Stolypinista Putiniin

Sata vuotta Suomen ja Venäjän suhteita.  Stolypinistä Putiniin

J.K.Paasikivi muistetaan parhaiten myöntyvyysmiehenä ja sodanjälkeisen uuden ulkopoliittisen linjan luojana. Hänen suuri ajatuksensa oli, että Venäjällä oli Suomen suunnalla turvallisuusintressejä, jotka Suomen oli otettava huomioon voidakseen saada tilaa omalle politiikalleen.

Paasikivi ei ollut bobrikovilainen eikä kyynikko. Hän ei pitänyt enempää Stolypinistä kuin bolševikeista, mutta ymmärsi, ettei naapureita voinut valita. Usein unohdetaan, ettei vanha valtiomies syyttänyt lyhytnäköisyydestä vain suomalaisia, vaan myös Venäjän vallanpitäjiä. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan kuuluneet hänen määräysvaltaansa, joten sillä taholla ilmenevä irrationaalisuus oli tyydyttävä ottamaan tosiasiana huomioon.

1900-luvun alussa Venäjän poliittisen johdon asema oli muuttunut yhä epävakaammaksi.

Liberaalit kadetit ja eriväriset sosialistit olivat yksimielisesti päättäneet olla tekemättä kompromisseja läpimädäksi leimaamansa hallinnon kanssa. Maltillisten lokakuulaisten joukko oli poliittisesti voimaton, mutta keräsi piiriinsä rahamiehiä, joiden intressejä valtio palveli. Niin sanotut mustasotnialaiset, jotka tukeutuivat antiliberaaliin ja juutalaisvastaiseen mielipiteeseen, kokoontuivat tsaarin ympärille suojajoukoiksi ja harjoittivat vähemmistökansojen vastaista demagogiaa. Suomalaisiin historiankirjoihin on jäänyt Puriškevitšin huudahdus ”Finis Finlandiae!”, kun duuma hyväksyi lain Suomen asiain esittelyjärjestyksestä.

Nopea loppu ei kuitenkaan ollut tulossa Suomelle, vaan mustasotnialaisille. Vallankumous, jota liberaali älymystö oli ollut ensi riveissä valmistelemassa, pyyhkäisi myös sen pois poliittiselta kentältä, joka joutui äärivasemmiston haltuun.

Bolševikkien vallankaappaus nähdään nykyisin Venäjällä kansallisena onnettomuutena, mutta valtakunnan läntiset rajamaat se pelasti venäläistämiseltä.

Nyt, sata vuotta myöhemmin, Venäjän entiset reunamaat ovat itsenäisiä. Puolan suhteita Venäjään rasittaa vuosisataisen vihollisuuden taakka ja Baltian maiden ongelmana on runsas ja huonosti integroitunut venäläisvähemmistö.

Poikkeuksena tässä joukossa on Suomi, jonka kanssa Venäjällä ei ole mitään selvittämättömiä asioita eikä vaatimuksia.

Venäjän tilanne taas muistuttaa suuresti sadan vuoden takaista. Liberaali mielipide ja vallanpitäjät ovat keskenään sotajalalla ja Putinin hallinto on kerännyt ympärilleen voimia, joita hyvin voidaan verrata sadan vuoden takaisiin mustasotnialaisiin. Viime  mainittujen ”hyvää nimeä” on haluttu taas kirkastaa samoin kuin Stolypinin, joka on korotettu kansallissankariksi ja  näyttää olevan Putinin esikuva. Itse Stolypinin ajatuksista harva tietää muuta kuin hänen lausahduksensa: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Lännessä on jäänyt vähälle huomiolle se, miten paljon Putin on nyt panostanut ”suureen Venäjään”. Euraasian liiton luominen kuitataan lännessä vain etukäteen tuomituksi yritykseksi luoda uudelleen imperiumia. Enempää taloudellisesti kuin sotilaallisestikaan Venäjä, Kazakstan ja Valko-Venäjä eivät edes yhdessä muodosta supervaltaa. Kirgisian tai edes Ukrainan liittyminen liittoon eivät maailmaa mullistaisi. Venäjällä Euraasian liitto on kuitenkin enemmän kuin tulliunioni tai EU:n vastine pienoiskoossa. Symbolisella tasolla, jos niin halutaan, se merkitsee alkutahteja maailman sydänalueen uuden geopoliittisen voimakeskuksen synnylle.

Euraasialaisuuden ideologien mukaan tuota syntymässä olevaa uutta valtapiiriä pitää orgaanisesti koossa geopoliittis-historiallinen kohtalonyhteys ja sen piirissä vallitseva sivilisaatio poikkeaa laadullisesti länsimaisesta ”ääriliberalismista”, joka on vihamielinen perheen, työn ja patriotismin arvoille.

Uutta Euraasiaa ja sen ideologiaa voi vähätellä. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjällä siihen panostetaan paljon ja korkealla tasolla. Nykyajan mustasotnialaisia yhdistävät perinteiset perhearvot ja patrioottinen moottoripyöräily, homojen ja feminismin vastaisuus ja armeijan ja isänmaallisten muistojen kunnioittaminen.

Putin on kolmannella kaudellaan varsin selkeästi vaihtanut hevosta. Kiittämätön urbaanien liberaalien joukko, jonka elintaso on Putinin kaudella huikeasti noussut, on julistanut vallanpitäjät varkaiksi ja huijareiksi, joiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä.

Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että tämä äänekäs ja aktiivinen joukko on vähemmistö, joskin sen merkitys on suurempi kuin sen koko. Joka tapauksessa Venäjän kansan syvät rivit ovat arvoiltaan vanhoillisia eikä heitä ole vaikea saada vastustamaan ”ääriliberaaleja” arvoja.

Tämän päivän mustasotnialaiset väittävät, että länsi käy Venäjää vastaan informaatiosotaa, jonka kohteena on venäläisen kulttuurin ydin. Tähän vaaraan vastataan samalla mitalla.

Myös informaatiosodalla on totaalisen sodan piirteitä. Toivotun tuloksen saavuttamiseksi eivät juuri mitkään keinot ole liian halpa-arvoisia. Kaikenkarvaisia ideologisia desantteja ja provokaattoreita käytettiin jo tsaarin Ohranan toimesta vaihtelevalla menestyksellä omaa asiaa palvelemaan. Jo tuohon aikaan turvallisuuselimet pyrkivät vaikuttamaan laajalti yhteiskunnassa ja perustivat jopa ammattiyhdistysliikkeen. Se kuitenkin riistäytyi käsistä ja tuloksena oli verisunnuntain katastrofi vuonna 1905.

Erilaiset bulvaanit ja provokaattorit olivat myös neuvostovallan vuosina Venäjän erikoispalvelujen käytettävissä. Niiden avulla luotiin kuvaa kapitalismin kauheuksista ja kun matkustamista ja informaation kulkua rajoitettiin, oli menestys melkoinen.

Nykyäänkin, vapaasta tiedonkulusta huolimatta tai jopa sen ansiosta saattaa yksittäisen ”ihmisoikeusaktivistin” avulla luodun disinformaation määrä saavuttaa merkittävät mittasuhteet.

Puolan ja Baltian suunnalla tämän päivän mustasotnialaisten käýmällä informaatiosodalla on tavallaan ymmärrettävät tarkoitusperät. Niiden politiikkaa venäläisväestöön nähden pidetään syystäkin vastenmielisenä ja niiden NATO-jäsenyys pakottaa kalliisiin vastatoimiin. Vaikeampaa on ymmärtää, miksi samaa tapahtuu Suomessa.

Helppo vastaus on, että Suomessa tehdään samaa kuin muuallakin, koska sitä ei kyetä erottelemaan muista läntisen ideologian alueista ja myös meiltä löytyy ainakin moraalista tukea erilaisille kampanjoille Pussy Riotin ja homojen ihmisoikeuksista tsetseenien tukemiseen. Kaikkialla taas toimitaan saman erikoispalveluvetoisen kaavan mukaan siksi, että se on se ainoa toimintatapa, jonka Putinin hallinto osaa. Suotta ei Venäjän ulkomaisia tutkimusinstituutteja johda ulkomaantiedustelun kenraali. Hän ei suinkaan ole ainoa kulttuurialan kenraali.

Oliko Paasikivi oikeassa siinä, että Venäjällä oli Suomessa ensi sijassa vain strategisia intressejä, jotka tyydyttämällä maamme voitaisiin pitää omassa hallinnassa? Näyttää siltä, että sata vuotta sitten Venäjä olisi ollut valmis menemään varsin pitkälle varmistaakseen noiden intressien pysyvän toteutumisen Suomessa. Sota ja vallankumous tulivat väliin.

Itsenäisen Suomen kanssa jopa bolševistinen Neuvostoliitto tyytyi rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, jonka hinta ns. ”suomettumisena” oli kansainvälisessä vertailussa varsin halpa.

Tuolloin meillä oli piirejä, jotka nojautuivat Moskovaan ja järjestivät aina tarvittaessa sen politiikkaa tukevia näytöksiä. Suomi oli hallinnassa jopa paremmin kuin ns. kansandemokratiat.

Nyt Suomi on yksinäinen harhailija, josta on vaikea saada otetta. Moskovan näkökulmasta se on hallitsematon, neupravljajema. Maidemme välillä ei ole yhtään merkittävää avointa kysymystä, mutta niitähän voisi tulla koska tahansa.

Kun ainoa Venäjän nykyisten vallanpitäjien hallitsema modus operandi on agenttien käyttäminen, on sellaisia tietysti hankittu Suomestakin. Kun poliittiset puolueet eivät ole enää Kremlin talutushihnaan halukkaita, tarvitaan uutta tukiryhmää.

Hyvänä naapurina Suomi onkin ystävällisesti luonut tällaisen ryhmän maahansa. Tarkoitan sillä maassamme asuvia etnisiä venäläisiä, jotka ovat säilyttäneet vanhan kotimaansa kansalalaisuuden.

Uuden Venäjän perustuslaki, joka sivumennen sanoen on suorastaan yltiöliberaalinen, sisältää määräyksen siitä, että valtio valvoo kansalaistensa etuja myös ulkomailla. Tämä on sangen luonnollinen asiain tila. Luonnottomana sen sijaan voi pitää sitä, että Suomen kaltainen maa sallii kaksoiskansalaisuuden. Esimerkiksi Euraasian liittoon integroituva Kazakstan ei sitä tee. Epäselvää on, kenen vastuulla tällainen asiain tila on ja millaista hyvää sillä tavoitellaan.

Tilanteen potentiaalisia vaaroja ei tarvinne kenellekään erikseen perustella. Tässä on syytä huomauttaa, että en pidä venäläisiä ystäviäni enkä yleensäkään etnisiä venäläisiä Suomessa sinänsä maamme kannalta epäilyttävinä. Sen sijaan pidän todennäköisenä, että tietty osa heistä on eri tavoin muutettavissa kansainvälisen konfliktin välikappaleiksi. Tästähän meillä on jo kokemuksia. Toistan vielä: ongelma eivät ole ihmiset, vaan heidän passinsa.

Valtio, jonka legitimiteetti on epävarmalla pohjalla, on arvaamaton ja saattaa järjestää isämaallisten piiriensä huviksi monenlaisia näytöksiä. Pienemmän lyöminen saattaa aiheuttaa isänmaallisissa piireissä suurtakin tyydytystä, kuten Georgian tapauksesta voimme havaita.

Minusta Suomen hallituksen olisi mahdollisimman pian syytä selvittää, miten kaksoiskansalaisuutta koskevat säädökset voidaan muuttaa ja sen jälkeen poistaa tuo mahdollisuus molemminpuolisesti niiden maiden kanssa, joihin nähden se on voimassa.

J.K. Paasikivi pohdiskeli muistelmissaan, että Venäjällä oli Suomen suunnalla ollut taipumusta toimia vastoin omia etujaan. Tämä taipumus on jälleen ollut havaittavissa.

Koska emme voi estää Venäjää tekemästä tyhmyyksiä, meidän olisi ainakin vältettävä tekemästä niitä itse ja korjattava ne tyhmyydet, joita on jo tehty.