Entropia kasvaa

 

Lämpökuolemaa odotellessa

 

Juu, en viitannut tässä siihen käristyskupoliin, jossa ilmastonmuutos meidät ja meidän lajimme paistaa, ikuista turkkiaan kantavista lemmikeistämme puhumattakaan.

Sen sijaan ajattelin absoluuttista kylmyyttä, joka on sen kehityksen päässä, joka maailmassamme vallitsee: kun kaikki ne reaktiot ovat tapahtuneet, jotka voivat tapahtua, ei mikään enää liiku ja maailma on loppunut. Tuota kehitystämme kohti lopullista kylmyyttä kohti kutsutaan entropiaksi.

Kuten tunnettua, entropia kasvaa koko ajan, emmekä me sille mitään mahda. Se kuuluu asioiden olemukseen. Toki olisi virkistävää välillä nähdä entotropiakapinankin adepteja istumassa kadulla ja osoittamassa mieltään tällaista kehitystä vastaan.

En voi sanoa, että ikuisen kylmyyden tila minuakaan miellyttäisi, mutta näin aikamiehenä torjun ajatuksen, että minun sen takia ehdottomasti pitäisi esimerkiksi mennä istumaan kylmälle asfaltille. Jokin tällainen kyllä olisi faustisen ihmisen pakonomainen reaktio, kuten Spengler on todennut, mutta eihän se nyt jokaista pane liikkeelle, kyseessä on vain yleinen taipumus.

Aleksander Zinovjev, joka teki kaikkialla tunnetuksi termin ”Homo Sovieticus”, oli arvostettu filosofi ja meilläkin hyvin tunnettu, muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomainen jäsen ja esimerkiksi Lande Lindforsin arvostama merkittävä loogikko.

Itselläni oli joskus kunnia Suomen Pariisin instituutissa pitää esitelmä samassa tilaisuudessa kuin Zinovjev. Minä puhuin parhaalla ranskallani ns. suomettumisesta ja hän venäjäksi(?) jostakin muusta. Sali oli kukkuroillaan ihmisiä, vaikka silloin oli ensimmäinen todella kaunis kevätpäivä. Kylläpäs me olemme kiinnostavia, oli pakko ajatella. Instituutin johtaja Tarmo Kunnas vaikutti tyytyväiseltä.

Muuten hän, siis tuo Zinovjev oli juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot) ja olivat ilmestyessään taas kerran sensaatio. Mutta ehkäpä en vain ymmärrä.

Joka tapauksessa Zinovjev sovelsi tuota mainittua ajatusta entropian kasvusta myös inhimilliseen elämään ja sen muotoihin. Neuvostoliittolaista elämänmuotoa (Sovetski obraz žizni), jota virallinen  ideologia nimenomaan ylisti yhdeksi sosialismin suureksi saavutukseksi ja ihmiskunnan korkeimman kehitysasteen, kehittyneen eli kypsän sosialismin ainutlaatuiseksi tunnukseksi, Zinovjev kuvasi pitkälle kehittyneen rappion, kulttuurisen entropian surkeaksi tuotteeksi.

Oli virkistävää huomata, että Natalia Narotšnitskaja, josta muutama päivä sitten kirjoitin, olikin kääntänyt pöydän toisin päin ja puhunut nimenomaan lännestä kulttuurisen madaltumisen ja lainomaisesti yhä alaspäin suuntautuvan pyrkimyksen esimerkkitapauksena ja Venäjästä taas sen vastavoimana.

En kuitenkaan ihan purematta niele myöskään Narotšnitskajan chauvinistista kaunomaalailua. Kyllä hän länteen nähden on enimmäkseen oikeassa, mutta ei se tilanne Venäjälläkään ole tässä suhteessa lännen konträärinen vastakohta. Asian voi heti havaita vaikkapa syntyvyystilastoista ja huomaan itsekin kirjoittaneeni siitä tästä näkökulmasta. Siitä enemmän alempana.

Mitä venäläiseen kulttuuriin (sanan laajassa merkityksessä) muuten tulee olisi sen äkillinen muuttuminen Zinovjevin varsin äskettäisistä ajoista vastakohdakseen kovin kummallinen ilmiö. Vai olisiko niin, että Zinovjev loogikkona ja siis ammattimaisena käsitteiden kääntelijänä vain aikoinaan lipsautti hyvin karkean virheen, jollaiseen hänen materiaalinsa ja työkalunsa helposti johdattavat?

 

 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Entropia kasvaa

 

Entropia kasvaa

 

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.

 

Erilainen suurmies

 

Sukupolven kellokas

 

Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964-1983. Otava 2003, 720 s.

 

Tässä on laajan elämäkerran kakkososa, joka jo sellaisenaan on laajempi kuin merkittävimpien suomalaisten kirjailijoiden elämäkerrat keskimäärin. Sen lisäksi häneltä on julkaistu paksu nide nuoruuden päiväkirjoja, eikä hänen koko tuotantonsakaan oikeastaan muusta kerro kuin hänestä itsestään.

Varoitan lukijaa siitä, ettei tämä ole mikään kirja-arvostelu saati Tarkan suurtyön analyysi vaan joukko ajatuksia, jotka nousivat mieleeni tuon kirjan lähes loppuun luettuani.

Legitiimi kysymys kuuluu, miksi yksi rapajuoppo kirjailija, jonka tuotantoon ei kuulu ainoatakaan suurta mestariteosta, on saanut osakseen moisen, tuhansien sivujen kunnian?

Vastaus on, että kyseessä oli sukupolven symboli ja jopa idoli käyttääkseni sanan varsinaisessa merkityksessä tätä käsitettä, joka nykyään on latistunut tarkoittamaan mitä tahansa ihannetta tai edes jollakin tavoin esille nostettua ja julkisuudessa huomioitua ihmistä.

Tässä idolin voi joka tapauksessa ymmärtää perinteiseen tapaan, epäjumalana, jopa toteemina, jolla on suuri symbolinen valta ihmisiin ja joka sijoitetaan ajatuksissa kaikkia muita ylemmäksi, vaikka sen olennoima julistus ja logiikka olisivat täysin käsittämättömiä. Sellainenhan taitaa kuuluakin niin sanoakseni jumaluuden ja siis myös epäjumaluuden pätevyysvaatimuksiin.

Suomalaisten suurmiesten joukossa Saarikoski on joka tapauksessa omaa luokkaansa. Juoppojahan meillä, luoja paratkoon, kyllä on ollut, Aleksis Kivestä Eino Leinoon, mutta Saarikoski on ainoa rapajuoppo, joka piti sitäkin asiaa yhtenä merkittävänä missionaan ja edisti alkoholin siunausten yleistäkin tunnustamista omalla esimerkillään.

Vuonna 1937 syntyneenä Saarikoski oli kymmenisen vuotta ns. suuria ikäluokkia vanhempi. Häntä voidaankin pitää eräänlaisena Johannes Kastajana, joka herätteli ihmisiä jo ennen suurta kulttuurivallankumousta, joka oli uudeksi tekevä kaiken.

Toki Saarikosken luova polku jatkui vielä sen jälkeenkin ja epäilemättä hänen saavutuksensa sekä runoilijana että kääntäjänä olivat sittemmin paljon suuremmat kuin 1960-luvulla, mutta profeetan lyhytaikainen rooli liittyi tuohon vaiheeseen ja oli jo ohi silloin, kun kentälle marssivat sinipaitajugendin oikeaoppiset adeptit.

Saarikoskella oli nimenomaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla suuri tilauksensa ja suuri roolinsa. Häntä voitaneen nimittää kellokkaaksi, jollaiset metsässä laiduntavassa lehmälaumassa vetävät aina mukaansa muut naudat, vaikka ne tuskin varsinaisesti tietävät miksi.

Tässä tapauksessa asia näyttää melko ilmeiseltä. Lapsuus sodan aikana toi varmasti omat traumansa ja koko sodan jälkeinen läntinen maailma tai ainakin sen nousevat suuret ikäluokat olivat henkisesti valmiita jättämään taakseen sen sodan tuskastuttavan perinnön, jota inertian voimasta heille vielä 1950-luvulla tarjottiin.

Viime kädessä kysymys oli kapinasta koko kulttuurin ahdistavuutta (Unbehagen im Kultur) vastaan. Ainoa mahdollinen suunta oli tietenkin epäkulttuuri.

Mainio venäläinen loogikko Aleksandr Zinovjev kuvasi aikoinaan niin sanottua ihmisen kommunaalisuutta vertaamalla sitä fyysisen maailman entropiaan, lämpökuolemaan eli kaiken liikkeen päättymiseen absoluuttisen kylmyyden vallatessa maailmankaikkeuden.

Ihmisellä oli Zinovjevin mielestä luonnollinen taipumus tehdä kaikki helpoimman mukaan, mikä merkitsi myös vastarintaa kaikkea varsinaista kulttuuria kohtaan. Homo sovieticuksen Zinovjev väitti jo päässeen pitkälle matkatessaan tietään kohti todellisen kulttuurin hävittämistä ja kaikkien arvojen tasaamista, mikä merkitsi sosiaalista entropiaa. Neuvostokommunismin ytimessä oli periksi antaminen ihmisluonnolle, joka oli laiska, himokas ja periaatteeton.

En tiedä, kuuliko Saarikoski koskaan mitään Zinovjevista, mutta ainakin hänen tuttavansa ”Lande” Lindfors tunsi hänet. Zinovjev oli jopa Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen.

Sivumennen sanoen Saarikoski kyllä jossakin vaiheessa huolestui entropian kasvun laista -kylmyyskuolemasta, mikä taisi olla kovin kaukaa haettu ahdistuksen aihe.

Tämä on tässä tietenkin sivuseikka, mutta Saarikosken yleisessä kulttuurikapinassa hänen kommunisminsa ansaitsee tulla mainituksi. Mitä se oikein merkitsi, jää epäselväksi myös Tarkan tutkimuksen jälkeen. Todennäköisesti hän ei itsekään tiennyt. Ei hän tuntenut tuon ideologian perusteita sen käytännöistä puhumatta. Kommunismi oli ilmeisesti vain symbolinen vaihtoehto sille, mitä hän ei voinut sietää.

Saarikosken leikkiminen vaikkapa Stalinin terrorilla on hiuksia nostattavaa. Oliko se muka sen pahempaa kuin se, että ihmiset joutuivat lähtemään siirtotyöläisiksi Ruotsiin, jossa he muuten näyttivät viihtyvänkin kiusallisen hyvin.

Tosiasia toki on, etteivät ihmiset -tai ainakaan kommunistit- etenkään Suomessa tienneet oikeastaan mitään enempää suuresta terrorista kuin Gulagista tai Itä-Karjalan isosta vihasta. Kaikkea tätä käsiteltiin korkeintaan kylmin yleiskäsittein. Olihan se Stalin sentään melkoinen manageri, pohti myös Saarikoski.

Saarikosken kommunismi oli aivan tyhjän päälle rakennettua jonninjoutavuutta, jonka todellisena merkityksenä näyttää olleen vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin symbolinen kieltäminen. Neuvostokommunismi nyt vain sattui olemaan käytettävissä sen vastavoimana.

Poliittinen järjestelmä kaikkineen oli runoilijalle toki aivan liian pitkästyttävä ja proosallinen asia tullakseen todellisen mielenkiinnon kohteeksi. Sen sijaan koko yhteiskunnan status quo kaikkine kristillis-siveellisine normeineen oli se todellinen vihollinen  -l’Infame.

Tässä Saarikoski oli hyvin mukana aikansa muodeissa. Englannissa syntyi samoihin aikoihin sodan ja militarismin vastainen sadankomitea ja siellä ja Amerikassa myös aloitettiin vakain tuumin seksuaalivallankumous.

Samat kirjat julkaistiin ennen pitkää niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa ja monessa muussakin maassa, sensuurin jäädessä kiristelemään hampaitaan. Aika oli kypsä myös sellaisille julkaisuille, joita pidettiin ruokottomina. Kukapa niistä kärsisi? Sitä kysyttiin nyt.

Seksuaalinen estyneisyys ja muun muassa masturboinnin aiheuttamat traumat olivat keskeinen osa sitä kulttuurin ahdistavuutta, jota vastaan suurten ikäluokkien sukupolvi nousi, hieman vanhempien kellokkaiden osoittaessa tietä.

Seksuaalisten traumojen vaikutus myös runoilijaan oli sitä luokkaa, että vasta kolmannessa avioliitossaan hän kykeni todella seksuaalisesti vapautumaan.

Aiemmista promiskuiteettiharjoituksista ei ollut apua. Ilmeisesti juuri seksiin liittyi nimenomaan uskonnollinen trauma. Uskonnon kysymyksenasetteluista Saarikoski ei koskaan päässyt eroon ja seksuaalisuus suvun jatkamisena oli lähinnä se vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, joka löytyi kulttuurin ulkopuolelta. Lapsia syntykin viisi.

Kuten sanottu, Saarikoski henkilönä ei, ainakaan saavutuksiensa perusteella ollut mikään merkittävä henkilö. Sen sijaan hän oli sitä kellokkaana, symbolina, jonka hänen ongelmiinsa enemmän tai vähemmän samaistuva nuoriso omaksui ja jonka esille nostamat kysymykset olivat aikakauden kannalta keskeisiä.

Paradoksaalisesti tuon Saarikosken symbolisen merkityksen huippu näyttää sattuneen 1960-kuvulle, jolloin hän sekä runoilijana että kääntäjänä oli pelkkä raakile ja teki toistuvasti aivan kelvotonta työtä. Hänen tärkeimpiä käännöksiään onkin viime aikoina usein korvattu uusilla.

Kun parempaa jälkeä alkoi syntyä, etenkin Ruotsissa Mia Bernerin äidillis-aistillisessa holhouksessa, oli runoilijan aiempi idolin asema jo mennyttä ja nuoriso oli löytänyt uusia, selkeämpiä, latteampia ja jopa täydellisen epä-älyllisiä esikuvia DDR:stä. Neuvostoliitosta saatiin tuskin mitään, kun kukaan ei viitsinyt opiskella kieltä.

Saarikoskea on tarkasteltava ennen muuta aikakauteensa tai aikakausiinsa sidottuna ilmiönä, jolloin hänen seurakuntansa laatu on ainakin yhtä tärkeä kuin hänen roolinsa profeettana.

 Hänen rähjäisessä ja haisevassa, Johannes Kastajaa muistuttavassa henkilössään maamme kulttuuri-ilmastoon tuli jotakin uutta, vanhan murtuminen sai kasvot, vaikka runoilijan mahdollisilla aatteilla ei asiassa ollut paljoakaan tekemistä. Tärkeämpää oli hänen imagonsa, tuo boheemin itsekylläinen ja ylimielinen hahmo, joka tosiasiassa kätki alleen herkän ja pelokkaan pojan.

Entropia kasvaa

Entropia kasvaa

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.