Laatikoiden taikaa

Laatikoiden taikaa

Takavuosina muuan matkatoimisto mainosti rehvakkaasti: ”Adios, maksalaatikko!” Hienovarainen vihjaus lienee tarkoittanut, että nyt päästään ainakin vaihteeksi eroon kelvottomasta mössöstä, jota syksyn pimeydessä on joutunut hengen pitimiksi särpimään.

Kurjaa ruokaa saa missä tahansa ja mistä tahansa. Olen itse joskus onnistunut pilaamaan hanhenmaksankin filet Wellingtonia tehdessäni, mikä muuten on, onnistuessaan, ruokien aatelia, ei sikäli.

Mutta niin on maksalaatikkokin. Jossakin makumuistini uumenissa on säilynyt tieto siitä juhlaruuasta, jota äitini laittoi usein sunnuntaiksi tai muuten juhlapöytään. Sen päälle kaadettiin reilusti voisulaa pikku kannusta ja puolukkasurvos tietenkin antoi sinfonialle pikantin lisänsä.

Kyseessä oli herkku, jollaista on tietysti turha etsiskellä kaupoista, mukaan lukien erilaiset gourmet- myymälät. Sitä ei myöskään saa ravintoloista, sitä on vain osattava tehdä. En uskalla varmasti sanoa, mihin todella hyvän maksalaatikon erinomaisuus perustuu. Ainakin siinä tulee olla naudanmaksaa, tosin myös hirvenmaksasta tehty on osoittautunut hyväksi. Lisäksi siinä tulee olla oikea suutuntuma. Tässä ei ehkä kannata käyttää japanilaisperäistä umami –sanaa, pikemminkin oikea ilmaus saattaisi olla matlakka. Joka tapauksessa laatikko ei tietenkään saa olla kuivaa eikä vetelää, vaan omalla omituisella tavallaan koossa pysyvää, ei yhteen liimattua mössöä. Sopiva määrä rasvaa lienee yksi ydinasia ja se tarkoittaa, ettei sitä saa olla liian vähän.

Toden sanoakseni en ole itse vielä päässyt perille siitä, miksi maksalaatikkokaan ei aina onnistu, vaikka laatikkojen valmistus periaatteessa kuuluu tekniikaltaan yksinkertaisimpiin. Mutta tunnistan kyllä aidon ja oikean, siinä mielessä voinen pitää itseäni suomalaisen ruokaperinteen säilyttäjänä, jollaista venäjäksi kutsuttaisiin sanalla nositel (носитель). Arabian sanalla hafiz (حافظ) lienee eri merkitys eikä se muutenkaan kuulu tähän. Yhtä kaikki, siinä vaiheessa, kun kansamme on oppinut ostamaan ruokansa valmiina kaupasta ja unohtanut sen, miltä suomalaisen ruoan tulisi maistua, on astuttu jälleen yksi askel kohti meikäläisen kulttuurin lopullista tuhoa ja kulttuurisen diversiteetin muuttumista globaalisen entropian hyytäväksi helvetiksi.

Laatikoiden rappio on vähittäiskaupan eineshyllyillä kouriintuntuva. Kaalilaatikot tehdään ilman sianlihaa, silakkalaatikkoon pannaan munamaitoa, liha-perunalaatikkokin pilataan samalla sotkulla ja kaikkialla on havaittavissa yleinen läskin katoaminen. Ja kuitenkin, sopivassa lämmössä tirissyt ja kypsynyt aito sianläski on ehdottomasti maukkaimpia niistä antimista, joilla luojamme on ihmiskuntaa siunannut. Kun sentään otetaan huomioon, että sika joutuu antamaan henkensä, jotta me voisimme täällä maan päällä saada nautinnollisia hetkiä, on rienaavaa, että se kasvatetaan ensin laihaksi kuin vinttikoira ja kun se sitten on kylmästi tapettu, sen liha sirotellaan kaikenkarvaisiin mössöihin, joissa lilluu epämääräisiä mausteita. Sellaisilla sotkuilla ja suikaleilla ihminen, joka luulee narraavansa kohtaloaan, van lihottaa itsensä ahmimalla niitä tyydytystä koskaan saamatta. Hän on kuin huumeen orja, joka ei enää tiedä, miksi hänen on jatkettava mieletöntä elämäntapaansa.

Suomessa toimii tiettävästi läskisoosiseura, jonka eräässä lähdeteoksessa huomaan luokitellun salaseuroihin. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että läskin syöminen on jo siirtynyt katakombeihin? Sen hankkiminen joka tapauksessa on työläs tehtävä, eivätkä valtavat hypermarketit ole se paikka, jonne silloin kannattaa suunnistaa.

Olen ennenkin kirjoittanut sian puolesta ja ilmeisesti asialla alkaa olla vaikutusta, koska kaikkein mielettömin sikojen laihdutuskampanja näyttää jo päättyneen ja ollaan palaamassa pulskempiin. Tässä ei ehkä ole asiatonta huomauttaa, että naisten muodissa on tapahtunut vastaava prosessi. Kauhistuttavat luurankomallinuket kummittelevat kyllä yhä liikkeiden ikkunoissa, mutta hahmoltaan terveen elämäniloisia naishahmoja näkee jo ainakin miestenlehdissä. Naistenlehtiä en ole lukenut.

Tämä kehitys saattaa olla ilahduttava merkki siitä, että kulttuurimme tuhon tie ei ole yksiselitteisen suoraviivainen ja lyhyt. Jotta kansallinen kulinaarinen perintömme voitaisiin pelastaa, täytyisi ilmeisesti joka tapauksessa aloittaa globaalisista keskuksista. Prestiisiä löytyy vain ja ainoastaan sieltä.

Olisi jo aika nähdä, miten aidot suomalaiset ruoat saavat asianmukaisen tunnustuksen niiltä, jotka kulinarismista jotakin ymmärtävät. Sitä varten täytyisi olla viiden tähden ravintoloita, joissa todella ymmärretään, mitä saattavat olla maksalaatikko, silakkalaatikko, lohilaatikko, kaalilaatikko ja niin edelleen. Niitä pitäisi olla tarjolla pikkuruisina annoksina riittävän rasvan kera ja huippuhintaan.

 Odotan sitä päivää, kun saan istua Lontoon hienoimmassa suomalaisessa ravintolassa (viisi Michelin-tähteä), jossa kokki saapuu pöytään ja avaa voitonriemuisena tarjoiluastian kannen huudahtaen suomalaisittain: ”No heh!” Huumaava oikean maksalaatikon tuoksu leviää ravintolasaliin, seurue katsoo kunnioittavasti hopeista tarjoiluastiaa, jolla lepää pieni, mutta muodoltaan hurmaava maksalaatikko. Se sijoitetaan puolukkahilloa ja voisulaa sisältävien maljojen keskelle ja hartaan hiljaisuuden vallitessa kaikki nostavat lasin kylmää, ei liian makeaa kotikaljaa. Pöydän vanhin sanoo kunnioittavasti: ”kylläpähän se tuokin ossoo! Ei muuta kuin heh!”