Vapauttava tuomio ei vakuuta

Vapauttava tuomio ei vakuuta

Risto Uimonen (pj), Ulla Ahlmén-Laiho, Jani Halme, Anssi Halmesvirta, Hannu Helineva, Timo Huovinen, Marja Irjala, Tuomo Lappalainen ja Jaakko Ujainen muodostivat sen Julkisen sanan neuvostona tunnetun tuomioistuimen, joka 22.11.2012 yksimielisesti totesi, ettei Suomen lehdistö rikkonut hyvää lehtimiestapaa uutisoidessaan niin sanotusta hihamerkkikirjoituksesta.

Muistakaamme, että kyseessä oli lehdistön kehittämä ja systemaattisesti paisuttelema skandaali, jossa fantasioiva pakina tulkittiin tahallaan poliittiseksi kannanotoksi ja rinnastettiin Natsi-Saksan rotulakien mukaiseen politiikkaan. Ulkomailla, erityisesti Venäjällä asia sai valtavan huomion ja siitä uutisoitiin jopa peräti ”Suomen” politiikkana. Tietty edesvastuuton taho paisutteli kuplaa tahallaan ja vaati pakinasta ehdotonta vankeutta lisätäkseen ”sensaation” vaikuttavuutta, mitä tarvittiin Suomen maineen mustaamiseen Venäjällä.

Onnettoman pakinoitsijan oma eduskuntaryhmäkin säikähti poliittista maineen menetystä, rankaisi pakinoitsijan esimiestä ja ennen pitkää itse kynäilijäkin joutui lähtemään. Ilmeisen oikeusmurhan tarkoituksena oli puhdistaa puolue lehdistön loanheitosta, heittämällä omia susille, mutta taktiikka ei tainnut toimia.

Totean, ettei häpeällisempää ja sananvapauden kannalta vaarallisempaa näytelmää liene löydettävissä koko Suomen historiasta. Sensaatio kyhättiin toimittajien voimin täysin tyhjästä ja aivan normaalista pakinasta tehtiin mukamas ”rikollinen” teko journalistisin vihjailuin sen mahdollisesta rangaistavuudesta.

Suomen lehdistöllä on tämän asian johdosta velvollisuus perusteelliseen itsekritiikkiin. Ratkaisullaan Julkisen sanan neuvosto osoitti, ettei sillä ole tähän kykyä eikä edes haluja. Neuvosto valitsi linjakseen journalisteja yksipuolisesti puolustelevan ja heidän sananvapauttaan korostavan kannan kiinnittämättä mitään huomiota itse asiaan eli skandaalin rakentamiseen tyhjästä ja siihen täysin epäoikeudenmukaiseen kohteluun, joka koitui kirjoittajan osaksi hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan. Asian kohtuuttomat seuraukset eivät näytä kiinnostaneen päättäjiä lainkaan, sen sijaan he pakenivat muodollisen juristerian taakse.

Aivan ilman pikku moitteita asianosaiset eivät selvinneet. Tokihan jokunen toimitus oli tuomion mukaan valinnut uutisoinnissaan ”kärjekkään” lähestymistavan, mutta lukijoitaan palvellessaan sillä oli siihen oikeus. Turun Sanomien toimittaja ja erinäiset muut kollegat välittivät korkean tuomioistuimen käsityksen mukaan sentään totuudenmukaisesti kirjoittajan näkemyksen, kun liittivät tekstiin peräti lainauksia originaalista. TS jopa totesi, että kyse oli ”makaaberista ajatusleikistä”. Mitä taas tulee toimittajien mahdollisuuksiin tarkistaa asiat, kirjoittaja itse oli syypää siihen ettei se ollut mahdollista. Hän näet poisti itse tekstin netistä. Hyvin raskauttavaa kirjoittajan kannalta oli ilmeisesti myös oman eduskuntaryhmän kannanotto ja se, että kirjoittaja pyysi anteeksi niiltä, joita kirjoitus oli mahdollisesti loukannut. Voiko selvempää todistusta kirjoituksen rikollisesta luonteesta ja sen mukaisesta uutisarvosta enää löytää?

Turun Sanomien päätoimittaja ei vastineessaan lainkaan ymmärtänyt sellaista argumenttia, että tyylilajilla saatettaisiin ”muuttaa mielipiteiden merkitystä”! Oliko siis kummallista, että tässä vedettiin esiin ns. natsikortti ja jaettiin potkuja ja kauhisteluja. Kirjoittajallahan täytyi asemansa vuoksi olettaa olleen jonkinlainen poliittinen vastuu, kuten Aamulehden päätoimittaja havaitsi. Sitäpä sitten toteutettiin. Sananvapaus on ylevä asia, mutta vastuullinen!

Kaiken kaikkiaan korkea toverioikeus hyväksyi täysin kollegoiden toiminnan eikä sillä ollut huomautettavaa kirjoittelun yleisestä tolkuttomuudesta ja sen kohtuuttomista seurauksista. Voimme lyhyesti tehdä sen johtopäätöksen, etteivät kyseiset henkilöt osoittaneet kykenevänsä kriittisesti arvioimaan toimittajien eettisiä velvollisuuksia tai olevansa kiinnostuneita sananvapauden toteutumisesta silloin kun asia ei koske toimittajia itseään, vaan yksityistä henkilöä.

JSN ansaitsee itse oman maineensa. Tästä päätöksestä koituva häpeä on omiaan hävittämään sen mahdollisesti nauttiman arvovallan rippeetkin. Päätös tulee jäämään historiankirjoihin varoittavana esimerkkinä, joka auttaa tulevia sukupolvia ymmärtämään, miksi toimittajista joskus saatettiin käyttää nimitystä ”sopuli”.

Koska itse kohuun otti osaa aktiivisesti myös venäläinen lehdistö, tämä tapaus olisi oivallinen aihe suomalais-venäläiselle mediaseminaarille. Asia olisi puitava läpi rauhallisesti ja perusteellisesti ja punnittava joka vaiheessa tehtyjä ratkaisuja ja niiden merkitystä. Tällöin molemmat osapuolet, sekä suomalaiset että venäläiset saisivat tilaisuuden itsekritiikkiin. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei tällaista seminaaria kyetä järjestämään. Itsekritiikin sijasta journalistit näyttävät olevan kykeneviä vain puolustelemaan omaa toimintaansa, silloinkin kun se toimii räikeästi sananvapauden etuja vastaan ja viattomien ihmisten vahingoksi. Sääli.