Vasemmuuden ongelmia

Vasen laita lavea

Muuan ystävällinen lukija kertoi, että etymologisesti oikean alkuperäinen merkitys on suora, kuten näemme esimerkiksi sanasta oikaista, suoristaa.

Näinhän asia lienee, vaikka voi aina kysyä, mikä merkitys on kaikkein alkuperäisin: suoruutta vai paremmuutta ilmaiseva.

Suoruuteenhan viittaa myös esimerkiksi saksan sana Recht, jonka yhteys sanaan richten, suunnata (ruots. rikta) näyttää ilmeiseltä. Tuomari eli Richter on sitten suuntaaja, suoristaja. Scharfrichter tarkoittaa pyöveliä ja lienee saksalaisittain ymmärrettynä sitten tuomariuden korkein aste. Ruotsin riktig on samaa perhettä.

Mutta maailmassa, luoja paratkoon, on vielä paljon ämmällistä ja naurettavaa, kuten Jukolan Jussi oli Turku-reissullansa saanut havaita. Itse asiassa koko tämä ihmissuku on tehty vääränvänkkyrästä puusta, kuten Sir Isaiah Berlinin kirjan nimestäkin näkee: The Crooked Timber of Humanity.

Sellaisesta ei oikein mitään suoraa loppujen lopuksi synny, lautakin menee ennen pitkää propelliksi. Vasen laita on lavea ja sinne on helppo luiskahtaa.

Oikea käsihän on se, joka normaalisti pystyy tekemään tarkkaa, kunnon työtä. Jos jotakin tehdään vasemmalla kädellä, ei se yleensä kestä tarkastelua, sitä ei tehdä tosissaan.

Pietarissa, Italjanskaja-kadun Fontankan puoleisessa päässä on huikean kiinnostava museo: Russki levša -venäläinen tunari, suoraan suomennettuna vasenkätinen.

Nimi viittaa tarunomaiseen sankariin, joka pystyi kengittämään kirpun. Museossa tämäkin ihme on näytteillä ja paljon muuta uskomatonta. Kannattaa käydä! (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=italjanskaja ).

Vasenkätinen tunari olikin itse asiassa taiturien taituri. Ja onhan niitä sellaisia vasenkätisissäkin, oikeasti. Ja vasemmistolaiset tarkoittavat yleisesti ottaen pelkkää hyvää. Näin olen ymmärtänyt. Varmuuden vuosi on kai sanottava, että olen oikeistolaisistakin samaa mieltä.

Mutta mitä vasempaan tulee, meidän vasempamme löytyy myös virosta -vasak, se tarkoittaa vain paremman eli oikean vastinparia. Synonyymi on pahem, eli sen käden puoli, joka toimii huonommin.

Tuo huonous kuuluu vasemmuuteen kai useimmissa kielissä. Ranskan gauche tarkoittaa paitsi vasenta, myös kömpelöä. Latinan sinister tarkoittaa myös takaperoista, nurinkurista, onnetonta ja pahaenteistä. Sinistra (manus) on vasen käsi Oikea eli dexter (dextra) taas on sekä hyvänteinen, taitava että sopiva.

Englannin dexterous eli näppärä on suoraan latinasta saatu.

Sivumennen sanoen, olen ollut lääkärikeskus Dextran asiakkaanakin, mutta mikäli sillä olisi kilpailija Sinistra, miettisin kahdesti, ennen kuin menisin sen ovea avaamaan.

Saksaksihan vasen on Linke ja ruotsiksi vänster. Italiaksi se on sinistro, mutta espanjaksi izquierdo, venäjäksi siis levyi. Mielestäni kaikkiin noihin sanoihin liittyy jonkinlainen pejoratiivinen konnotaatio, mutta se saattaa olla omaa kuvitteluani. Vasemmuudessa kyse on joka tapauksessa oikeuden vastakohdasta.

Tätähän ei varsinaisesti liene tavoiteltu: mitä tulee poliittiseen vasemmistoon, juontuu nimitys kaikkialla Ranskan vallankumouksen ajan kansalliskokouksen istumajärjestyksestä. Vasemmalle ovat siitä lähtien sijoittuneet ne, jotka eniten pyrkivät poliittisiin muutoksiin ja oikealle taas säilyttäjät eli konservatiivit.

Toki voimme tässä nähdä myös sitä symboliikkaa, että vasemmalla on perinteisesti pidetty lakia ja (positiivista) oikeutta porvarillisena ideologiana, jota ei kunnioiteta. Vrt. Teidän lakinne ja oikeutenne! Niitähän minun pitikin ampua…

Pietarin viettelyksistä

Pietarin viettelyksiä

Ruplan kurssi on niin halpa, ettei sitä kannata olla hyödyntämättä. Luksushotellissa yöpyy viidellä kympillä ja allekin. Hotel Rossi, mahtavan Arkkitehti Rossin kadun ja Fontankan kulmassa on jo aika lähellä sellaista, ja paikka on mainio.

Vanhalle Pietarin konkarille jo lähtö aamulla tästä pakasta pitkin Fontankaa sytyttää oitis iloisia odotuksia. Heti vieressä on kauppiaanleski Kotšnevan talo, jossa edellisenä vuonna tuli käytyä pikku konsertissa. Sen jälkeen seuraa ravintola Jerevan, sitten keisarillinen Anitškovin palatsi ja Nevski prospekt ja sitten onkin jo rantakadulla Šuvalovin palatsi, entinen Ystävyyden talo, jossa joskus muistelen tyhjennetyn gallonan viskipullon ja mitä kaikkea lienee tehtykään. Silloin oli ystävyys vielä kurssissaan.

Palatsissa on nyt Fabergén museo, joka on paljon kiinnostavampi kuin moni luulisi. Uskomattomat kulta- ja hopeaseppien taidonnäytteet ja ainakin minun kehittymättömään makuuni lumoavasti hohtavat, jaloja ja kimaltavia raaka-aineita hehkuvat tabakerkat ja portsigarit herättävät hämmästynyttä ihailua. Merkille panee senkin, että neuvostotaide jossakin määrin hyödynsi samoja teemoja ja sijoitti niihin omaa symboliikkaansa.

Viinasamovaarit olivat joskus meilläkin muodissa, sellainen oli jopa ylioppilastalon ravintolassa. Sen sijaan hopeiset vodkasammiot, joihin mahtui ämpärillinen ja jonne jokaisella rykmentin upseerilla kornetista lähtien oli oma nimikoitu hopeatuoppi, eivät kai olleet meikäläistä perinnettä. Varma en ole. Sellaisiakin siellä on näytteillä

Fabergén suvun toiminta Venäjällä jatkui vielä vallankumouksen jälkeen. Aleksandr Rupasov on kirjottanut kirjan Agaton Fabergésta, joka työskenteli yhdessä bolševikkien kanssa vielä 1920-luvun alussa. Sen jälkeen seurasi muutto Suomeen, jossa hänen poikansa Oleg Fabergé eli vielä pitkät ajat Kulosaaren talossaan ja kuoli vuonna 1993. Muistelmissaan hän mainitsee, että monet luulevat heillä olleen mukana säkillinen timantteja, kun he potkukelkalla pakenivat meren yli Suomeen. ”Kunpa olisi ollutkin!” tuhahtaa Oleg. Luulen, että niitä oli ainakin puoli säkillistä.

Fabergén ihmeiden jälkeen suuntaamme, minä ja sputnikini, Italjanskaja-kadulle. Siinäpä onkin oitis ovi, jossa on museon nimi ”Russki levša”, venäläinen vasenkätinen tai tunari. Siellä kuuluu olevan mikrotaiteen näyttely, muun muassa. En odota siltä erityisen paljoa. Kysäisen, mahtaako talossa olla vanhan ystäväni, seppä ja kuvanveistäjä Sivakovin töitä. Sivakov teki aikanaan paljon pienoisveistoksia, muun muassa nyt jo lopettaneen ravintola Valhallan mainoshahmot Malaja Konjušennajalla.

 Hän oli muutenkin uskomaton monilahjakkuus. Eräänä niistä monista musiikki-illoista, joita joskus järjestelin Pietarin intelligentsijan iloksi, hän pyysi saada esittää tanssinumeron. Asetteli viinilaseja riviin lattialle ja sitten mustalaismusiikin alkoi yhä hurjemmassa tahdissa suorittaa niiden seassa uskomatonta kaukasialaista tanssia, jota ei kukaan olisi kuvitellut mahdolliseksi ylipäätään kenellekään, saati nyt kuusikymppiselle sepälle. ”Järjestitpäs minulle suuren ilon”, tokaisi mestari hengästyksissään esityksen jälkeen ja kumosi lasillisensa pohjaan. Tämä taitaa kuulua sarjaamme ”vain Pietarissa”.

No, oli siellä sitten näytteillä myös Sivakovin koirapatsas, mutta ei se siinä ympäristössä huomiotamme herättänyt. Sen sijaan olimme täysin häpnaadilla lyötyjä siitä luvatusta mikrotaiteesta.

Kyseessä olivat mikroskoopin läpi katsottavat taideteokset. Niiden tekotavasta en saanut tolkkua, mutta sillä lienee jotakin yhteistä niiden operaatioiden kanssa, joilla esimerkiksi solujen DNA:ta manipuloidaan.

Monet taideteokset olivat pienoismalleja, jotka oli sijoitettu esimerkiksi hevosenjouhen päälle tai vinoon leikatun ihmisen hiuksen leikkauspinnalle. Luitte oikein. Niiden näkeminen oli mahdollista vain mikroskoopilla. Ajattelin ääneen, että täällä se sadussa tapahtunut kirpun kengittäminenkin varmaan sujuisi. Olin oikeassa. Erään mikroskoopin alla oli kirppu, jonka jalkoihin oli nauloilla lyöty kengät. Vannon tämän todeksi profeetan parran tai minkä muun kautta tahansa.

Entäpä vertaus kamelista, joka ei pääse neulansilmän läpi. Täällä oli neulansilmään sijoitettu kokonainen kamelikaravaani… Riisinjyvälle oli kirjoitettu pitkä teksti, en enää muista mikä, ja tulitikun pää näytti mikroskoopissa valtavalta sinne rakennettujen laitteiden rinnalla. Isänmaallista ainesta oli ”venäläisen vasurin” tuotannossa ajan vaatimusten mukaisesti paljon, mutta ei se ainakaan minua häirinnyt. Kaipa taiteilija siellä kuten meilläkin vastaa yleensä tilaukseen. Mutta se nyt sitten siitä ”venäläisestä tunariudesta!...

Ravintolat kuuluvat jokaisen turistin välttämättömään ohjelmaan ja kokeilimme yhtä meille uutta gruusialaista, nimeltään Lagidze, Belinskin kadulla, Mohovajan kulmassa suunnilleen. Kahvilan titteliä käyttävä paikka oli maineensa veroinen. Hartšokeitto oli juuri sitä, mitä piti ja hatšapurissa oli oikea, hapan sulugunijuuston maku. Seuraavana päivänä kävimme vanhastaan tutussa Georgiassa Gorohovajalla, ja hyväähän ruoka sielläkin oli, mutta sen hatšapuri ei ollut ihan yhtä hyvää. Ja illalla ketju Maša i medved tarjosi takuuvarmaa venäläistä ruokaa ja parisataa grammaa Russki standartia pilkkahintaan.

 Ruplien kuluttaminen tuntui miltei tuskallisen vaikealta. Ehkä olisikin pitänyt mennä Palkiniin? Mutta muistimme sen, miten kerran olimme voittaneet sadan dollarin lahjakortin Nevski Palaceen ja miten vaikeaa sen kuluttaminen oli silloin, vuoden 1998 devalvaation jälkeen ollut. Parempi pysyä hyvässä perusruoassa kuin hairahtua Trimalchion ja Luculluksen paheisiin.

Mitäpä olisi Pietarin matka ilman kulttuuria. Sputnikini ja kulttuurisihteerini oli varannut netistä liput Sotaministerin taloon, joka on hiljattain entisöity ja toimii myös hotellina. Siellä oli tunnin opastuskierros ja sen päälle saman verran ja rapiat päälle venäläisiä romansseja, joita aina viitsii kuunnella. Mikäli ne esitetään hyvin, ne lumoavat ja tempaavat voimalla mukaansa, mikäli ne esitetään vain taitavasti, niitä on joka tapauksessa ilo kuunnella. Tällä kertaa oli enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta käynti kannatti.

Itse talo oli aikoinaan rakennettu sotaministeri Miljutinin käyttöön, kunnes siirtyi vähälahjaisemmalle Vannovskille. Sen jälkeenkin siinä oli aina ollut sotaista toimintaa ja viime aikoihin saakka se oli upseerihotellina. Jotenkin tuntui, että yleisökin saattoi jotenkin liittyä talon perinteisiin. Konsertissa oli jopa 30 prosenttia miehiä, kun vuotta aikaisemmin kauppiaanleski Kotšnevan talon konsertissa taisin olla ainoa miespuolinen noin 30 hengen yleisöstä…

Seuraavana päivänä kävimme Arkkitehtien talon esittelykierroksella, jonne liput myös oli hankittu netistä. Tunsin talon vanhastaan puolentoista vuosikymmenen takaa, mutta se tekee kyllä joka kerta vaikutuksen. Se sijaitsee Bolšaja Morskajalla suunnileen Nabokovin kotimuseota vastapäätä, eikä ulkoapäin näytä kovin kummalliselta, kuten eivät monet muutkaan Pietarin palatsit. Sisältä näkymät ovat sitäkin hätkähdyttävämmät. Kultaa ja stukkokoristeita hohtavia saleja Pietarissa lienee satoja ellei nyt sentään tuhansia ja mahtaviahan nekin ovat, myös tässä tapauksessa. Ehkä suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin ne puiset interiöörit, joita oli parissa salissa ja jollaisia voi nähdä myös jossakin Tsarskoje Selon palatsissa, en muista missä.

Parin päivän jälkeen on oikeastaan korkea aika siirtyä takaisin Suomeen, jossa elämä on tylsempää, mutta kohtuullisempaa. Junassa muuan nuori mies mainitsi olleensa viisi vuotta Pietarissa töissä ja kertoi paluun Suomeen olleen sokki. Ymmärrän häntä hyvin, niin muutkin sanovat.

Pietarin viettelykset on ehkä annettu meille syntiemme tähden. Hyve koetellaan toden teolla vasta siellä, sillä Suomessa kiusaukset ovat yleensä sen verran vaatimattomampia, että niiden vastustamisesta ei saa paljoa pisteitä. Siitä huolimatta uskallan suositella käyntiä tuossa kaupungissa aina silloin tällöin ja kohtuutta noudattaen juuri näinä päivinä, kun hinnat ovat taas uskomattoman halpoja.