Tervetuloa, työvoimapula!

Työvoimapulaa odotellessa

Juuri ennen 1990-luvun lamaa oli Suomessa vähän aikaa työvoimapula. Tämä tarkoitti sitä, että halvalla rahalla paisutetut firmat olisivat halunneet tehdä helppoja voittoja vielä entistäkin enemmän, jos käytettävissä vai olisi ollut lisää työvoimaa. Rakennusalallakin työvoiman ylikysyntä johti palkkaliukumiin. Tätä hirvittävää tilannetta ei Suomessa olekaan usein koettu. Tämän historiallisen kauhunhetken muisto näyttää olevan kansakunnan päättäjien ja erityisesti virkamiehistön muistissa niin traumaattinen, että kaikki mahdollinen tehdään, jotta asia ei toistuisi.

Liikkeellä on ennusteita, joiden mukaan Suomeen tarvitaan lähivuosina satoja tuhansia uusia työntekijöitä torjumaan uhkaavaa työvoimapulaa. Laskelmien perusteita ei liiemmin ole julkisuudessa puitu eikä puhuttu siitä, millaista tämän puuttuvan työvoiman pitäisi tulevaisuudessa olla ja miksi heille kuvitellaan olevan tarjolla työpaikkoja. Nämä luultavasti ovatkin kysymyksiä, joihin ei ole mahdollista vastata. Mikäli sen sijaan lasketaan vain eläkeläisten ja aktiiviväestön suhdelukua ja sosiaalivaltion ylläpidon kustannuksia, pysytään vankasti todellisuudesta irrallaan. Kylmä totuus on, että ellei eläkkeisiin vallitsevilla tariffeilla riitä rahaa, niin niitä on alennettava. Sama koskee muitakin etuuksia, ei vähiten työttömyyskorvauksia. Työ ei synny työvoiman määrää lisäämällä, mitä virkamiehen saattaa olla vaikea ymmärtää.

Ehkäiseviä toimia työvoimapulan torjumiseksi suoritetaan parhaillaan suurtalkoilla. Armeija vähentää tuhansia työpaikkoja, Nokia siirtää tuotannon pois Suomesta ja pikkuinen museovirastokin kantaa kortensa kekoon irtisanomalla ja sulkemalla sitä, mitä sen vallassa on. Näin luodaan tervetullutta työvoimareserviä etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja lienee turha kysyäkään, onko toimenpiteiden kokonaisvaikutusta arvioitu maamme kannalta myönteiseksi. Ellei olisi, ei tällaisia päätöksiä tietenkään olisi tehty.

Viime lamasta yrittävät kaikki siitä kärsineet ottaa oppia, ettei samaa tarvitsisi tehdä uudelleen. Pari vuosikymmentä sitten oli meillä ja muuallakin vallalla lapsenomainen usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen ja kaikkiviisauteen. Keynesiläistä hapatusta kartettiin kuin ruttoa ja ”suljetun sektorin” supistajia pidettiin sankareina, jotka pelastivat valtakunnan kuristusotteellaan. Puhettakaan ei ollut valtion aktiivisuudesta työpaikkojen luojana. Niinpä sitten makseltiin puolelle miljoonalle ihmiselle korvauksia ja vieroitettiin näitä työelämästä. Maa lyötiin monessa suhteessa lättäjalaksi ja kärvisteli aikansa rähmällään lamaannuksen ja konkurssien kourissa, kun tervettä toimintaa jopa tahallaan tapettiin ja pankkeja pelastettiin roskalainoistaan veronmaksajien kustannuksella. Muualla maailmassa tästä on jo osattu tehdä johtopäätöksiä.

Foreign Policy-aikakauslehti on pyytänyt kolmeltatoista eri alojen asiantuntijalta reseptejä uhkaavan katastrofin torjumiseksi ja vastaukset ovat mielenkiintoisia. Yksi ekspertti ehdottaa ”kaikkien työllistämistä”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei nuorisolle jaella toimeentulotukea, vaan pannaan töihin. Töitä siis luodaan valtion toimesta, mikä ei välttämättä käy tukien maksamista kalliimmaksi. Toinen puolestaan ehdottaa minimipalkan reilua korottamista, mikä taas liittyy paikalliseen laittomien siirtolaisten ongelmaan. Inflaation, kohtuullisen, käynnistämistä välittömästi ehdottaa yksi eksperteistä. Sitä tarvitaan eteenpäin menon turvaamiseksi, deflaatio se on varsinaista myrkkyä taloudelle ja kaikkien lamojen äiti. Velkojen anteeksi antamista ehdotetaan myös. Näinhän kolmannen Mooseksen kirjan mukaan tehtiin aina riemuvuosina, jolloin itsensä orjiksi myyneet saivat vapauden. Tämäkään ei ole uusi asia. Velallisia on kautta aikain armahdettu, etenkin kolmannessa maailmassa. Nyt suurin ongelma on ”ensimmäisen maailman” velka, joka on liian suuri.

Konsteja löytyy lisääkin. Yksi on ylellisyystuotteisiin kohdistettu vero, joka lankeaa maksettavaksi vasta tietyllä viiveellä. Se kannustaisi ökyrikkaat tilaamaan huvijahtinsa nyt, eikä vasta laman jälkeen ja painisi liikettä ylellisyystuotantoon, joka aina muutoin tuppaa laman aikana romahtamaan.

Muuan tärkeimmistä ja pakottavimmista toimista lienee USA:nkin kohdalla sotilasmenojen vähentäminen. Pelkkä joukkojen vetäminen Euroopasta säästäisi pitkän pennin rahaa käytettäväksi Amerikassa, jossa sitä amerikkalaisten mielestä enemmän tarvitaan.

Ja onhan näitä hyviä ajatuksia. Yhteistä kaikille näyttää olevan, ettei valtion roolia laman torjunnassa suinkaan aliarvosteta, päinvastoin. Nämä suositukset näyttävät myös olevan ristiriidassa meillä vallitsevan doktriinin kanssa, jonka laadusta tai edes olemassaolosta ei ristiriitaisten signaalien takia tosin voi olla varma.

Joka tapauksessa on selvää, että juustohöylä on laman torjunnassa typerin, virkamiesmäisin ja tuhoisin ratkaisu, jonka katastrofaalisuutta voi verrata vain valikoimattoman maahanmuuton edistämiseen. Uutiset tämän toimintalinjan hedelmistä ovat kerta toisensa jälkeen yhtä lamaannuttavia. Herää pakostakin kysymys, onko maamme kaapannut jokin vihamielinen ryhmittymä, jota muuan kirjoittaja on kutsunut nimellä ”tolvanaatti”.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka varuskuntien lakkauttaminen. Se on epäilemättä eräs tapa vähentää sotilasmenoja, jotka ovat valtion taloudelle melkoinen rasitus. Supistukset tehdään kuitenkin suoranaisesti vähentämällä työllisyyttä. Tämä tapahtuu vieläpä ongelma-alueille, joilla valtion toiminnan pitäisi nimenomaan olla kannustavaa. Kerrannaisvaikutukset huomioiden varuskuntien lakkauttaminen lienee tuhoisimpia täsmäiskuja, joita Suomen maakunnille on mahdollista tehdä. Asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen ei ole mikään syy armeijan henkilökunnan supistamiseen. Päin vasoin, tilannehan antaa aihetta lisätä ammattihenkilökunnan määrää, mikä tulevaisuudessa lieneekin yhä tärkeämpää.

Pääesikunnassa, joka alkaa yhä ilmeisemmin näyttää valtiolta valtiossa, on ilmeisesti kieltäydytty kuuntelemasta poliitikkojen ääntä. Sotilaille on varmaankin tärkeää päästä pätemään huippukalliin erikoiskaluston haltijoina. Kansainvälinen status edellyttää hienoja härveleitä, joista ei tingitä, vaikka isänmaan etu edellyttäisi muuta. Huippukalliin kaluston preferoimista henkilöstön kustannuksella on perusteltu sotilaallisen tehokkuuden lisäämisellä. Jospa nyt kuitenkin sovittaisiin siitä, että akuuttia sodanvaaraa ei ole odotettavissa eikä se missään tapauksessa ole kalustolla ehkäistävissä. Sotilaiden käytös näyttää olevan yhä röyhkeämpää ja epäisänmaallisempaa. Heidät on syytä panna kuriin niin meillä kuin Amerikassakin. Ehkäpä uudessa presidentissä olisi miestä tällaiseen suoritukseen? Miljardi on pikkusumma, kun aseita ostetaan, mutta valtava summa, kun ihmisiä palkataan.

Museoiden sulkeminen, kirjojen poistaminen kirjastoista, koulujen yhdistäminen jättiläislaitoksiksi… Elämän laadun ja kulttuurin vastaisille hyökkäyksille ei ole loppua näkyvissä. Miten on mahdollista, että meillä 1950-luvulla, suuressa köyhyydessämme oli varaa monenlaiseen ylellisyyteen aina kyläkouluja myöten? Vastaus on tietenkin palkkatasossa. Reaalipalkkojen alentaminen on lähitulevaisuudessa merkittävintä isänmaallista toimintaa, mitä voidaan tehdä. Me, kuten monet muutkin, olemme eläneet velaksi ja uskoneet keinottelun vääriä profeetoita. Nyt on aika palata työhön ja uurastukseen, mikä on mahdollista vain alemmilla palkoilla ja eläkkeillä  ja valtion suurella panostuksella. Tämä ymmärretään jo Amerikassa, ehkä pian täälläkin?