Venäläinen ajatus

Venäläinen ajatus

Venäläinen ajatus, Русская мысль  on lehti, jolla on vaikuttava historia. Sen nimisessä lehdessä toimivat aikoinaan monet Venäjän johtavat ajattelijat ja kirjailijat, joista minua kiinnostaa erityisesti Pjotr Struve.

Struven intellektuaalinen kehitys oli imponoiva: narodnikistä legaaliseksi marxilaiseksi ja sitten konservatiiviseksi liberaaliksi, joka oli tunnetun Vehi-ryhmän kantavia voimia.

Vehi-ryhmä taas innoitti aivan keskeisesti Aleksandr Solženitsyniä, joka kuuluu Euroopan ja maailman hengenhistorian jättiläisiin.

Sen jälkeen kun ns. neuvostovalta romahti, ovat kaiken maailman kääpiöt tietenkin leimanneet Solženitsynin mitättömyydeksi, jolla oli aivan väärä viesti Venäjälle tarjottavanaan. Totta olikin, ettei hänen ajattelunsa ottanut tulta uudella Venäjällä, mutta niinhän aikoinaan myös Vehi-ryhmä jäi vain pienen piirin henkiseksi omaisuudeksi. Sitä pahempi Venäjälle ja maailmalle.

Yhtä kaikki, vanha Russkaja mysl joutui vallankumouksen jälkeen ymmärrettävästi muuttamaan ulkomaille ja päätyi Pariisiin, jossa sitten kuopattiin vuonna 1927.

Vuonna 1947 lehti joka tapauksessa nousi kuolleista ja alkoi ilmestyä taas Pariisissa, alaotsikkona La Pensee Russe, vaikka se olikin kokonaan venäjäksi. Pariisihan oli tuon ajan suurin venäläisen emigraation keskittymä.

Lehden uusi tuleminen oli myös vaikuttava. Sen päätoimittajana toimivat muun muassa Zinaida Šahovskaja ja sittemmin Irina Ilovaiskaja. Etenkin jälkimmäinen kohotti lehden uusiin korkeuksiin. Sen kirjoittajiin liittyi muun muassa Solženitsyn, mikä erinomaisesti sopi siihen ihailuun, jota kirjailija osoitti Vehi-ryhmän henkiselle perinnölle. Siihenhän viittaa jo sen artikkelikokoelman nimin (Iz-pod glyb), johon hän näkyvästi osalllistui.

Muistan, miten erikoislaatuiselta Russkaja mysl tuntui 1970-luvulla, jolloin Historian tutkimus-ja dokumentaatiolaitoksen venäjän kurssilla vanha emigranttirouva sitä meillä käännätti. Se oli jotakin aivan muuta kuin Pravda ja Izvestija. Sen sulattaminen vaati kyllä enemmän kapasiteettia kuin useimmilla oli.

Sitten tulivat perestroika ja glasnost ja emigranttilehdistön koko asema muuttui. Se ei enää ollut ainoa totuuden torvi. Itse asiassa monet lehdet pääsivät suureen suosioon ja niiden vanhoja artikkeleita julkaistiin uudella Venäjällä suurella menestyksellä. Kontinent jopa muutti ilmestymispaikkansa Moskovaan.

Jossakin vaiheessa myös Russkaja mysl/Pensee Russe muuti Pariisista Lontooseen.

Asialle oli toki perusteensa, nykyäänhän Lontoo on ylivoimainen venäläiskeskittymä emämaan ulkopuolella, ellei ns. lähiulkomaita oteta lukuun.

Lehti on joka tapauksessa muuttunut oudoksi. Kun nyt katson uusinta numeroa, on siinä paljon sellaista, jota ei ennen ollut.

Ensinnäkin lehti on miltei puoliksi englanninkielinen (vaikka sen otsikossa yhä on ranskankielinen nimike). Päätoimittaja on Victor Loupan, joka näyttää olevan emigrantti ja nyt ranskalainen kansalaisuudeltaan. Toimitusneuvostoon on löytynyt peräti kolme ruhtinassuvun edustajaa (Šahovskoi, Šeremetjev ja Trubetskoi).

Kaikki viittaa siis vanhan emigranttiperinnön vaalimiseen. Sisältöön tutustuessa huomaa kyllä pian, ettei kaikki ole kuten ennen.

Muuan vanha toisinajattelija arvioi, että lehden siirtyminen Pariisista Lontooseen merkitsi FSB:n suorittamaa kaappausta. Näin saattaa toki olla.

Koska en pidä itseäni niin typeränä, että pelkäisin tulevani vietellyksi minulle vieraisiin ajattelutapoihin, mikäli tutustun väärinajattelevien teksteihin, ostin pitkästä aikaa lehden ja luin keskeiset artikkelit.

Valitettavasti en voi antaa korkeaa arvosanaa. Osittain sisältö viittaa englantilaiselle yleisölle tarkoitettuun venäläisyyden esittelyyn ja osittain siinä ennusteltiin suurta maailmapolitiikan muutosta, kun ”uusi maailmajärjestys” hajoaa silmissämme.

Lyhyt pääkirjoitus on omistettu Suurelle Venäjän vallankumoukselle vuonna 1917. Se oli otsikon mukaan ”vaikea juhla” (Un (sic!) Uneasy Anniversary/Непростой юбилей).

Sitähän se toki on. Ymmärrän kyllä, miksi Putin on samoilla linjoilla. Sen sijaan on pienoinen yllätys, että sillä linjalla on myös Russkaja mysl.

Voin vain kuvitella, mitä tähän sanoisi Pjotr Struve, josta muuten Richard Pipes on ansaitusti kirjoittanut kaksiosaisen elämäkerran. Nyt pääkirjoituksessa Loupan kirjoittaa siitä, miten hänenkin sukunsa on vallankumouksen johdosta kärsinyt ja kehottaa voittamaan sen leppymättömyyden, jota sekä punaisten että valkoisten jälkeläiset ovat viljelleet.

No, epäilemättä, olisihan tuo jo aikakin. Hyviä toivotuksia. Mikäli kuitenkin lehden vanha avustaja Solženitsyn olisi saanut tuon pääkirjoituksen kirjoittaa, olisi se ollut varmasti toisenlainen. Luultavasti ei enää samanlainen kuin 70-luvulla, mutta silti.

Ei nyt tietenkään kannata syyttää tavallisia publisisteja siitä, etteivät he ole Solženitsynin tai Struven kaliperia. Sellaisia ei synny monta vuosisadassa.

Silti olisin kaivannut paljon syvempää luotausta kaikkeen siihen, mitä vallankumous ja sen perintö ovat venäläiselle sielulle merkinneet.

 Lehden artikkeleille on tyypillistä tietty pinnallisuus ja latteus. Mielestäni on ihan paikallaan, että esimerkiksi Putinin viimesyksyistä ukaasia ulkopolitiikasta analysoidaan myönteisessä hengessä ja osoitetaan, miten vääristellen länsilehdistö on siihen suhtautunut. Onhan sitä tarjolla toisenlaisiakin näkemyksiä.

Analyysit jäävät kuitenkin pinnallisiksi jos niitä vertaa vaikkapa moniin Venäjällä ilmestyviin lehtiin, joista monet ovat varsin kiivaastikin antiputinilaisia.

Putinin-vastaisuutta en toki pidäkään a priori arvona sinänsä. Vain hölmöille riittää intellektuaaliseksi evääksi se, että joku on politiikassa samalla puolella.

Kysymys on muusta. Kun lukee nykyistä Russkaja mysliä ja ajattelee sen edeltäjiä, joutuu kyllä nostalgian valtaan. Mikä loisto olikaan vanhan emigraation kirkkaimmilla tähdillä!

Mutta missäpä ne ovat, nuo mennen talven lumet?