Saksa, Saksa ja Saksa

YYA-historian pitkä laahus

Pari merkintää Jokisipilän ja Könönsen kirjan johdosta (Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava 2013).

Englannissa syntyi aikoinaan käsite ”Whig-historia”, jolla tarkoitettiin menneisyyden tarkastelemista liberalismin ideologiasta käsin. Sen rajoituksena oli, että menneen maailman omat mittapuut korvattiin toisesta aikakaudesta importoiduilla arvoilla ja näkökulmilla.

Meillä syntyi 1960-70-luvuilla suuntaus, jota voidaan nimittää YYA-historiaksi. Se tarkasteli erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ns. hyvän naapuruuden näkökulmasta, lähtien sitä olettamuksesta, ettei Neuvostoliitolla koskaan ollut mitään  ikäviä suunnitelmia Suomen varalta ja että maiden välisissä suhteissa tapahtuneet ikävyydet olivat objektiivisesti Suomen syytä, riippumatta siitä, että puna-armeija käytännössä oli joutunut suorittamaan sen suhteen tiettyjä toimenpiteitä siihen objektiivisesti pakotettuna.

Kaiken takana oli Moskovan –syystäkin- puuttuva luottamus Suomen poliittiseen johtoon. Asian ydintä symbolisoi presidentti Kekkosen vuonna 1978 esittämä ajatus, joka hänen mukaansa ei ollut jälkiviisautta ja jonka mukaan YYA-sopimusta ei olisi tarvinnut solmia vuonna 1948, jos se olisi solmittu jo vuonna 1938, jolloin sitä myös tarjottiin.

Hitlerin Saksan varjo oli, käyttääkseni Kekkosen sanontaa, ollut 1930-luvulla Suomen yllä, tahdoimmepa sitä tai emme. Kuten huomaamme, Kekkonen jätti sentään väittämättä, että 1930-luvun Suomi olisi ihan oikeasti ollut saksalaismielinen.

Kekkosen juhlapuheelle nyökyteltiin aikanaan yleisesti. Moni tiesi erinomaisesti, minkä arvoinen se oli, mutta ainakaan aktiivipoliitikkojen harrastuneisuus ei riittänyt sen kritisoimiseen. Syitä tähän voimme vain arvailla. Unohdettiin myös, että tuolloin, 1938 kyseessä oli AY-sopimus, jollainen sitten todella solmittiin Kuusisen kanssa seuraavana vuonna. Avunanto oli tuolloin homman ydin, ystävyys tuli kaupan päälle.

Vielä tuossa vaiheessa ei eurooppalaisen ja amerikkalaisen sivistyksen piirissä ollut täysin valjennut se ajatus, että holokausti oli uudemman maailmanhistorian tärkein tapahtuma, jonka näkökulmasta kaikkea oli tarkasteltava. Itse sana alkoi vasta tulla käyttöön juuri mainittuna vuonna esitetyn televisio-ohjelman ansiosta. Niinpä Suomessakaan ei vielä ollut erityistä tarvetta tilittää oman historiansa Saksa-kytkentöjä juuri holokaustin suhteen. Riitti, kun tiedettiin, että maallamme ei siihen ollut osaa eikä arpaa.

Tuohon aikaan ei ilmeisesti vielä kenenkään päähän myöskään juolahtanut, että 1930-luvun Saksa olisi jo ollut sama kuin holokaustin Saksa, jälkimmäinen kun sentään alkoi vasta vuonna 1942.

Nykyään on Saksan ”holokaustisuus” jo 30-luvulla suuren yleisön mielikuvituksessa ilmeisesti niin selvä asia, että tarvitaan erityinen tutkimus osoittamaan, ettei Suomessa tuolloin ilmennyt saksalaismielisyys tarkoittanut holokaustin tukemista, kuten ei myöskään sota-ajan yhteistyö Saksan kanssa.

Markku Jokisipilän ja Janne Könösen kirja Kolmannen valtakunnan vieraat on tietyissä suhteissa ansiokas. Se kuvailee monia vähän tunnettuja saksalaismielisyyden ilmentymiä Suomessa, mutta ei ryhdy pitämään niitä holokaustin kannattamisena, vaikka antaakin ymmärtää, että ”jotakin” tiedettiin.

Tässä asiassa nähdään kuitenkin niin paljon vaivaa, että lukijakin alkaa vaivaantua: tiedettiinhän meillä ”jotakin” kovin monesta muustakin asiasta. Myös Stalinin Neuvostoliiton politiikassa oli yhtä ja toista, joka sattuneesta syystä myös kiinnosti suomalaisia. ”Jotakin” tiedettiin sitten sodan aikana myös liittoutuneiden terroripommituksista ja muista ikävistä asioista. Kuitenkin, ja tämä pätee erityisesti totaalisen sodan oloihin, jokainen arvostelukykyinen henkilö ymmärsi, että ”jotakin” tietäminen ei vielä tarkoittanut paljon mitään. Päästä tuntemaan totuus olisi noissa oloissa ollut kovin paljon vaadittu. Niinpä oli vain hyväksyttävä se, että tiedetään ”jotakin”, minkä todellisesta merkityksestä ei oikeastaan voida sanoa yhtään mitään. Liittoutuneetkin alkoivat tietää asiasta enemmän kuin ”jotakin” vasta sitten, kun Saksa oli miehitetty.

Suomi ei tietenkään ollut saksalaismielinen eikä Saksaan orientoitunut 1930-luvulla. Tätä eivät kirjoittajatkaan väitä. Sitäkin merkille pantavampi on heidän johtopäätöksensä, jonka mukaan sinänsä vähäpätöisten saksalaismielisyyden ilmausten salliminen oli se keskeisen tärkeä tekijä, joka tuhosi Suomen puolueettomuuden ja matkaansaattoi talvisodan. Tämä merkitsee ”osavastuusta” tuosta sodasta. Neuvostoreaktioden vakavuutta tämän johdosta ei Helsingissä tajuttu tai niistä ei välitetty, mikä oli Suomen hallituksen taholta ”vastuutonta”. Suomen ”sokea piste” oli kommunismi, kirjoittajat arvelevat täsmentämättä, mitä tämä tarkoittaa.

Talvisodan tärkein yksittäinen taustatekijä on tunnetusti Molotovin-Ribbenropin pakti elokuussa 1939. Kirjoittajien on vaikea ymmärtää, miksi Hitler luovutti Neuvostoliitolle Suomen, vaikka tämä olisi antanut silla mahdollisuuden myös pysäyttää Saksan sotakone lopettamalla malminkuljetukset Ruotsista. Tämä on sitäkin käsittämättömämpää, kun kirjoittajat tietävät, että Saksa joka tapauksessa aikoi hyökätä Neuvostoliittoon.

Asia tehdään ymmärrettäväksi vasta sillä olettamuksella, että Neuvostoliiton tarkoituksena ei koskaan ollutkaan Suomen miehittäminen, mikä Saksassa myös tiedettiin. Sen sijaan koko talvisodan syynä olikin Saksan pyrkimys saada Suomessa aikaan kostohimoinen ryssäviha ja valmius hyökätä Neuvostoliittoon yhdessä Saksan kanssa… Niin: ”Hitler ajoi suomalaiset sekä talvi- että jatkosotaan”.

Tekijöitä mukaellen tekee mieli sanoa, että jos tämä hypoteesi hyväksytään, niin sitten voidaan jo hyväksyä ihan mitä tahansa. On se sen verran fantastinen.

Tämä, kuten erinäiset muutkin kirjan väittämät ovat aivan perustelemattomia, mutta näköjään niitä pidetään ehdottomina varmuuksina. Mistä kirjoittajat tietävät, että Hitlerin tarkoituksena oli koko ajan hyökätä Neuvostoliittoon? Asia oli kuulemma selvä jokaiselle, joka oli lukenut Mein Kampfinsa. Ovatko kirjoittajat lukeneet? Ei siihen ainakaan viitata. Aivan samoin voidaan sanoa, että jokaiselle oli selvää, että Neuvostoliitto pyrki bolsevisoimaan koko Euroopan ja loputkin maailmasta. Tämä oli selvää kaikille, jos he olivat vähänkin perehtyneet niihin opinkappaleisiin, joiden varaan koko bolsevismi oli rakennettu. Entäpä, jos näitäkin teoksia oli luettu? Ainakin Paasikivi luki ja alleviivasi ahkerasti Leniniään.

Kirjoittajilla näyttää myös olevan hyvin tarkat tiedot siitä, että vuonna 1933 Neuvostoliitto oli vakuuttunut Suomen vihamielisyydestä ja halusta liittoutua Saksan kanssa. Saksan hyökkäystäkin Moskovassa kuulemma pidettiin varmana viimeistään vuodesta 1938 alkaen. Ja niin edelleen. Huomiota herättää, ettei näiden väitteiden tueksi ole ilmeisesti kaivattu mitään dokumentaatiota. Moskovan politiikka näyttää siis olevan kirjoittajien mielestä niin triviaali asia, että jokainen tuntee sen muutenkin.

Kirjoittajat ovat myös laajasti käsitelleet erilaisten kulttuurihenkilöiden Saksa-suhteita ja nimittävät näitä hyödyllisiksi idiooteiksi. Nämä myötäjuoksijat eivät olleet natseja, mutta heidän näkyvät Saksa-flirttailunsa herättivät vain epäluuloja Moskovassa ja vaikkapa Ruotsissa. Mitään poliittista saati sotilaallista hyötyä niistä ei koitunut. On merkillepantavaa, että Mikkolan ja Talvion kaltaiset vanhat Venäjän ystävät tai Hilja Riipisen kaltainen vanha Moskovan maisteri ryhtyivät yhtäkkiä niin suuresti kammoksumaan Venäjää ja kääntyvät Saksan puoleen. Bolsevikkikaappauksen ja totalitaristisen valtion rakentamisen huomiointi auttaisi tätä ymmärtämään.

Tuntuu siltä, että kirjoittajien sokea piste on ollut juuri kommunismi. Heidän mielikuvituksessaan vuosien 1937-1938 Neuvostoliitto on muuttunut YYA-kauden leppoisaksi brezhneviläiseksi naapuriksi, jonka kanssa Suomi eli herttaisessa symbioosissa.

Miksi Suomi ei harrastanut sotilasyhteistyötä tuon ajan Neuvostoliiton kanssa? Miksi kulttuuriyhteistyökin oli vähäistä? Miksi ei välitetty siitä, millainen kuva meistä Moskovassa syntyi? Oltiinko meillä avoimesti antikommunistejakin?

Kirjoittajien mielessä näyttää väikkyneen Suomen hallitukselle tuolloin sovelias YYA-henkinen linja, jonka puitteissa Kremlin luottamus maatamme kohtaan olisi muodostunut niin horjumattomaksi, ettei täältä olisi haluttu ottaa muuta kuin pari pitäjää Kannakselta ja Hangon kaupunki, joka sentään oli pieni. Siis muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä olisi muuttanut kodeistaan, eikä kukaan olisi kuollut.

Koskaan ei Suomen olisi tarvinnut ryhtyä yhteistyöhön holokaustivaltion kanssa. Saksan aggressiota vastaan olisi puolustauduttu yhdessä puna-armeijan kanssa ja ruokaa olisi virrannut meille idästä.  Saksaa vastaan ehkä taistellessamme olisimme saaneet asettua voittajien pöytään sodan loppuselvittelyissä. Hieno selviytymistarina myös jälkikäteen keksityksi!

Tässäkin vain taitaa olla ongelmia, jos asiaa ajatellaan 1930-luvun eikä 2010-luvun kannalta.

1930-luvulla meillä ei selvästikään ollut Stalinin luottamusta, ei myöskään Hitlerin. Ruotsinkin luottamus näyttää olleen hiukan puutteellista, ei se ainakaan halunnut kovin paljoa vaarantaa Suomen takia, kun vaakakupissa oli Saksan luottamus ja kukoistava kauppa sen kanssa.

Mutta millä tavoin meidän olisi tullut hännystellä Stalinia juuri tuona hirvittävien joukkomurhien, kulttuurisen kansanmurhan ja muun barbarian huippuhetkenä, jotta olisimme saavuttaneet kaivatun päämäärän? Meillä nimittäin tiedettiin niistä ”jotakin”. Ei kaikkea, mutta ei myöskään hirveän vähän. Mitä olisi tarvittu Stalinin luottamuksen saamiseksi? Hän oli kovin epäluuloinen.

Vuonna 1939 Stalin näköjään asetti luottamuksensa sellaiseen Suomeen, jonka johdossa oli O.W.Kuusinen. Miten pitkään se olisi tulevaisuudessa kestänyt, emme tiedä. Kuusinen, joka mahdollisesti epähuomiossa oli jäänyt suuressa terrorissa tappamatta, lienee sittenkin löytynyt käytettäväksi enemmän tai vähemmän sattumalta. Hän olisi hyvinkin voinut olla kertakäyttötavaraa. Stalin uskoi enemmänkin puhdistuksiin, joita olisi Suomenkin vasemmistolaisessa liikkeessä varmasti toimeenpantu  laajassa mitassa. Eiköhän Kuusinen olisi pian leimattu niiden syntipukiksi ja teloitettu kärsineiden riemuksi ja muille varoitukseksi?

Tätä emme voi tietää yhtä vähän kuin voimme tietää Hitlerin ja Stalinin vihoviimeisiä motiiveja näinä aikoina.

Pidän joka tapauksessa selvänä, että sellainen YYA-linja 1930-luvun lopulla, joka olisi turvannut Suomen koskemattomuuden, kuuluu epärealistisen ja anakronistisen mielikuvituksen piiriin. Tuntuu luonnolliselta, että meillä tuolloin haluttiin säilyttää hyvin epämääräinen kuva jonkinmoisesta ”Saksa-optiosta”, vaikka poliittinen johtomme oli kaukana tuon maan ja sen karkean politiikan hännystelystä.

Leimautuminen Stalinin bolsevismin kannattajaksi juuri 1930-luvun lopulla olisi ollut kovin monesta syystä Suomelle ja suomalaisille poliitikoille kovin vastenmielistä. Ulkoministeri Holsti tuli humalapäissään puhuneeksi Hitleristä ”hulluna koirana”. Ei ole aivan kummallista, että hän joutui jättämään tehtävänsä. Kyllä sama olisi voinut tapahtua, jos hän olisi puhunut samalla tavalla Stalinista. Syytäkin olisi ollut sekä näin puhumiseen että erottamiseen.

Suomalaisilla ei tainnut olla halua tunnustautua julkisesti enempää Saksan kuin Neuvostoliiton vihollisiksi, mikäli mieli säästyä toisen vihalta. Molemmat olisivat sen ansainneet, mutta ulkopolitiikassa on otettava huomioon muutakin kuin kymmenien vuosien kuluttua mahdollisesti aukeava aivan uusi näkökulma oman ajan politiikkaan.

Ja kannattaa muistaa, ettei Suomi tuolloin ollut suurvalta eikä ole vieläkään. Kyllä suurpoliittiset ratkaisut tehtiin muualla, eikä niiden syntyä voi selittää meikäläisestä politiikasta, saati kulttuuripiirien matkailusta käsin.