Nationalismi saa haastajan?

Nationalismi vastatuulessa

Lauri A. Puntila kiteytti puolen vuosisadan takaisessa kirjassaan Bismarckin Ranskan-politiikka Napoleonin sotien jälkeisen kehityksen tärkeimmäksi trendiksi politiikan kansanvaltaistumisen, mikä puolestaan johti kansallisten vastakohtien syvenemiseen ja politiikan kangistumiseen.

Kansallisuusaate eli nationalismi ”puhtaimmillaan” johti Puntilan mukaan kansat kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Kieroon kehitettynä tai väärin ymmärrettynä, yksipuolisesti omaa suosivana se taas vieroitti kansoja toisistaan ja siihen vetoamalla oli mahdollista lietsoa kansallisuusvihaa.

Kun Puntilan teos vuonna 1952 ilmestyi, oli toinen maailmansota ja vieläpä ensimmäinenkin hyvin muistissa. Siitä huolimatta eivät merkittävät intellektuellit rynnänneet kilvan tuomitsemaan kansallisuusaatetta sotien syynä. Sellainenhan se tuskin olikaan.

Ensimmäinen maailmansota, toisen maailmansodan välttämätön ehto, syttyi valtapoliittisista syistä ja kansallisuusaate mobilisoitiin laajasti sen palvelukseen vasta myöhemmin, suurelta osin petollisin lupauksin ja epäoikeutettuja intohimoja lietsomalla.

Rauhan tekeminen muutoin kuin näännyttämällä vastustaja henkihieveriin osoittautui mahdottomaksi, kuten Puntilan kuvaama päätöksenteon kankeus edellytti. Voittajien kansallisia intohimoja tyydytettiin sitten rikkomalla häpeämättömästi saksalaisten, itävaltalaisten  ja unkarilaisten oikeutta kansalliseen itsemääräämiseen.

Toinen maailmansota oli ensimmäisen elimellistä jatkoa ja toisti pitkälti sen virheet lukuun ottamatta sitä, ettei suurimpia hävinneitä kansoja nyt samassa määrin nöyryytetty eikä pieniä ole suurpolitiikassa tapana ottaa erityisemmin huomioon.

Nationalismi oli epäilemättä tärkeä toisen maailmansodan syttymisen syy ja Saksa saattoi siihen vedotessaan rakentaa sille oikeutetulle katkeruudelle, jota Versailles’n vääryydet olivat herättäneet.

Niinpä olisikin oikeampaa sanoa, että toisen maailmansodan keskeisenä syynä olivat nationalismin –saksalaisten oikeutettujen kansallisten vaatimusten- loukkaamiset kuin selittää se nationalismin aiheuttamaksi sinänsä.

Epäilemättä Saksalla sitten oli myös imperialistisia päämääriä, jotka olivat huonosti kätkettyjä ja sen markkinoima Uusi Eurooppa tuskin olisi voinut ylpeillä suurella oikeudenmukaisuudellaan ja jäsentensä tasa-arvoisuudella.

Tai ylpeillä toki olisi voitu. Juuri sitähän Neuvostoliitto koko ajan teki mainostaessaan olevansa nimenomaan tasa-arvoisten kansojen vapaaehtoinen liitto. Harva kai asiaa sanan varsinaisessa mielessä uskoi, mutta sen lavasteisiin uhrattiin paljon resursseja ja sille osoitettiin rituaalista kunnioitusta.

Euroopan unioni on myös valtioliitto, joka esiintyy oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden tunnuksin. Sen alkuna ollut hiili-ja teräsunioni pyrki takaamaan rauhaa alistamalla keskeiset varustelumateriaalit yhteishallintaan.

Erityistä intoa uuteen sotaan tuskin sen jäsenmailla olikaan, olihan myös niiden kansojen oikeutettua nationalismia vältetty sodan jälkiselvityksissä loukkaamasta, sikäli kuin asia koski kansallisia vähemmistöjä. Niiden muodostamat ongelmat ratkaistiin yleensä väestönsiirroilla, ei tosin lännessä.

Kuten tunnettua, EU:n piirissä on vallinnut kaksi näkemystä yhteisön olemuksesta. Toinen, jota Charles de Gaulle aikoinaan ansiokkaasti edusti, puhuu isänmaiden Euroopasta ja toinen taas haluaa kehitystä liittovaltion suuntaan.

On tietenkin selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä.

Kuten politiikassa ja lääketieteessä yleensä, tässäkin ratkaisee annoksen määrä. Sopiva annos edistää terveyttä ja hyvinvointia, liiallinen annos tappaa.

Yhdysvalloissa demokraatit ja republikaanit ovat jo vuosisatoja painiskelleet saman ongelman kimpussa ja päätyneet yleensä kompromissiin. Silloin, kun se osoittautui mahdottomaksi, päädyttiin erittäin veriseen sisällissotaan, jolle sitten keksittiin erilaisia, yleviäkin perusteita. Olennainen taustatekijä oli kuitenkin kysymys liittovaltiosta ja osavaltioiden oikeuksista.

Euroopan unionin piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan vieviä aloitteita.

Huomiota herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia piirteitä.

Tämän käsitteen tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin historiasta.

Neuvostoliitossa kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi sosialistinen patriotismi.

Neuvostojen maan tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.

Oli selvää, että vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.

Mutta tämähän kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi nostaa julkisuudessa esille.

Vaan mitä on nyt sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?

Mikäli EU nyt pyrkii keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin historian vastaavat luomukset aikoinaan.

Imperiumien luonnollisena ja väistämättömänä ongelmana on aina ollut keskusvallan ja alueiden eli metropolin ja periferian välisten intressien ristiriita.

Se muodostui kerran hyvin syväksi myös Yhdysvalloissa, vaikka nationalismi siellä tuskin sanan varsinaisessa merkityksessä näytteli asiassa mitään osaa.

Asian ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.

Venäjän imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.

Tämä hajoaminen oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta. Näin taisivat tehdä vain kommunistit.

Nationalismin merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena sitä on saatavilla.

Hyväätekevä ja hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle sivistystasolle.

Tämä rooli sillä on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on  ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.

Mutta loukattu nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.

On murheellista ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi ilmoitettuja pyrkimyksiä.

Mikäli suurin osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.

Imperiumin keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.

Mikä on vielä pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä. Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.

Internationalismilla on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.

Uhat ja niiden kuvat

Mahdollisten uhkien maailmasta

Jaakko Iloniemi, Jarno Limnell, Uhkakuvat. Docendo 2018, 286 s.

Jaakko Iloniemi on todellinen pitkän linjan diplomaatti, jonka panos oli tärkeä jo vuoden 1975 ETY-kokouksessa. Jarno Limnell puolestaan tutkii työkseen niitä uhkia, joita nykyteknologia meilläkin on tehnyt mahdollisiksi.

Mitä uhkakuviin tulee, ne taas, toisin kuin itse uhat, ovat osa politiikkaa, ainakin tietyiltä osiltaan. Jokaisen valtionhan on, paitsi varauduttava tietynlaisiin uhkiin, myös kerrottava julkisuudessa, millaisia uhkia on syytä ottaa vakavasti ja miten paljon niihin varautuminen maksaa.

Uhka ja sen kuvat ovat siis eri asioita ja mitä kuvapolitiikkaan eli tiettyjen uhkien esille nostamiseen tulee, se ei välttämättä ole yhteneväistä todellisten uhkien kanssa. Määrärahojen saaminen on siinä keskeinen prioriteetti.

Kukaan tuskin lienee nykyään välttynyt siltä vaikutelmalta, että maatamme kohtaavista uhkista suurin on Venäjä ja että sen takia on äärimmäiset tärkeää varata miljardeja ja taas miljardeja kaikkein uudenaikaisimpien aseiden hankkimiseen.

Niinpä onkin virkistävää lukea asiantuntijoiden sanovan yksikantaan ja selvästi, että sota –erillinen sota- Suomen ja Venäjän välillä on uhka, jonka todennäköisyys on olematon.

Tämä on hyvin tärkeä ja myös realistinen lähtökohta. Mitä sellaisia konflikteja maidemme välillä on tai edes voisi olla, että niiden ratkaisemiseksi ryhdyttäisiin käyttämään sodan kaltaista rikollista menetelmää?

Toki asioiden silloin pitäisi olla perusteellisesti toisin, kuin ne nyt ovat ja sellaisen asiaintilan aikaansaamiseen voidaan katsoa tarvittavan valtavasti energiaa ja aktiivisia toimia myös rajan tällä puolella.

Toisaalta kannattaa huomata tekstin pieni reservatio mentalis: erillinen sota. Tokihan on aina mahdollista joutua ja ajutua kaikenlaisiin paikkoihin myös porukan mukana ja ilman omaa tahtoa tai intressejä.

Erillissota on meillä nykyään ollut jostakin syystä huonossa maineessa ja yksi jos toinenkin on jälkeenpäin pohdiskellut, että reilusti yhteinen sota on aina parempi ratkaisu, jos nyt sotia pitää ja miksei pitäisi, jos se kerran on mahdollista. Ulkopolitiikkaa viritellään sitten sen mukaan.

Ulkopolitiikasta sanan vanhassa merkityksessä ei tässä kirjassa itse asiassa puhuta paljoakaan, mutta todettakoon vielä muuan ajatuksia herättävä väite tai tosiasia-argumentti.

Kirjassa näet sanotaan, että vaatisi huikeata mielikuvitusta ja heikkoa todellisuudentajua kuvitella, että jokin maa voisi olla uhkana Pietarin turvallisuudelle. Pietari ei ole koskaan ollut turvatumpi maitse tai meritse tapahtuvalta hyökkäykseltä.

Luulen, että kohtuullisesti järjissään olevat ihmiset allekirjoittavat tämän väitteen meidän itärajamme molemmin puolin ja se on myös, ainakin niin haluttaessa, vakaa perusta meidän ja Venäjän suhteille.

Mitä tulee suvereniteettiimme muuten, sen varmistaminen ja vaaliminen joka suunnalta tulevia vaikutusyrityksiä vastaan on siitä huolimatta tärkeä asia. Nuo yritykset sitä paitsi saattavat nykyään olla myös kovin erilaisia kuin ennen.

Kyberturvallisuus on asia, josta ollaan nykyään huolissaan. Elektroniseen ohjaukseen liittyvät asiat huolehtivat nykyään niin monesta asiasta, että niihin vaikuttamalla voidaan saada aikaan valtavia vaikutuksia. Tarvitsee vain kaapelisaksilla katkaista muutama yhteys…

Rikollisen toiminnan mahdollisuudet, valtioiden tai yksityisten toimesta, ovat siis nousseet uudelle tasolle ja siihen liittyvistä uhkista puhutaan kirjassa asian edellyttämällä vakavuudella.

Sen sijaan löytyy vähemmän puhetta niin sanotusta resilienssistä eli sieto- ja palautumiskyvystä siinä mielessä kuin asia koskee urbaania elämänmuotoa yleensä. Muuten sanaa käytetään paljonkin.

Nykyinenkin ihminen tarvitsee päivittäin kilokaupalla ravintoa ja kilowatettain energiaa. Suurkaupungeissa niiden saanti on alituisessa vaarassa kärsiä tai katketa, jolloin uusi niukkuus synnyttää aivan uudenlaiset elämänehdot.

Tuotantoketjut ovat kansainvälisen työnjaon ja vallankin globalisaation takia venyneet yhä pidemmiksi ja samalla haavoittuvammiksi.

Kirja puhuu muotikäsitteestä, resilienssistä eri merkityksissä paljon, mutta tästä asiasta vähän. Rakentaessamme uusia voimaloita me samaan aikaan puramme vanhoja sen sijaan, että jättäisimme ne koipussiin pahan päivän varalle. Varmuusvarastotkin on pudotettu minimiin, ymmärtääkseni peräti kansainvälisin sopimuksin.

On paradoksaalista, että kaikenkarvaiset soijavegaanit usein samaan aikaan kannattavat kiihkeästi sekä luontoarvoja, että tiheää kaupunkiasumista ja siihen liittyvää huoltoketjujen monimutkaistamista ja keskittämistä.

Mutta kirjahan ei siis näihin asioihin paneudu. Sen sijaan puhutaan paljon kansainvälisen yhteistyön merkityksestä meille, eikä turhaan puhutakaan. Kansainvälisillä areenoilla vaikuttaminen on meillekin mahdollista, mutta toki painoarvomme on vain kokoamme vastaava. Moraalin suurvallan valtaistuinkin on jo varattu.

Hyvin tärkeä asia kirjoittajille on luottamus ja onkin syytä muistaa, että se on merkittävimpiä kansallisia resurssejamme, joka ei ole itsestäänselvyys. Sata vuotta sittenhän se oli yhteiskunnassamme aika vähissä.

Millaiset seikat sitten horjuttavat luottamusta ja mitä niille olisi tehtävä? Minulle jää se vaikutelma, että kirjassa ollaan enemmän huolestuneita niistä metodeista, joilla asiaan voidaan vaikuttaa kuin itse niistä asioista, poliittisista päätöksistä jotka tuota luottamusta syövät tai uhkaavat niin tehdä.

Hillary Clinton näyttää juuri äsken sanoneen, että Euroopassa olisi rajoitettava siirtolaisten vastaanottamista, koska se ärsyttää kantaväestöä. Hän on siis ymmärtänyt, että ensisijainen tekijä luottamuksen rapautumiseen on itse politiikka, eikä sen ympärille kehitetty mielikuvateollisuus.

Olen samaa mieltä. Se ylimielisyys, jolla vallanpitäjät ovat viime vuosina suhtautuneet siihen vastarintaan, jota äänestäjien keskuudessa on syntynyt eräiden suurten poliittisten linjauksien takia, on väistämättä synnyttänyt vastavaikutuksen.

Toimivassa demokratiassa tällaiset asiat hoidetaan antamalla eri mieltä oleville painoarvoaan vastaava määrä vaikutusmahdollisuuksia. Vain siten ansaitaan luottamus. Ja luottamushan on ansaittava eikä sitä voi hankkia vain julistamalla olevansa sen arvoinen.

Meillä Suomessa on perinteitä tällaisten ristiriitojen käsittelystä. Moneen muuhun maahan verrattuna asiat on meillä myös viime vuosina hoidettu yleensä luottamusta herättävällä tavalla, ainakin perussuomalaisten hajoamiseen saakka.

En toki väitä, että tämä koskisi esimerkiksi julkista sanaa tai EU-politiikkaamme, mutta opposition ottaminen hallitukseen on tässä suhteessa ainakin myönteinen perusasia.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on ensi sijassa politiikkojen vastuulla ja se vastuu on raskas, sillä kyse on kansakunnan peruskysymyksistä.

Mutta tämä vie jo pois kirjan teemoista. Kyberuhat ja hybridivaikuttaminen ovat nyt sitä uusinta uutta, jota meilläkin kannattanee pohdiskella ja jopa maksaa joillekin palkkaa sen tekemisestä.

Oleellista on kuitenkin muistaa, missä sijaitsemme paitsi maantieteellisesti, myös poliittisesti ja kulttuurisesti.

Tämä paikka ei välttämättä ole niinkään paha, saati kuuma, mikäli yhteiskunnan perusasiat ja maan ulkosuhteet ovat kunnossa joka suuntaan. Silloin voidaan rauhallisin mielin ottaa käyttöön ne osittain ainutlaatuiset resurssit, joita sijaintimme ja historiamme meille tarjoavat.

Itse sain tästä kirjasta sen, mahdollisesti tarkoittamattoman yleisvaikutelman, että meidän on ehdottomasti syytä välttää sotilaallista liittoutumista, vaikka toki tarvitsemmekin riittävästi myös sotilaallista –etten sanoisi kineettistä- kykyä puolustaa itseämme.

Oleellisempaa kuitenkin on kyetä varautumaan muunlaisiin uhkiin, koska niiden todennäköisyys ja vaarallisuuskin ovat suuremmat.

Pörssit ja kukkarot

Pörssiasiaa

Kun yöllä ei nukuta, ei pitäisi ajatella mitään. Se on kuitenkin vaikeaa ja ellei osaa laskea lampaita, joutuu helposti miettimään kaikkea joutavaa. Kuten nyt minäkin noita pörssiasioita.  

Ne taas toi mieleeni lutukka, joka latinaksi on capsella bursa pastoris.

Muistan jonkun joskus pitäneen huvittavana sitä, että kukan nimi on pastorin kukkaro. Sitähän se toki tarkoittaakin, mutta se on syytä ymmärtää sanan alkuperäismerkityksessä eli paimenen kukkarona tai pussina.

Paimenhan on latinaksi pastor, ranskaksi pasteur ja niin edelleen. Venäjäksikin se on pastuh, mutta ruotsiksi herde, kuten sanassa kyrkoherde, kirkkoherra.

Samainen Herde-sana taas saksaksi viittaakin itse paimennettaviin eli laumaan. Miten kuuluvatkaan Schubertin iki-ihanan liedin sanat: Ich folge der weidenden Herde / mein Hündchen bewahret mir sie…

Paimen taas saksaksi on kaiketi Herder, vaikka sitä ei taideta juuri käyttääkään. Lammaslauman paimen ainakin on Schäfer ja mahtanee olla anglien ja saksien perintöä, että englannissa on samaa tarkoittava sana shepherd. Sehän on ilmeinen deformoitunut germaaninen sana.

Mutta tuon Herde-sanan täytynee olla samaa kantaa kuin muinaisgermaaninen Hird eli päällikön asemiesten joukko. Siitä taas nähdään tulevan niin ruotsin här ja sitä myöten kai myös härad. Saksan Heerhän on ilmetysti sama sana hieman eri muodossa. Ja entäs verbi verheeren, hävittää? Kun sotajoukko eli Heer (tapfer tai ei) jossakin kulkee, niin kyllähän tuloksena lähes aina on jonkinasteinen Verheerung, vaikka isänmaallinen historiankirjoitus ei aina asiaa erikseen mainitse.

No pastorien, niin hengellisten kuin maallisten, tehtävänä on kaitsea laumaansa ja he, kuten kaikki ihmiset, tarvitsevat sitä varten hartsua tai provianttia, joka voidaan kätevästi sijoittaa pussiin eli kukkaroon, bursa.

Nythän bursa on sama sana kuin ranskan bourse, joka tarkoittaa sekä pörssiä että stipendiä. Ruotsiksi ja saksaksi se on börs ja suomeksi siis tietenkin pörssi. Italiaksi eli rahvaanlatinaksi sana on säilyttänyt alkuperäismuodon: bursa.

Huomattakoon, että suomessakin vanhat ihmiset vielä saattavat tai ainakin vielä hiljattain saattoivat nimittää kukkaroaan pörssiksi.

Mutta venäjäksi sana on hieman virtaviivaistunut ja esiintyy muodossa birža. Birževyje vedomosti oli aikoinaan hyvä liberaali lehti, jota Lenin suuresti vihasi ja haukkui birževkaksi. Tämähän on vain merkki siitä, että jotakin se teki oikein.

Työnvälitystoimisto oli venäjäksi birža truda ja neuvostoaikana siellä oli aina tapana ylvästellä sillä, että maan viimeinen birža truda eli työpörssi suljettiin jo vuonna 1930…

Yhtä kaikki, suomeen tuo birža tuli muodossa pirssi. Niinpä sen, joka halusi issikan eli vossikan (izvoztšik) kyytiin, oli syytä mennä vossikkapirssiin.

Samoin halot ja tukit koottiin metsästä pirssipaikalle, josta sitten matka jatkui. Ehkäpä joskus siellä tehtiin kauppaakin? Ainakin Pietarissa, Nevan rantojen halkopirsseissä oli sitä tavaraa myytävänä. Usein se oli tuotu Suomesta esimerkiksi Saimaan kanavaa myöten.

No, kun issikka vaihtui hyrysysyyn eli puhkuriin (automobiili), pääsi sellaisen kyytiin myös pirssipaikalta. Silloin kiivettiin pirssiautoon. Kuormurit olivat erikseen.

Niinkin sitten kävi, että sanasta pirssi tuli ainakin osittain henkilöauton synonyymi ja vielä puoli vuosisataa sitten pirssiauto ja henkilöauto olivat usein sama asia.

Nythän sekin on muuttunut, kuten niin monet asiat ja merkitykset tässä matoisessa maailmassa.

Vain vanha latinan kieli säilyy ja mielestäni sitä olisi syytä käyttää joka päivä, jotta asioiden vanhat merkitykset säilyisivät tuoreina mielessä.

Niin, että miksi niiden pitäisi? No jaa. Vaikkapa siksi, ettei kuvitella Jumalan äidinkielen olleen ja olevan englanti. Latinalla on tähän asemaan paljon paremmat edellytykset, kuten jo tarina septuaginta-käännöksestä osoittaa.

Ja mitä on sanottava englannin sanasta stock exchange? Ehkä se ainakin osoittaa sen, että nuo sumuisten saarten asukkaat ovat jotenkin jääneet syrjään siitä syvästä eurooppalaisuudesta, joka ilmenee myös pörssiin liittyvässä terminologiassa.