Uuteen maailmanjärjestykseen

Uuteen maailmanjärjestykseen

Zbigniew Brzezinski, politologian veteraani ja entinen presidentti Carterin neuvonantaja, on yhä täydessä iskussa. Uudessa kirjassaan hän pohdiskelee, mitä maailmassa muuttuu, kun Yhdysvallat lakkaa olemasta politiikan ylivoimainen vaikuttaja, joka saattoi mielensä mukaan mennä mihin tahansa panemaan kunnioitettavan mahtinsa peliin.

Foreign Policy-lehdessä julkaistun selostuksen mukaan muutos tuskin on kovin nopea, sellaista tuskin ainakaan moni toivoo edes Kiinassa. Liian monet asiat maailmassa voivat mennä huonosti, mikäli paikalliset mahdit pääsevät toteuttamaan pyyteitään mitään pelkäämättä. Lähi-itä on tietenkin kaikkien kansainvälisten kauhuskenaarioiden perikuva. Osapuolet ovat siellä arvaamattomia, fanaattisia ja kovin raskaasti aseistautuneita. Koreoiden suhteissa voi tapahtua äkillinen purkaus, Taiwan saattaa joutua Kiinan uhriksi vailla neuvotteluvaraa ja muutkin jäätyneet konfliktit saattavat aktivoitua. Afganistan ja Pakistan ovat ladattuja pommeja.

Venäjän suunnalla Georgian asema voi kurjistua entisestään ja sama koskee Ukrainaa. Epäilemättä myös Baltian maiden ja entisen Itä-Euroopan asema heikkenee, ainakin potentiaalisesti. Suomen kohdalla tuskin tapahtuu mitään erityistä, meillähän ei Venäjän kanssa ole ulkopoliittisia ongelmia tai sitoumuksia ongelmamaihin nähden, saati sellaisia, joita voisi kuvitella asein ratkottavan.

Venäjä joka tapauksessa jatkaa asevoimiensa modernisoimista, sikäli kuin rahaa juuri siihen halutaan lähivuosina priorisoida. Kukaan ei pysty sanomaan, millainen Venäjän, enempää kuin muidenkaan maiden taloudellinen tila tulee lähivuosina olemaan.

Venäjä haluaisi olla sotilaallinen suurvalta, koska se ei sitä juuri muilla aloilla pysty olemaan. Energiasuurvallasta on mahdollista puhua, mutta silloin sellaisiksi on luettava myös Nigeria ja Saudi-Arabia. Siihen joukkoon kuuluminen ei vielä houkuttele. Sotilaallinen mahti Venäjällä perustuu ikävä kyllä ennen muuta ydinaseisiin, koska sen tavanomainen armeija kärsii yhä pahemmasta näivetystaudista väestön supistumisen takia. Venäläisten kalustokaan ei ole määrällisesti eikä laadullisesti verrattavissa amerikkalaiseen, vaikka välimatkaa yritetään kuroa myös huipputekniikan alueella. Merkittävän avomerilaivaston puuttuessa Venäjän sotilaallinen läsnäolo on mahdollista vain sen lähialueilla, mutta etenkin etelässä riittääkin tekemistä jo pelkkien saavutettujen asemien pitämisessä

Myös itä on tunnetusti Venäjän kannalta arkaluontoista aluetta. Japanin kanssa ei rauhansopimusta ole solmittu, mutta Venäjä pitää itsepäisesti kiinni saaliistaan. Öljyrikkaat ja harvaanasutut alueet kiinnostavat myös Kiinaa, jonka rinnalla Venäjä on sekä demografisesti että taloudellisesti kääpiö, eikä tämä erotus ole muuttumassa Venäjän eduksi. Paljon puhuttu Venäjän mahdollinen kääntyminen ”itään”, Kiinaan ja Japaniin Euroopan asemesta, tuskin on sille realistinen vaihtoehto. Maailmantalouden keskittyessä yhä enemmän Tyynen meren rannikolle, paikallisten mahtien katseet kyllä kääntynevät Venäjään, mutta se saattaa pikemminkin olla pakotettu tekemään, mitä isot vaativat kuin kyetä olemaan se mahti, joka tuolla alueella sanelee ehtojaan. Joskus on väläytetty ajatusta, että Venäjä voisi Yhdysvaltojen jälkeen olla Euroopan luonnollinen sotilaallinen tukijalka. Se ei ole liian mahtava tai Euroopasta riippumaton sanellakseen ehtoja, mutta ei myöskään voimiltaan liian mitätön. Tällaisen yhteistyön aikaansaamiseksi pitäisi kuitenkin saada aikaan muutos Venäjän poliittisessa järjestelmässä, joka tätä nykyä on liian ennustamaton ja korruptoitunut eikä ole osoittanut halua mukautua modernin sivistyneen kanssakäymisen normeihin.

Euraasian unioni, jota Venäjä puuhaa, ei vielä muodostaisi suurvaltaa. 165 miljoonan ihmisen valtioliitto lisää jo johtavan valtion painoarvoa, mutta vasta sitten kun Ukraina, Etelä-Kaukasia ja pari Keski-Aasian maata kuuluisivat siihen, olisi uusi jättiläinen syntynyt. Parinsadan miljoonan ihmisen väestöpohja ei kuitenkaan välttämättä olisi etu, vaan saattaisi päinvastoin muodostaa kohtalokkaan ristiriitojen siemenen. Esimerkiksi Etelä-Kaukasian pitäminen tämän uuden Neuvostoliiton yhteydessä ei luultavasti olisi mahdollista ilman jatkuvaa väkivaltaa. Sama koskee tietenkin Baltian maita.

Venäjä voi yrittää imperiuminsa palauttamista myös taloudellisin painostuskeinoin. Joillakin alueilla, kuten Ukrainassa, ne ilmeisesti purevat. Baltiassa sen sijaan eivät. Suomen suunnalla puutulleja, saniteettimääräyksiä ja muita konsteja on ajoittain yritetty käyttää, mutta ilmeisen tehottomasti Puutulliasiassa Venäjälläkin jouduttiin tajuamaan, että oli ammuttu omaan jalkaan. Suomen suunnalla ehkä ainoana Venäjän naapurimaista on sentään kyetty kehittämään keskinäisiä suhteita ilman suuria poliittisia intohimoja ja jännitteitä ja ansio tästä ei kuulu ensi sijassa Moskovalle.

Toki meilläkin on tehty virheitä. Yksipuolisten maanostojen salliminen on Suomen puolelta poliittista typeryyttä ja sama koskee kaksoiskansalaisuuden sallimista. Kummassakaan tapauksessa ei ilmiö ole vielä kasvanut kyllin suureksi muodostaakseen merkittävää uhka Suomen intresseille. Myös Moskovan erikoispalveluiden agentit Suomessa ovat saaneet aikaan lähinnä säälittäviä tuloksia, vaikka tueksi on välillä lennätetty rajan takaa erinäisiä mediahahmoja. Valtakunnan turvallisuuden kannalta on joka tapauksessa tulevaisuudessa välttämätöntä, että sen intressejä valvotaan myös maanostojen ja kaksoiskansalaisuuden myöntämisen kohdalla.

Maailma ilman Yhdysvaltojen läsnäoloa ei välttämättä ole entistä parempi, saati rauhallisempi paikka. Paasikivi arveli aikoinaan, että Venäjällä oli Suomeen nähden vain geopoliittisia intressejä. Suomen pitäminen Venäjän yhteydessä ei niiden kannalta ollut välttämätöntä. Tämä oli hyvä arvaus ainakin sikäli, että se aikoinaan toimi pohjana menestykselliselle politiikalle, jota ei pidä sekoittaa suomettumiseen, joka oli rappeutunutta poliittista kulttuuria. Tuskin on syytä kuvitella, ettei Paasikiven perusidea toimisi yhä. Vai kuinka ja miksi?