Oppikaamme koulunsa käyneiltä

What do you want to do ?

New mail

Järkiintymisen hedelmät

 

Nikolai Berdjajevin ja Tony Judtin intellektuaalisessa elämäkerrassa näyttäisi olevan paljonkin samanlaista. Berdjajev aloitti radikaalina, mutta järkiintyi jo varhain. Hän oli sen ryhmän jäsen, joka vuonna 1909 julkaisi kuuluisan Vehi-kokoelman.

Tuo kirja oli lyhyesti sanoen varoitus intelligentsijalle. Kuten tunnettua, Venäjän intelligentsija ylpeili sillä, ettei se suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön vallan kanssa. Koko tuo saastainen systeemi (poganyi stroi, Sergei Netšajevin sanoin) oli vain hävitettävä. Sitä ei voinut uudistaa.

Tämän uljaan uskonsa varassa intelligentsija sitten kävi säälimätöntä taisteluaan valtaa vastaan, turvautui usein terroriin ja hankki asianmukaisesti omat marttyyrinsa. Yhteiskunnan ilmapiirin se onnistui myrkyttämään täysin ja lopulta kukaan säädyllinen ihminen ei oikeastaan uskaltanut tunnustaa vastustavansa vallankumousta, vaikka ei sitä aktiivisesti olisi kannattanutkaan.

Vehi-ryhmä riepotteli armottomasti intelligentsijan asenteen heikkouksia. Koko tuo intyelligentsijan ryhmittymä oli eräänlainen itse itsensä nimittänyt hengen aatelisto, joka ei kuitenkaan osannut mitään erityistä eikä kyennyt mihinkään positiivisiin suorituksiin. Ainoa, mitä se osasi, oli niiden sättiminen, jotka yhteiskuntaa rakensivat ja oman itsensä ihailu.

Vehi julisti olevansa varoitus ja sen ääni kyllä kuultiin. Muun muassa Leninin se hermostutti pahasti ja tietty maltillinen virtaus intelligentsijan piirissä todella syntyi. Voitiin puhua jopa venäläisestä konservatismista liberaalina suuntauksena. Sen suuriin edustajiin kuului Pjotr Struve, josta Richard Pipes on tehnyt mainion elämäkerran.

Dmitri Merežkovski oli myös hyvin skeptinen intelligentsijan poliittisen unelmoinnin suhteen ja ennusti, että tulossa ei ollut uljas vapaan ja tietoisen kansan aikakausi, vaan sen sijaan röyhkeä lurjus (graduštši ham), jonka moraali olisi aivan ala-arvoinen.

Nyt tiedämme, että siinä kävi juuri siten, vaikka niin sanottu neuvostovalta yritti vuosikymmenien ajan luoda vallankumouksesta kuvaa jalon kansan parhaiden poikien nousuna valtaan. Sen virallisen version mukaan vallankumouksesta joutuivat ansaitusti kärsimään vain mustan taantumuksen edustajat. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kuva tästä historian vaiheesta on muuttunut täydellisesti.

Itse uskoin jonkin aikaa, että Venäjä sai vallankumouksesta radikalismia vastaan rokotuksen ja joksikin aikaa jopa immuniteetin. Nyttemmin näyttää kyllä siltä, että vallan ja älymystön suhteet ovat taas yhtä lukkiutuneet kuin ne olivat ennen vallankumousta. Nyt, kuten silloinkin, myös vallan kahvassa olevilla on asiasta suuri vastuu. Molemmin puolin näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että politiikassa on tehtävä aina kompromisseja, mikäli halutaan todellisia tuloksia.

Berdjajevin liberaali konservatiivisuus jäi pienen vähemmistön asenteeksi. Joka tapauksessa hänen ihanteisiinsa kuului se Edmund Burkelta lähtevä periaate, jonka mukaan poliittisessa yhteisössä on oltava sijansa nykypolven ohella myös sekä menneillä että tulevilla sukupolvilla. Ellei niille anneta asiaan kuuluvaa arvoa, koko politiikka vääristyy.

Kiinnostavaa kyllä, myös Judt ilmaisee eksplisiittisesti uskonsa tähän periaatteeseen henkisessä testamentissaan Ill Fares the Land (suom. Huonosti käy maan).

Berdjajev saattoi vallankumouksen jälkeen viitata Vehi-ryhmän julkaisuun, joka muuten sai jatkoakin kirjassa Syvyydestä (Iz glubiny). Myöhemmin perinnettä jatkoi ryhmä, johon kuului myös Solženitsyn ja joka julkaisi kokoelman Raunioiden alta (Iz-pod glyb). Venäjän intelligentsija kävi kovan koulun.

Läntisen maailman 60-lukulaisten historiallinen rooli muodostui samanlaiseksi historian ironiaksi kuin heidän venäläisten kollegojensa. Kun pyrittiin maksimaaliseen vapauteen ilman kompromisseja, päästiin henkiseen orjuuteen ja ennen pitkää siihen intellektuaaliseen ja moraaliseen suohon, joka nyt on henkisenä ympäristönämme.

Enempää Berdjajev kuin Judt tuskin ovat saavuttaneet ajattelussaan mitään ylivertaista viisautta, joka voitaisiin käydä valmiina hakemassa politiikan ihmeitätekeväksi periaatteeksi. Luulen kuitenkin, että he ovat ymmärtäneet siitä jotakin olennaista: ihmisyhteiskuntien on säilytettävä poliittisessa toiminnassaan orgaaninen yhteys sekä menneeseen että tulevaan.

 Mikäli politiikasta ja sen tekijöistä tulee juuretonta eli radikaalia, johtaa se suurella todennäköisyydellä harhaan ja jopa suuriin onnettomuuksiin.

Mitä Judtin ajatteluun tulee, hän oli viimeisessä kirjassaan hyvin huolestunut siitä alastoman ahneuden ja tolkuttoman eriarvoisuuden kasvusta, jota läntisessä maailmassa on tapahtunut sitten 1970-luvun.

Luultavasti hänen huolensa on hyvin aiheellista. Sen laatuinen globalisaatio, jossa rahojen kasaantumisella yksiin käsiin ei ole äärtä eikä rajaa, sisältää suuria vaaroja. Mikäli sitä vastaan nousee vain radikaaleja kirkujia, ei parannusta ole odotettavissa. Valtion tulee tässäkin olla ystävämme ylikansallisia vaanijoita vastaan.

Itse asiassa Judtin ihannevaltakuntia ovat pohjoismaiset demokratiat, joita hän pitää sosialistisina ja jotka tietenkin sitä jossakin mielessä myös ovat. Meillähän ei ole ollut amerikkalaistyyppisiä yhteiskunnan sairauksia ennen kuin niitä aivan viime vuosia on importoitu etelästä lähinnä Ruotsiin ja Tanskaan.

Tämä syö pohjaa toimivan valtion ja pohjoismaisen ”sosialismin” tärkeimmiltä tukipylväiltä, luottamukselta ja turvallisuudelta. Seuraukset ovat hyvin kauaskantoisia ja sangen mahdollisesti kohtalokkaita.

On ironista, että amerikkalaisen yhteiskunnan sairauksia vastaan järjestetyt mielenosoitukset ovat saaneet meilläkin väkeä runsaasti liikkeelle jo ennen kuin itse nuo ongelmat ovat meille tulleet.

Samaan aikaan näyttää radikaali typeristö aktiivisesti pyrkivän siihen, että noista ongelmista tulisi täälläkin totta. Hämmästyttävää on, että radikaalia sekoilua on saatu mukaan peräti hallitusohjelman tasolle. Vastavaikutus tulee aikanaan.

Tilannehan ei meillä vielä ole erityisen paha ja hyvin paljon lienee vielä pelastettavissa. Luulen, että älyllisen ja moraalisen ilmapiirin tervehtyminen edellyttäisi nimenomaan edistyksellisenä esiintyvien poliittisten voimien luopumista sokeasta radikalismista ja kääntyminen kansan syvien rivien puoleen sen omilla ehdoilla.

Tämä kuulostaa varmaan hyvin abstraktilta ja jopa tyhjältä puheelta, mutta voin tässä vedota myös Judtin kaltaiseen entiseen radikaaliin. Politiikalla tulee olla laajaa tukea kansan keskuudessa. Marginaalien nostaminen politiikan keskipisteeksi on jo lähtökohtaisesti mieletöntä. Tasa-arvo on meillä varsin pitkälle viety ja sen vieminen äärimmilleen on yhtä tyhjänpäiväinen kuin vahingollinenkin pyrkimys.

On aika kuunnella myös kansan enemmistöä ja ottaa vakavasti ne asiat, jotka se asettaa arvojärjestyksessä korkealle. Niin sanottu kunnianhimoinen radikalismi ei kuulu niihin.

Venäläinen ajatus

Venäläinen ajatus

Venäläinen ajatus, Русская мысль  on lehti, jolla on vaikuttava historia. Sen nimisessä lehdessä toimivat aikoinaan monet Venäjän johtavat ajattelijat ja kirjailijat, joista minua kiinnostaa erityisesti Pjotr Struve.

Struven intellektuaalinen kehitys oli imponoiva: narodnikistä legaaliseksi marxilaiseksi ja sitten konservatiiviseksi liberaaliksi, joka oli tunnetun Vehi-ryhmän kantavia voimia.

Vehi-ryhmä taas innoitti aivan keskeisesti Aleksandr Solženitsyniä, joka kuuluu Euroopan ja maailman hengenhistorian jättiläisiin.

Sen jälkeen kun ns. neuvostovalta romahti, ovat kaiken maailman kääpiöt tietenkin leimanneet Solženitsynin mitättömyydeksi, jolla oli aivan väärä viesti Venäjälle tarjottavanaan. Totta olikin, ettei hänen ajattelunsa ottanut tulta uudella Venäjällä, mutta niinhän aikoinaan myös Vehi-ryhmä jäi vain pienen piirin henkiseksi omaisuudeksi. Sitä pahempi Venäjälle ja maailmalle.

Yhtä kaikki, vanha Russkaja mysl joutui vallankumouksen jälkeen ymmärrettävästi muuttamaan ulkomaille ja päätyi Pariisiin, jossa sitten kuopattiin vuonna 1927.

Vuonna 1947 lehti joka tapauksessa nousi kuolleista ja alkoi ilmestyä taas Pariisissa, alaotsikkona La Pensee Russe, vaikka se olikin kokonaan venäjäksi. Pariisihan oli tuon ajan suurin venäläisen emigraation keskittymä.

Lehden uusi tuleminen oli myös vaikuttava. Sen päätoimittajana toimivat muun muassa Zinaida Šahovskaja ja sittemmin Irina Ilovaiskaja. Etenkin jälkimmäinen kohotti lehden uusiin korkeuksiin. Sen kirjoittajiin liittyi muun muassa Solženitsyn, mikä erinomaisesti sopi siihen ihailuun, jota kirjailija osoitti Vehi-ryhmän henkiselle perinnölle. Siihenhän viittaa jo sen artikkelikokoelman nimin (Iz-pod glyb), johon hän näkyvästi osalllistui.

Muistan, miten erikoislaatuiselta Russkaja mysl tuntui 1970-luvulla, jolloin Historian tutkimus-ja dokumentaatiolaitoksen venäjän kurssilla vanha emigranttirouva sitä meillä käännätti. Se oli jotakin aivan muuta kuin Pravda ja Izvestija. Sen sulattaminen vaati kyllä enemmän kapasiteettia kuin useimmilla oli.

Sitten tulivat perestroika ja glasnost ja emigranttilehdistön koko asema muuttui. Se ei enää ollut ainoa totuuden torvi. Itse asiassa monet lehdet pääsivät suureen suosioon ja niiden vanhoja artikkeleita julkaistiin uudella Venäjällä suurella menestyksellä. Kontinent jopa muutti ilmestymispaikkansa Moskovaan.

Jossakin vaiheessa myös Russkaja mysl/Pensee Russe muuti Pariisista Lontooseen.

Asialle oli toki perusteensa, nykyäänhän Lontoo on ylivoimainen venäläiskeskittymä emämaan ulkopuolella, ellei ns. lähiulkomaita oteta lukuun.

Lehti on joka tapauksessa muuttunut oudoksi. Kun nyt katson uusinta numeroa, on siinä paljon sellaista, jota ei ennen ollut.

Ensinnäkin lehti on miltei puoliksi englanninkielinen (vaikka sen otsikossa yhä on ranskankielinen nimike). Päätoimittaja on Victor Loupan, joka näyttää olevan emigrantti ja nyt ranskalainen kansalaisuudeltaan. Toimitusneuvostoon on löytynyt peräti kolme ruhtinassuvun edustajaa (Šahovskoi, Šeremetjev ja Trubetskoi).

Kaikki viittaa siis vanhan emigranttiperinnön vaalimiseen. Sisältöön tutustuessa huomaa kyllä pian, ettei kaikki ole kuten ennen.

Muuan vanha toisinajattelija arvioi, että lehden siirtyminen Pariisista Lontooseen merkitsi FSB:n suorittamaa kaappausta. Näin saattaa toki olla.

Koska en pidä itseäni niin typeränä, että pelkäisin tulevani vietellyksi minulle vieraisiin ajattelutapoihin, mikäli tutustun väärinajattelevien teksteihin, ostin pitkästä aikaa lehden ja luin keskeiset artikkelit.

Valitettavasti en voi antaa korkeaa arvosanaa. Osittain sisältö viittaa englantilaiselle yleisölle tarkoitettuun venäläisyyden esittelyyn ja osittain siinä ennusteltiin suurta maailmapolitiikan muutosta, kun ”uusi maailmajärjestys” hajoaa silmissämme.

Lyhyt pääkirjoitus on omistettu Suurelle Venäjän vallankumoukselle vuonna 1917. Se oli otsikon mukaan ”vaikea juhla” (Un (sic!) Uneasy Anniversary/Непростой юбилей).

Sitähän se toki on. Ymmärrän kyllä, miksi Putin on samoilla linjoilla. Sen sijaan on pienoinen yllätys, että sillä linjalla on myös Russkaja mysl.

Voin vain kuvitella, mitä tähän sanoisi Pjotr Struve, josta muuten Richard Pipes on ansaitusti kirjoittanut kaksiosaisen elämäkerran. Nyt pääkirjoituksessa Loupan kirjoittaa siitä, miten hänenkin sukunsa on vallankumouksen johdosta kärsinyt ja kehottaa voittamaan sen leppymättömyyden, jota sekä punaisten että valkoisten jälkeläiset ovat viljelleet.

No, epäilemättä, olisihan tuo jo aikakin. Hyviä toivotuksia. Mikäli kuitenkin lehden vanha avustaja Solženitsyn olisi saanut tuon pääkirjoituksen kirjoittaa, olisi se ollut varmasti toisenlainen. Luultavasti ei enää samanlainen kuin 70-luvulla, mutta silti.

Ei nyt tietenkään kannata syyttää tavallisia publisisteja siitä, etteivät he ole Solženitsynin tai Struven kaliperia. Sellaisia ei synny monta vuosisadassa.

Silti olisin kaivannut paljon syvempää luotausta kaikkeen siihen, mitä vallankumous ja sen perintö ovat venäläiselle sielulle merkinneet.

 Lehden artikkeleille on tyypillistä tietty pinnallisuus ja latteus. Mielestäni on ihan paikallaan, että esimerkiksi Putinin viimesyksyistä ukaasia ulkopolitiikasta analysoidaan myönteisessä hengessä ja osoitetaan, miten vääristellen länsilehdistö on siihen suhtautunut. Onhan sitä tarjolla toisenlaisiakin näkemyksiä.

Analyysit jäävät kuitenkin pinnallisiksi jos niitä vertaa vaikkapa moniin Venäjällä ilmestyviin lehtiin, joista monet ovat varsin kiivaastikin antiputinilaisia.

Putinin-vastaisuutta en toki pidäkään a priori arvona sinänsä. Vain hölmöille riittää intellektuaaliseksi evääksi se, että joku on politiikassa samalla puolella.

Kysymys on muusta. Kun lukee nykyistä Russkaja mysliä ja ajattelee sen edeltäjiä, joutuu kyllä nostalgian valtaan. Mikä loisto olikaan vanhan emigraation kirkkaimmilla tähdillä!

Mutta missäpä ne ovat, nuo mennen talven lumet?

Legaalisen marxismin perintö

Legaalisen marxismin perintö

Harvassa lienevät ne, jotka haluavat Karl Marxin neroutta kiistää. Sitä paitsi mies on omaa luokkaansa myös historiallisena vaikuttajana, mikä on omiaan sotkemaan kuvaa hänen intellektuaalisesta merkityksestään.

Eihän se, mitä joskus sadan vuoden kuluttua tehtiin, välttämättä kovinkaan tiiviisti tai edes ollenkaan liity siihen, mitä joskus oli ajateltu. Platonin Valtio oli kaamea tai ihastuttava intellektuaalinen luonnos. Olivatko tulevat totalitarismit sitten jonkinlaista seurausta sen pohdinnoista, on oma kysymyksensä.

Venäjällä tyytymättömyys itsevaltiuteen nostatti lähes koko intelligentsijan sitä vastustamaan. Aikakauden uutuuksia oli, että tässä toimessa katsottiin voitavan käyttää mitä keinoja tahansa. Pelkkä murha oli vähäisimmästä päästä konnuuden asteikolla arvioituna.

Ylioppilaiden päässä syntyi ajatus siitä, että heidän täytyi ryhtyä mykän ja tylsän kansan aivoiksi, jonkilaiseksi sijaiseksi. Niin syntyi komealta kalskahtava liike Narodnaja volja –kansan tahto.

Kun se terroriteoillaan kompromettoi itsensä ja lopulta murhasi vapauttajatsaari Aleksanteri II:n, se menetti suosionsa mitään hyödyllistä saavuttamatta ja saatiin hävitettyä. Murha esti Venäjän siirtymisen rauhallisen kehityksen tielle, jota keisari-vainaa oli jo hyvin pitkälle valmistellut. Nyt pantiin kova kovaa vastaan Aleksanteri III:n toimesta.

Jo ennen tuota katastrofia vallankumousliike oli hajaantunut. Alun perin toiminut Zemlja i volja (maa ja vapaus) oli hajonnut jo kaksi vuotta ennen keisarin murhaa, joka siis tapahtui vuonna 1881.

Narodnaja voljan ohella oli tuolloin syntynyt myös maltillinen Tšornyj peredel. Nimi tarkoittaa mustaa uudelleenjakoa ja viittaa niihin operaatioihin, joita aika ajoin tehtiin kyläyhteisön eli mirin piirissä.

Muuten tuo uusi liike ei ollut musta. Itse asiassa se oli toivoa herättävä mahdollisuus Venäjän historiallisella tiellä, jonka sitten ei suotu kehittyä asteettain kohti normaalia läntistä yhteiskuntaa.

Mustan jaon merkittävimmät jäsenet Pjotr Struve, Nikolai Berdjajev, Sergei Bulgakov ja muutama muu omaksuivat ennen pitkää marxilaisuuden, joka oleellisesti poikkesi narodnajavoljalaisuuden spontaanista voluntarismista (me muutamme Venäjän talouden ja yhteiskunnan alistamalla sen tahtoomme…). Marxilaisuus oli nimittäin tieteellistä.

Nimike tieteellinen sosialismi, joka vielä jokunen vuosikymmen sitten oli virallinen siellä täällä, herättää nyt tietenkin hilpeyttä. Kuitenkin sillä oli oikeutuksensa.

Marxilaisuus nimittäin puhui yhteiskunnan muuttumisesta tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kehityslogiikasta riippuvaisina asioina. Se siis perustui taloudellisiin lainalaisuuksiin eikä niiden muuttaminen ollut noin vain mahdollista, julistamalla ja pakottamalla.

Tämähän oli niin vastakkainen näkemys narodnaja voljan voluntarismille kuin ikinä saattoi olla. Mistään todellisesta sosialismista Venäjällä oli siis tieteen mukaan turha haaveilla niin kauan kuin kapitalistinen järjestelmäkin oli Venäjällä vielä syntymättä, saati, että se olisi muuttunut ylikypsäksi, mikä olisi mahdollistanut vallankumouksen.

Kun Marxin Pääoma ilmestyi, sitä pidettiin Länsi-Euroopassa vallankumouksellisena ja siis vaarallisena kirjana. Kapitalismi kehittyi yhä hurjemmin ja sen tuhon pelkääminen ei ollut mitenkään outo ajatus. Lamakaudet sen kertoivat.

Venäjällä kaikki oli toisin. Marx tarjosi tieteellisellä lähestymistavallaan vastamyrkkyä sille rabulismille, joka siellä uhkasi laillista järjestystä. Mikäli Venäjällä haluttiin vallankumousta, oli syytä pyrkiä ensin luomaan se kapitalismi ja kehittämään sitä. Sadan vuoden kuluttua tilanne saattoi olla toinen, mutta nyt se ei varmasti ollut. Vain tämä oli tieteellistä, muu oli huuhaata.

Niinpä Pääoma julkaistiin Venäjällä sensuurin luvalla. Tämä siitä huolimatta, että Marx ja Engels varmasti olivat sensuurin piirissä huonoissa kirjoissa. He olivat kirjoittaneet paksun kirjan verran invektiivejä Venäjää vastaan. Paitsi että se oli koko Euroopan taantumuksen tukijalka, myös sen slaavilaisuus oli uhka kehittyvälle ja vapautta rakastavalle lännelle… Kelpo russofobeja, tämä kaksikko!

No, Struve, Bulgakov , Berdjajev ja kumppanit siirtyivät siis ylioppilasradikalismista korkeammalle älylliselle tasolle, legaaliseen marxismiin.

Sinne siirtyi Venäjällä moni muukin. Kyllä siellä eteviä marxilaisia teoreetikkoja oli, Plehanovista lähtien ja yleisesti ymmärrettiin, että Marx puhui järkeä. Näin aina siihen saakka, kunnes muuan nuori kaljupää sai päähänsä osoittaa Venäjän kypsyyden vallankumkoukseen… Hän oli sama mies, jota Kerenski kutsui nimellä hullu fanaatikko. Mutta se on jo surullisen tarinan toinen näytös.

Joka tapauksessa Venäjän toivo epäilemättä oli siinä tervejärkisessä reaktiossa, joka oli karkottanut intelligentsijan parhaan osan rabulistien piiristä. Näin ovat asian nähneet niin erilaiset miehet kuin Richard Pipes, joka hiljattain kuoli ja Aleksandr Solženitsyn.

Legaalisen marxilaisuuden piirissä nimittäin syntyi liike nimeltä Vehi, tienviitat. Kyseessä oli ryhmä, joka vuonna 1909 julkaisi samannimisen pamfletin, jokia suuntautui sokeaa radikalismia vastaan ja suositti Venäjän intelligentsijalle –katumusta ja itserajoitusta!

Mitä kaduttavaa sitten saattoi olla niillä, jotka oman käsityksensä mukaan olivat kansan sijaiskärsijöitä ja sen aivot. Eihän heillä muuta palkkaa ollut marttyyriudestaan kuin kunnia.

Ongelma oli siinä, että vaikka salamurhat ja sabotaasi tuottivat kyllä marttyyrinkruunun sitä etsiville, olivat ne Venäjän kehityksen kannalta pelkkää myrkkyä.

Venäjän todellinen ongelma oli saada yhteiskunta toimimaan rauhallisessa yhteistyössä eikä kiristää ohjaksia niin kauan, kunnes seuraisi reaktio. Vuonna 1905 se oli seurannut eikä jälki hyvältä näyttänyt.

No, Vehi-ryhmä jäi alaviitteeksi Venäjän historiassa, vaikka hyvin huomattavaksi. Richard Pipes on kirjoittanut laajan elämäkerran Struvesta ja Solženitsyn on avoimesti tunnustanut velkansa Vehi-ryhmälle.

Itse asiassa Brežnevin aikaan ilmestynyt kokoomateos Iz-pod glyb –sirpaleiden alta, on selvää jatkoa Vehille, kuten oli myös jo vuonna 1918 ilmestynyt Iz glubiny (syvyydestä).

Missä määrin voimme pitää marxilaisuuden ansiona tuota konservatiivista liberalismia, jota Vehi-ryhmä edusti? Olivathan niiden fokus ja ajattelutapa aivan erilaiset.

Luulen, että kyseessä kuitenkin on ainakin historiallinen, ainutkertainen vaikutus, joka pani osan nuorisoa ajattelemaan syvällisemmin yhteiskunnan muuttumisen mekanismeja. Ei niitä noin vain voinut mennä komentelemaan.

Kun kaikki ei ollut eikä voinut olla heti saatavissa, oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyttävä yksilön pienuus historiassa. Siitä ei seurannut velvollisuus passiivisuuteen, vaan sen tunnustaminen, että muutos syntyy vain kovalla työllä, ei muutama ihminen murhaamalla, vaikka siitä saisikin hyvät kiksit.

Leninismi-stalinismista tässä on turha enempää puhua. Riittänee, kun sanotaan, että se nimenomaan hylkäsi tuon tieteellisen ajatuksen yhteiskuntakehityksen luonteesta tai sanotaan nyt, että keksi siihen uuden tulkinnan, joka palveli sen voluntarismia –tai blanquilaisuutta- olihan näitä haukkumasanoja ajan slangissa.

Asiaan tietenkin kuului, että se. mitä tehtiin, kiellettiin jyrkästi, sitä jyrkemmin, mitä ilmeisempää se oli.