä kuin muuallakin supistettiin rajusti sotavoimia, joiden tehtäviksi ajateltiin lähinnä rauhanturvaamisoperaatioita, ei suinkaan massiivisia taistelutoimia.

Kolmas vuosituhat on tässä suhteessa edustanut toisenlaista kehitystä, kuin YK:n aikoinaan perustanut edistysuskoinen maailma vielä äskettäin kuvitteli.

Der Spiegelin uudessa numerossa Budeswehr värvää lääkäreitä koko sivun kuvalla, jossa ollaan tositoimissa: sanitääri on kumartunut makaavan ja ilmeisesti jalkansa vammauttaneen sotilaan puoleen ja taustalla odottaa helikopteri.

Ollaan siis ihan oikeassa taistelutilanteessa ja mainosteksti ilmoittaa karskisti: Wir suchen keine Götter in weiss. Wir suchen Helden in grün.

Kuten tunnettua, ne ajat ovat aina olleet onnellisia, jolloin sankareita ei ole tarvittu. Nyt kai sitten tarvitaan, koska niin sanoo saksalainen.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä historioitsija Andrew J. Bacevich kirjoittaa otsikolla Ending Endless War.

Hän palauttaa mieleen, että vasta (tai jo) 1990-luvulla ns. vastuunalaisten piirien suhde sotilaalliseen voimankäyttöön muuttui Amerikassa. Nyt ei enää katsottu riittävän, että sodat vältetään.

Kun kylmä sota oli muka voitettu, oli aika ryhtyä muokkaamaan maailmaa Amerikan etujen mukaiseksi. Sotilaallinen voima, jota oli pidetty tylsänä työkaluna, näyttikin muuttuneen joka paikan tiirikaksi. Interventiot, itse asiassa jopa preventiiviset hyökkäykset, etenkin 9/11:n eli kaksoistornien kaatamisen jälkeen tulivat normaaliksi asiaksi.

Jotakin oleellista on muuttunut Yhdysvaltain suhteessa sotimiseen. Itse asiassa sana ”rauha” on miltei hävinnyt poliittisesta keskustelusta. Asioita on ruvettu hoitamaan voimalla. Me eletään uutta aikaa.

Ikävä puoli asiassa on, paitsi että tämä kohellus on saattanut maailman pahasti sekaisin, myös se, etteivät nuo voimat riitä kelvollisten tulosten aikaansaamiseen missään suhteessa, varsinkin kun niitä käytetään joka taholla.

Kirjoittaja kuuluttaakin uutta Yhdysvaltain turvallisuusdoktriinia, jossa voiman käyttö tulisi kysymykseen vain viimeisenä keinona.

Yhtenä tätä asiaa palvelevana seikkana kirjoittaja ehdottaa sotimisen taakan jakamista oikeudenmukaisesti, eli tasaisemmin Yhdysvaltain sisällä rodun, sukupuolen, etnisyyden, alueiden ja ennen muuta luokkien kesken. Rikkaiden ei pitäisi päästä luistamaan näistä velvollisuuksistaan.

Kyseessä olisi siis ainakin jonkinlainen paluu kansalaisarmeijaan, jollainen meilläkin on. Sellaisen olemassaolo saattaisi hillitä voimankäyttöä, kirjoittaja arvelee, vaikka toki muistanemme, että sodista tuli todella massiivista teurastusta vasta kansalaisarmeijoiden aikana, mutta se taas oli Euroopassa. Yhdysvaltain sisällissota kyllä edustaa myös niin sanoakseni kunnialla tätä aikakautta.

Mitä Eurooppaan tulee, kirjoittaja pitää kohtuuttomana, että Yhdysvallat yhä joutuu tukemaan sen puolustusta suurilla sijoituksilla, vaikka mitään supervalta Neuvostoliittoa ei enää ole olemassa.

Väestöltään Eurooppaa kolme kertaa pienempi Venäjä, jonka talous on EU:n taloudesta vain yhdeksäsosa, ei todellakaan voi olla mikään eksistentiaalinen uhka Euroopalle. Kysymys on vain vapaamatkustamisesta ja sen lopettamisesta.

Bacevichin artikkeli vaikuttaa tervejärkiseltä. On jo aika lopettaa mieletön ja pohjimmiltaan rikollinen panostaminen yhä kalliimmiksi käyviin aseisiin.

Tämä vuosisata on jo päästänyt liian pitkälle sen näkemyksen, jonka mukaan kiistojen ratkaiseminen asein on itse asiassa luonnollinen ja käyttökelpoinen menetelmä ja sen mukaisesti valtioiden on ennen muuta vain panostettava siihen, että niillä on naapureihinsa nähden sotilaallinen ylivoima.

Bachevich ei tee tätä johtopäätöstä, mutta itse rohkenen sitä ehdottaa: Nürnbergin ennakkotapausta on ryhdyttävä pitämään kansainvälisenä lakina ja ne, joiden voidaan todeta aloittavan hyökkäyssodan, on tuomittava vastaavanlaisiin rangaistuksiin. Hirttäminen havaittiin aikoinaan oikeaksi rangaistukseksi.

Tämä tarkoittaa, että myös hyökkäyssodan suunnittelusta tehdään rangaistava teko ja esimerkiksi ydinaseiden sotilaallisen käytön valmistelu ja näin törkeän rikoksen kohdalla sen avustaminenkin katsotaan kansainvälisen oikeuden loukkaukseksi.

Mikäli valtiot eivät suostu kunnioittamaan kansainvälistä oikeutta, ne julistetaan rosvovaltioiksi, joiden yhteyden sivistyneeseen maailmaan katkaistaan. Tästähän taitaakin olla jo esimakua Pohjois Korean ja Iranin kohdalla.

Tässä voi tietenkin hymähdellä ja muistaa vaikkapa vuoden 1928 Briandin-Kelloggin sopimusta, jonka allekirjoittajamaat sitoutuivat luopumaan sodasta konfliktien ratkaisukeinona.

Kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan ole yhdentekevä asia. Suurvaltoja, ainakaan ennen kuin ne on sodalla kukistettu, ei toki ole ainakaan vielä saatu kansainvälisiin tuomioistuimiin vastaamaan tekosistaan.

Olisi kuitenkin parempi kuin ei mitään, mikäli rikollisille ainakin langetettaisiin heidän ansaitsemansa tuomiot. Mikäli niiden täytäntöönpano ei osoittautuisi mahdolliseksi, olisi ainakin olemassa arvovaltainen lausunto siitä, mistä niiden toiminnassa on kysymys.

Saarnat ja seurakunnat

Saarna ja seurakunta

Pekka Tarkka kirjoitti aikoinaan teoksen nimeltä Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Taisipa olla kirjallisuussosiologinen väitöskirja.

Sikäli kuin asiaa silloin nuorena ymmärsin, tutkimus kohdistui siihen hullunkuriseen ilmiöön, että monet ns. vakavamieliset eli uskonnolliset ihmiset olivat loukkaantuneet Paavo Rintalaan, entiseen teologiin, joka puolestaan oli loukkaantunut siitä, etteivät ihmiset suostuneet näkemään sitä, mikä oli ilmeistä ja herätteli heitä siis penseyden horteesta.

Rintala, toisin kuin tekopyhät loukkaantujat, porautui asioihin, joissa näki synnin ja tekohurskauden rehottavan ja käytti ronskejakin keinoja -ainakin silloisissa oloissa- saadakseen ihmiset näkemään asioiden raadollisuuden.

Rintala oli saarnamies, jonka rehellisyyttä en ainakaan minä aseta kyseenalaiseksi. Valehtelijan muistelmat kruunasi mielestäni hänen elämänikäisen missionsa. Valheellinen ja ontto ryssäviha oli toiminut kasvualustana vielä valheellisemmalle kieroudelle, jonka parissa viihtyivät yhtä lailla sekä hölmöt että lurjukset.

Rintala ei henkisesti kuulunut kumpaankaan joukkoon, ei publikaaneihin eikä fariseuksiin. Naiivius oli hänen suurimpia tunnusmerkkejään ja tietyissä rajoissa se onkin Jumalan lahja, jolla voi olla annettavaa kaikille unessa eläville ja muillekin vähän tai liikaa ymmärtäville.

Rintalan Leningradin kohtalosinfonia oli kaiketi ensimmäinen kuvaamaansa aihepiiriä kuvaava kirja. Järjestin sen ympärille joskus Pietarissa tilaisuuden, jossa oli mukana myös kirjan eräs tärkeä taustahahmo, Jefim Etkind, Saksasta varta vasten saapunut.

On totta, että Rintalaa tätä kirjaa tehdessään evästettiin ja ohjattiin KGB:n toimesta. Sillä taholla katsottiin tarpeelliseksi kolkutella suomalaisten liian hyvältä näyttävää omaatuntoa.

Kirja saikin hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Rintamamiehet olivat enimmäkseen pahoin suuttuneita siitä, että Rintala jollakin kovin epämääräisellä ja epäloogisella tavalla antoi ymmärtää, että heille kuuluisi ainakin osavastuu Leningradin tragediasta.

Ei se kuulunut, mutta siitä huolimatta se oli tärkeä kirja.  Pian ilmestyi myös Harrison Salisburyn Leningradin 900 päivää, joka oli tuon tragedian historia, mitä Rintalan kirja ei suinkaan ollut.

Rintala ei historiaa kirjoitellut, vaan saarnasi ja aika hyvin saarnasikin, jos minulta kysytään. Tosin hänen tekstinsä oli usein melkoista huiskimista ja vieraskieliset sitaatit yleensä väärin kirjoitettuja, mutta hengessä ei ollut valittamista. Usein se toki saattoi haista.

Rintala lienee hyvä esimerkki siitä, miten sekalaisessa seurakunnassa sama saarna käsitetään eri tavoin. Se, mikä toisille on rienausta ja historian vääristelyä, on toisille ilmestys ja väkevää hengen ravintoa. Kolmannet lukevat sitä historiana ja murjovan sen tyhmyyksissään vain oman muottinsa täytteeksi.

Jari Tervon Matriarkka on ilmeisesti myös saarna. Aamu Karitsantytär kaikessa fiktiivisessä komeudessaan, on itse asiassa Inkerin kärsinyt kansa, jonka suomalaiset karkottavat pöhelönä mummona takaisin Jaroslavliin, minne hän juridisesti kuuluukin.

Suomen kansa, joka on autistista ja kovasydämistä, ei halua maahansa muuttajia. Nehän saattaisivat muuttaa sen arvokkaaksi ja kehittyneeksi kuviteltua elämänmenoa.

Ongelma on suomalaisten korvien välissä. Heidän karsautensa sota-aikana siirrettyjä inkeriläisiä kohtaan todistaa, että kyseessä ei ole hetkellinen mielenhäiriö, vaan kukaties jopa perinnöllinen vamma. Voi meitä!

Voi olla, että olen tulkinnut kirjan sanoman väärin, mutta näin sen näin.

En erityisemmin arvosta tätä Tervon teosta enkä paljon muitakaan, mutta sehän kertoo jotakin vain minusta itsestäni.

Huomaan kyllä, että alan asiantuntijoiden mielestä juuri Tervo kuuluu kirjallisuutemme tämän hetken huipulle. Se on aikakauden antama tuomio ja minä taas en ole ajan tasalla. Tunnustan sen.

Tervo näyttää ainakin minusta saarnaavan juuri meistä suomalaisista kuten joskus Rintalakin. Ulkomaalaiset, olkoonkin että tässä tapauksessa ulkomaalaiset suomalaiset, ovat vain rekvisiittaa tätä tarkoitusta varten.

Toki inkeriläisten dramaattinen ja traaginen historia tarjoaa runsaasti aineksia myös erilaisille eksoottisille episodeille, jotka puolestaan auttavat korostamaan sitä seikkaa, että juuri me kantasuomalaiset olemme näihin veljiimme ja sisariimme verrattuna juntteja tai jopa metsäläisiä.

Muistan, miten taistolaiset 1970-luvulla näkivät Suomen valoisan tulevaisuuden olevan aivan käden ulottuvilla. Ei tarvittu muuta kuin saada typerä kansa tajuamaan, että sosialismi ei ollut keneltäkään pois, että sen tarkoituksena oli kaikkien maksimaalinen vapauttaminen ja hyvinvointi.

Niinpä tiedotusvälineet kyllästettiin tällä näkemyksellä, jonka edistyksellinen toimittajakaarti ja näkyvimmät kulttuurihenkilöt lähes poikkeuksetta jakoivat tai ainakin kysyttäessä kielsivät sitä vastustavansa.

Älymystö oli jo henkisesti valmis sitä uutta Suomea varten, joka odotti tulemistaan. Kaiken esteenä olivat vain ne kyräilevät ja epäilevät äänestäjät, joista melkoinen osa ei edes kaihtanut suoltamasta vihapuhetta potentiaalisia hyväntekijöitään vastaan. Ikään kuin hekin olisivat politiikan todellisuudesta jotakin ymmärtäneet!

Eikö samoin ole myös tänä päivänä? Pakolaisia ja   muita maahanmuuttajia vierastetaan, vastustetaan absurdeilla perusteilla ja pelätään, että he muuttaisivat tämän maan nykyistä huonommaksi!

Tämä kansa on niskurikansa, joka ei ole ansainnut sitä osaa maailman hyvinvoinnista, joka sille on sattunut putoamaan eikä sillä ole mitään todellista oikeutta istua täällä rikkauksiensa ja tyhjien tonttiensa päällä samaan aikaan, kun ihmisillä on niistä puutetta.

Näinhän meitä valistetaan myös kansankirkkomme korkeimmista saarnastuoleista käsin. Ja siitä huolimatta me kyräilemme ja vastustamme.

Saarnat kuulostavat näköjään monen korvissa hyvältä, mutta minä, kuten kaikki muutkin, luen tekstit omalla tavallani. En kuitenkaan epäile, etteivätkö monet Tervon lukijat voisi saada paljonkin uutta hänen testeistään. Monet ehkä jopa tuntevat piston sydämessään ja alkavat kannattaa uuden valtakunnan tulemista.

Voi olla, että Tervon kirja myös antaa joillekin aivan yllättävää ja uutta tietoakin joistakin asioista. Meillä on toki useampikin Inkerin historiasta käyvä julkaisu, mutta todella kunnollista ja ajanmukaista yleisteosta ei ole.

Tämä on vahinko, sillä ei suurin osa tätä eikä mitään muutakaan kansaa koskaan mene etsimään erikoisteoksia niistä itselleen yleiskuvaa luodakseen. Ehkä Tervon kirja vaikuttaa moniin kuin Rintalan Leningrad-kirja aikoinaan, nostaa esille jonkin ”vaietun” asian?

Saarnaahan se joka tapauksessa on ja sitä paitsi sisältää jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia ja perusteettomia syytöksiä, mutta laajeneehan se maailmankuva näinkin sillä, joka ei asioista ennen ole mitään tiennyt.

Toki kirjoittajan kannattaa varautua siihen, että ne, joita potkitaan, saattavat potkaista takaisin.

Kiimaisten akkojen kylä

Kiimaisten akkojen kylä

Unto Seppänen kirjoitti aikoinaan Kannakselle sijoittuvan paikallishistoriallisen hupailun Iloisten ukkojen kylä.

En tiedä miten läheinen yhteys kuvauksella oli todellisuuteen eikä sillä ole hirveästi väliäkään. Juttu ei ketään sen enempää liikuttanut eikä maailmaa mullistanut, mutta saattoihan sen lukea, jos joutoaikaa kerran oli.

Jari Tervon Matriarkka (Otava 2016, 448) on hieman erilainen tapaus. Siinä on kirja, joka aivan ilmeisesti pyrkii olemaan merkittävä taideteos ja lisäksi vielä näkökulma meidän nykyiseen suomalaiseen todellisuuteemme.

Kirjoittajaa pitäisi kai aina arvioida sen mukaan, mitä hän on yrittänyt eikä lainkaan sen mukaan, mitä hän ei ole edes yrittänyt tehdä.

Ainakin toivon, ettei Tervo ole yrittänyt luoda mitään Inkeri-eeposta, jossa tämän maailmankolkan historia heijastuisi fiktion kautta. Luulen, että hän kyllä sen sijaan on pyrkinyt kertomaan poliittisesti korrektin näkemyksensä meidän aikamme muutamista ilmiöistä, eipä hän olisi ainakaan sitä voinut selvemmin sanoa.

Mutta mitäpä Inkerillä on tekemistä meidän aikamme junttien, väärinajattelijoiden ja räikköräähkien kanssa?

Minusta on ilmeistä, että Inkeriä tarvitaan tässä rekvisiittana, hätkäyttelemässä lukijaa kaiken maailman omituisuuksilla, joita tuon kansansirpaleen historiaan on kuulunut tai ainakin ihan hyvin olisi voinut kuulua.

Taiteilijan oikeuksiin kuuluu esittää kaikki yksilötasolla ja vieläpä groteskien ja epätodennäköisten tyyppien kautta. Ei hän ole mikään historiankirjoittaja, jonka olisi asianmukaisella tavalla noteerattava kansalaissota ja elintarvikehankinnat, kollektivisointi ja suuri terrori, luterilaisuuden merkitys ja kohtalo ja muut sellaiset asiat, joiden merkitys Inkerin lähihistoriassa oli keskeinen.

Sen sijaan kirjailija voi ihan hyvin kuvitella viimeisen kirkkoherran itse asiassa satanistiksi ja panna kyläläiset teloittamaan toisiaan, esittää omituisen lapsen telekineettisiä kykyjä omaavana ja vaikkapa panna jonkin henkilöhahmonsa leikkelemään omaa lihaansa toisille syötäväksi.

Meidän aikanamme kirjailija on hän, joka tuottaa tekstiä. Tekstissä taas kaikki on mahdollista ja vain sen rajat ovat kirjallisuuden rajoja.

Mutta olettakaamme nyt kaikin mokomin, että myös maailma tekstin ulkopuolella on jossakin mielessä olemassa.

Kuten Goethe sanoi, nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat ja kun me nyt sattumalta elämme juuri tätä meidän aikaamme, merkitsee tuo jälkimmäinen vähän enemmänkin kuin pelkkää lähetyssaarnaajan asennossa harjoitettua heteroseksiä.

Sitä paitsi Inkerissäkin todella ilmeni tässä suhteessa kiinnostavia lahkoja, kuten hyppääjät ja skoptsit. Eivätköhän vain ne lienekin aikanaan olleet koko elämän keskipisteenä, toisin kuin valheelliset sievistelijät ovat halunneet asiat nähdä?

Inkeriläisten kohtalo on ollut todella karu ja siitä kyllä riittää kertomista jos tutkimistakin. Tässä tapauksessa se on ollut mainio syy kirjoittaa eksoottisia episodeja seikkailuista Jenisein alkuasukkaiden keskuudessa tai Leningradin piirityksessä.

Inkeriläisten suhde Suomeen puolestaan antaa aiheen nousta sille tuomarinistuimelle, jolta kansakuntamme raadollisuutta sopii tarkastella.

Kyseessä on siis melkoinen hybridi kirjaksi, mutta sen sanoma ei jää kyllä tyhmimmältäkään huomaamatta ja kaiketi se onkin tärkeintä koko kirjassa. Miksi kirjoja muuten kirjoitettaisiin?

On tietenkin mahdollista kirjoittaa kirja myös kirjoittamisen ilosta. Tyylihän on ihminen itse, kuten sanotaan ja Tervon kynä kyllä luistaa. Tekstiähän se on, mitä kirjailija itsestään suoltaa.

Ikävä vain, että kirjan tyyli on väliin aivan puuduttavan teennäistä. Ilmeisesti pyrkien luomaan illuusiota inkeriläisen aikalaisen kerronnasta Tervo käyttää väliin älyttömiä venäläisyyksiä (”krasnajatar”) ja näyttää suorastaan tietokoneen avulla korvanneen normaalit demonstratiivipronominit ”se” ja ”ne” sanoilla ”tuo” ja ”nuo”. Nimet luovat osaltaan teennäisyyden ja epäautenttisuuden vaikutelmaa.

Tällaiset kirjat ovat kiinnostava ajan merkki. Ehkä jo piankin aletaan hokea, että Tervo on lahjoittanut koko Inkerin kansalle historian, joka siltä oli riistetty…  Näinhän kuuluu virolaisten kohdalla käyneen, kun eräs toinen vuosisataisnero kirjoitti sinne sijoitettuja opuksiaan.

Saapa nähdä. Tämä kirja on joka tapauksessa saanut osakseen sellaista ylistystä, että alkaa suorastaan olla vaikea uskoa sen vilpittömyyteen. Arvostelut ylistävät kertojan ”mestaruutta”ja rakenteen ”erinomaisuutta”. Kirjoittaja on kuulemma ”mestarismies” tai vähintäänkin nyt ”erittäin hyvä” kirjailija.

Sanottakoon nyt siis ainakin vastapainoksi, ettei kirja ajankuvauksena lainkaan vakuuta, jos asia ilmaistaan lievästi ja että sen lukeminen saattaa olla myös aika ankea kokemus.

Mutta mikäli joku etsii sellaista kaunokirjallisuutta, jossa eksotiikan ja valjusti kuvatun kiiman päälle on liimattu aikamme taistelevan poliittisen korrektiuden väittämiä, niin tässähän niitä sitten on tarjolla.