Erilainen suurmies

 

Sukupolven kellokas

 

Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964-1983. Otava 2003, 720 s.

 

Tässä on laajan elämäkerran kakkososa, joka jo sellaisenaan on laajempi kuin merkittävimpien suomalaisten kirjailijoiden elämäkerrat keskimäärin. Sen lisäksi häneltä on julkaistu paksu nide nuoruuden päiväkirjoja, eikä hänen koko tuotantonsakaan oikeastaan muusta kerro kuin hänestä itsestään.

Varoitan lukijaa siitä, ettei tämä ole mikään kirja-arvostelu saati Tarkan suurtyön analyysi vaan joukko ajatuksia, jotka nousivat mieleeni tuon kirjan lähes loppuun luettuani.

Legitiimi kysymys kuuluu, miksi yksi rapajuoppo kirjailija, jonka tuotantoon ei kuulu ainoatakaan suurta mestariteosta, on saanut osakseen moisen, tuhansien sivujen kunnian?

Vastaus on, että kyseessä oli sukupolven symboli ja jopa idoli käyttääkseni sanan varsinaisessa merkityksessä tätä käsitettä, joka nykyään on latistunut tarkoittamaan mitä tahansa ihannetta tai edes jollakin tavoin esille nostettua ja julkisuudessa huomioitua ihmistä.

Tässä idolin voi joka tapauksessa ymmärtää perinteiseen tapaan, epäjumalana, jopa toteemina, jolla on suuri symbolinen valta ihmisiin ja joka sijoitetaan ajatuksissa kaikkia muita ylemmäksi, vaikka sen olennoima julistus ja logiikka olisivat täysin käsittämättömiä. Sellainenhan taitaa kuuluakin niin sanoakseni jumaluuden ja siis myös epäjumaluuden pätevyysvaatimuksiin.

Suomalaisten suurmiesten joukossa Saarikoski on joka tapauksessa omaa luokkaansa. Juoppojahan meillä, luoja paratkoon, kyllä on ollut, Aleksis Kivestä Eino Leinoon, mutta Saarikoski on ainoa rapajuoppo, joka piti sitäkin asiaa yhtenä merkittävänä missionaan ja edisti alkoholin siunausten yleistäkin tunnustamista omalla esimerkillään.

Vuonna 1937 syntyneenä Saarikoski oli kymmenisen vuotta ns. suuria ikäluokkia vanhempi. Häntä voidaankin pitää eräänlaisena Johannes Kastajana, joka herätteli ihmisiä jo ennen suurta kulttuurivallankumousta, joka oli uudeksi tekevä kaiken.

Toki Saarikosken luova polku jatkui vielä sen jälkeenkin ja epäilemättä hänen saavutuksensa sekä runoilijana että kääntäjänä olivat sittemmin paljon suuremmat kuin 1960-luvulla, mutta profeetan lyhytaikainen rooli liittyi tuohon vaiheeseen ja oli jo ohi silloin, kun kentälle marssivat sinipaitajugendin oikeaoppiset adeptit.

Saarikoskella oli nimenomaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla suuri tilauksensa ja suuri roolinsa. Häntä voitaneen nimittää kellokkaaksi, jollaiset metsässä laiduntavassa lehmälaumassa vetävät aina mukaansa muut naudat, vaikka ne tuskin varsinaisesti tietävät miksi.

Tässä tapauksessa asia näyttää melko ilmeiseltä. Lapsuus sodan aikana toi varmasti omat traumansa ja koko sodan jälkeinen läntinen maailma tai ainakin sen nousevat suuret ikäluokat olivat henkisesti valmiita jättämään taakseen sen sodan tuskastuttavan perinnön, jota inertian voimasta heille vielä 1950-luvulla tarjottiin.

Viime kädessä kysymys oli kapinasta koko kulttuurin ahdistavuutta (Unbehagen im Kultur) vastaan. Ainoa mahdollinen suunta oli tietenkin epäkulttuuri.

Mainio venäläinen loogikko Aleksandr Zinovjev kuvasi aikoinaan niin sanottua ihmisen kommunaalisuutta vertaamalla sitä fyysisen maailman entropiaan, lämpökuolemaan eli kaiken liikkeen päättymiseen absoluuttisen kylmyyden vallatessa maailmankaikkeuden.

Ihmisellä oli Zinovjevin mielestä luonnollinen taipumus tehdä kaikki helpoimman mukaan, mikä merkitsi myös vastarintaa kaikkea varsinaista kulttuuria kohtaan. Homo sovieticuksen Zinovjev väitti jo päässeen pitkälle matkatessaan tietään kohti todellisen kulttuurin hävittämistä ja kaikkien arvojen tasaamista, mikä merkitsi sosiaalista entropiaa. Neuvostokommunismin ytimessä oli periksi antaminen ihmisluonnolle, joka oli laiska, himokas ja periaatteeton.

En tiedä, kuuliko Saarikoski koskaan mitään Zinovjevista, mutta ainakin hänen tuttavansa ”Lande” Lindfors tunsi hänet. Zinovjev oli jopa Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen.

Sivumennen sanoen Saarikoski kyllä jossakin vaiheessa huolestui entropian kasvun laista -kylmyyskuolemasta, mikä taisi olla kovin kaukaa haettu ahdistuksen aihe.

Tämä on tässä tietenkin sivuseikka, mutta Saarikosken yleisessä kulttuurikapinassa hänen kommunisminsa ansaitsee tulla mainituksi. Mitä se oikein merkitsi, jää epäselväksi myös Tarkan tutkimuksen jälkeen. Todennäköisesti hän ei itsekään tiennyt. Ei hän tuntenut tuon ideologian perusteita sen käytännöistä puhumatta. Kommunismi oli ilmeisesti vain symbolinen vaihtoehto sille, mitä hän ei voinut sietää.

Saarikosken leikkiminen vaikkapa Stalinin terrorilla on hiuksia nostattavaa. Oliko se muka sen pahempaa kuin se, että ihmiset joutuivat lähtemään siirtotyöläisiksi Ruotsiin, jossa he muuten näyttivät viihtyvänkin kiusallisen hyvin.

Tosiasia toki on, etteivät ihmiset -tai ainakaan kommunistit- etenkään Suomessa tienneet oikeastaan mitään enempää suuresta terrorista kuin Gulagista tai Itä-Karjalan isosta vihasta. Kaikkea tätä käsiteltiin korkeintaan kylmin yleiskäsittein. Olihan se Stalin sentään melkoinen manageri, pohti myös Saarikoski.

Saarikosken kommunismi oli aivan tyhjän päälle rakennettua jonninjoutavuutta, jonka todellisena merkityksenä näyttää olleen vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin symbolinen kieltäminen. Neuvostokommunismi nyt vain sattui olemaan käytettävissä sen vastavoimana.

Poliittinen järjestelmä kaikkineen oli runoilijalle toki aivan liian pitkästyttävä ja proosallinen asia tullakseen todellisen mielenkiinnon kohteeksi. Sen sijaan koko yhteiskunnan status quo kaikkine kristillis-siveellisine normeineen oli se todellinen vihollinen  -l’Infame.

Tässä Saarikoski oli hyvin mukana aikansa muodeissa. Englannissa syntyi samoihin aikoihin sodan ja militarismin vastainen sadankomitea ja siellä ja Amerikassa myös aloitettiin vakain tuumin seksuaalivallankumous.

Samat kirjat julkaistiin ennen pitkää niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa ja monessa muussakin maassa, sensuurin jäädessä kiristelemään hampaitaan. Aika oli kypsä myös sellaisille julkaisuille, joita pidettiin ruokottomina. Kukapa niistä kärsisi? Sitä kysyttiin nyt.

Seksuaalinen estyneisyys ja muun muassa masturboinnin aiheuttamat traumat olivat keskeinen osa sitä kulttuurin ahdistavuutta, jota vastaan suurten ikäluokkien sukupolvi nousi, hieman vanhempien kellokkaiden osoittaessa tietä.

Seksuaalisten traumojen vaikutus myös runoilijaan oli sitä luokkaa, että vasta kolmannessa avioliitossaan hän kykeni todella seksuaalisesti vapautumaan.

Aiemmista promiskuiteettiharjoituksista ei ollut apua. Ilmeisesti juuri seksiin liittyi nimenomaan uskonnollinen trauma. Uskonnon kysymyksenasetteluista Saarikoski ei koskaan päässyt eroon ja seksuaalisuus suvun jatkamisena oli lähinnä se vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, joka löytyi kulttuurin ulkopuolelta. Lapsia syntykin viisi.

Kuten sanottu, Saarikoski henkilönä ei, ainakaan saavutuksiensa perusteella ollut mikään merkittävä henkilö. Sen sijaan hän oli sitä kellokkaana, symbolina, jonka hänen ongelmiinsa enemmän tai vähemmän samaistuva nuoriso omaksui ja jonka esille nostamat kysymykset olivat aikakauden kannalta keskeisiä.

Paradoksaalisesti tuon Saarikosken symbolisen merkityksen huippu näyttää sattuneen 1960-kuvulle, jolloin hän sekä runoilijana että kääntäjänä oli pelkkä raakile ja teki toistuvasti aivan kelvotonta työtä. Hänen tärkeimpiä käännöksiään onkin viime aikoina usein korvattu uusilla.

Kun parempaa jälkeä alkoi syntyä, etenkin Ruotsissa Mia Bernerin äidillis-aistillisessa holhouksessa, oli runoilijan aiempi idolin asema jo mennyttä ja nuoriso oli löytänyt uusia, selkeämpiä, latteampia ja jopa täydellisen epä-älyllisiä esikuvia DDR:stä. Neuvostoliitosta saatiin tuskin mitään, kun kukaan ei viitsinyt opiskella kieltä.

Saarikoskea on tarkasteltava ennen muuta aikakauteensa tai aikakausiinsa sidottuna ilmiönä, jolloin hänen seurakuntansa laatu on ainakin yhtä tärkeä kuin hänen roolinsa profeettana.

 Hänen rähjäisessä ja haisevassa, Johannes Kastajaa muistuttavassa henkilössään maamme kulttuuri-ilmastoon tuli jotakin uutta, vanhan murtuminen sai kasvot, vaikka runoilijan mahdollisilla aatteilla ei asiassa ollut paljoakaan tekemistä. Tärkeämpää oli hänen imagonsa, tuo boheemin itsekylläinen ja ylimielinen hahmo, joka tosiasiassa kätki alleen herkän ja pelokkaan pojan.