Sota-aikaa katsellessa

Sota-ajan pohdintoja

Ostin vanhasta tottumuksesta parikin lehteä lukemisiksi Pietarin-matkalle, vaikka eihän niitä Allegrossa oikein kerkeä lukemaan. Ennen kuin huomaakaan, on perillä.

Sattuipa joka tapauksessa niin, että molempien teemana oli sota. Der Spiegelin teema-artikkelissa kyseessä oli sota rikoksena: Verbrechen Krieg.

Sattuu olemaan niin omituisesti, ettei hyökkäyssodan käymisestä ole Hermann Göringin jälkeen tuomittu ketään. Ehkäpä Göring sai sen, mitä ansaitsi, mutta kyllä sotia on hänen jälkeensäkin aloitettu, mutta niiden aloittajia on kohdeltu toisin.

Epäilemättä Nürnbergin oikeudenkäynnillä on ollut merkitystä myöhemmille sotarikosoikeudenkäynneille, mutta eipä vain sotaa sinänsä, nimittäin hyökkäyssotaa, ole käytännössä saatu asianmukaiselle paikalleen kaikkien vakavimpien rikosten joukossa.

Tuskin paljon erehtyy, mikäli arvelee, että tämä seikka on nähtävä suurvaltojen toiminnan taustaa vasten. Ne ovat toisen maailmansodan jälkeen aloittaneet kovin monia sotilaallisia operaatioita, mutta aina päässeet niistä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Itse asiassa menestyksellinen sota on yhäkin johtajille varma tapa lisätä kansansuosiotaan. Jopa aivan surkea poliittinen tohelointi, kuten Venäjän Ukrainan operaatio, joka tuhosi koko suunnitellun Euraasian unionin, sai kansalta valtavat aplodit, kun se onnistuttiin markkinoimaan oikeudenmukaisuuden (Krimin liittäminen) toteuttamisena vastoin russofobisen lännen tahtoa.

Niinpä siis on käynyt, että toisin kuin toisen maailmansodan jälkeen kuviteltiin, sodasta ei suinkaan ole pysyvästi tuullut halveksuntaa herättävää rikosta, vaan sen glooria on jopa aivan viime vuosina huomattavasti kasvanut. Tämä siitä huolimatta, että tulokset ovat suorastaan kammottavan kurjia.

Vielä muutama vuosi sitten niin Venäjällä kuin muuallakin supistettiin rajusti sotavoimia, joiden tehtäviksi ajateltiin lähinnä rauhanturvaamisoperaatioita, ei suinkaan massiivisia taistelutoimia.

Kolmas vuosituhat on tässä suhteessa edustanut toisenlaista kehitystä, kuin YK:n aikoinaan perustanut edistysuskoinen maailma vielä äskettäin kuvitteli.

Der Spiegelin uudessa numerossa Budeswehr värvää lääkäreitä koko sivun kuvalla, jossa ollaan tositoimissa: sanitääri on kumartunut makaavan ja ilmeisesti jalkansa vammauttaneen sotilaan puoleen ja taustalla odottaa helikopteri.

Ollaan siis ihan oikeassa taistelutilanteessa ja mainosteksti ilmoittaa karskisti: Wir suchen keine Götter in weiss. Wir suchen Helden in grün.

Kuten tunnettua, ne ajat ovat aina olleet onnellisia, jolloin sankareita ei ole tarvittu. Nyt kai sitten tarvitaan, koska niin sanoo saksalainen.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä historioitsija Andrew J. Bacevich kirjoittaa otsikolla Ending Endless War.

Hän palauttaa mieleen, että vasta (tai jo) 1990-luvulla ns. vastuunalaisten piirien suhde sotilaalliseen voimankäyttöön muuttui Amerikassa. Nyt ei enää katsottu riittävän, että sodat vältetään.

Kun kylmä sota oli muka voitettu, oli aika ryhtyä muokkaamaan maailmaa Amerikan etujen mukaiseksi. Sotilaallinen voima, jota oli pidetty tylsänä työkaluna, näyttikin muuttuneen joka paikan tiirikaksi. Interventiot, itse asiassa jopa preventiiviset hyökkäykset, etenkin 9/11:n eli kaksoistornien kaatamisen jälkeen tulivat normaaliksi asiaksi.

Jotakin oleellista on muuttunut Yhdysvaltain suhteessa sotimiseen. Itse asiassa sana ”rauha” on miltei hävinnyt poliittisesta keskustelusta. Asioita on ruvettu hoitamaan voimalla. Me eletään uutta aikaa.

Ikävä puoli asiassa on, paitsi että tämä kohellus on saattanut maailman pahasti sekaisin, myös se, etteivät nuo voimat riitä kelvollisten tulosten aikaansaamiseen missään suhteessa, varsinkin kun niitä käytetään joka taholla.

Kirjoittaja kuuluttaakin uutta Yhdysvaltain turvallisuusdoktriinia, jossa voiman käyttö tulisi kysymykseen vain viimeisenä keinona.

Yhtenä tätä asiaa palvelevana seikkana kirjoittaja ehdottaa sotimisen taakan jakamista oikeudenmukaisesti, eli tasaisemmin Yhdysvaltain sisällä rodun, sukupuolen, etnisyyden, alueiden ja ennen muuta luokkien kesken. Rikkaiden ei pitäisi päästä luistamaan näistä velvollisuuksistaan.

Kyseessä olisi siis ainakin jonkinlainen paluu kansalaisarmeijaan, jollainen meilläkin on. Sellaisen olemassaolo saattaisi hillitä voimankäyttöä, kirjoittaja arvelee, vaikka toki muistanemme, että sodista tuli todella massiivista teurastusta vasta kansalaisarmeijoiden aikana, mutta se taas oli Euroopassa. Yhdysvaltain sisällissota kyllä edustaa myös niin sanoakseni kunnialla tätä aikakautta.

Mitä Eurooppaan tulee, kirjoittaja pitää kohtuuttomana, että Yhdysvallat yhä joutuu tukemaan sen puolustusta suurilla sijoituksilla, vaikka mitään supervalta Neuvostoliittoa ei enää ole olemassa.

Väestöltään Eurooppaa kolme kertaa pienempi Venäjä, jonka talous on EU:n taloudesta vain yhdeksäsosa, ei todellakaan voi olla mikään eksistentiaalinen uhka Euroopalle. Kysymys on vain vapaamatkustamisesta ja sen lopettamisesta.

Bacevichin artikkeli vaikuttaa tervejärkiseltä. On jo aika lopettaa mieletön ja pohjimmiltaan rikollinen panostaminen yhä kalliimmiksi käyviin aseisiin.

Tämä vuosisata on jo päästänyt liian pitkälle sen näkemyksen, jonka mukaan kiistojen ratkaiseminen asein on itse asiassa luonnollinen ja käyttökelpoinen menetelmä ja sen mukaisesti valtioiden on ennen muuta vain panostettava siihen, että niillä on naapureihinsa nähden sotilaallinen ylivoima.

Bachevich ei tee tätä johtopäätöstä, mutta itse rohkenen sitä ehdottaa: Nürnbergin ennakkotapausta on ryhdyttävä pitämään kansainvälisenä lakina ja ne, joiden voidaan todeta aloittavan hyökkäyssodan, on tuomittava vastaavanlaisiin rangaistuksiin. Hirttäminen havaittiin aikoinaan oikeaksi rangaistukseksi.

Tämä tarkoittaa, että myös hyökkäyssodan suunnittelusta tehdään rangaistava teko ja esimerkiksi ydinaseiden sotilaallisen käytön valmistelu ja näin törkeän rikoksen kohdalla sen avustaminenkin katsotaan kansainvälisen oikeuden loukkaukseksi.

Mikäli valtiot eivät suostu kunnioittamaan kansainvälistä oikeutta, ne julistetaan rosvovaltioiksi, joiden yhteyden sivistyneeseen maailmaan katkaistaan. Tästähän taitaakin olla jo esimakua Pohjois Korean ja Iranin kohdalla.

Tässä voi tietenkin hymähdellä ja muistaa vaikkapa vuoden 1928 Briandin-Kelloggin sopimusta, jonka allekirjoittajamaat sitoutuivat luopumaan sodasta konfliktien ratkaisukeinona.

Kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan ole yhdentekevä asia. Suurvaltoja, ainakaan ennen kuin ne on sodalla kukistettu, ei toki ole ainakaan vielä saatu kansainvälisiin tuomioistuimiin vastaamaan tekosistaan.

Olisi kuitenkin parempi kuin ei mitään, mikäli rikollisille ainakin langetettaisiin heidän ansaitsemansa tuomiot. Mikäli niiden täytäntöönpano ei osoittautuisi mahdolliseksi, olisi ainakin olemassa arvovaltainen lausunto siitä, mistä niiden toiminnassa on kysymys.