Jesuiitat ja moderni terrorismi

Loyolan pitkät liepeet

Katolisen kirkon pyhimys, Ignacio de Loyola, yhä vireästi toimivan Societas Jesun (la Compañía de Jesús) perustaja on mies, joka yhä jakaa mielipiteitä.

Hänen motokseen muotoiltu ”tarkoitus pyhittää keinot” herätti aikoinaan inhoa niissä, joiden mielestä ihmisellä ja ihmisyhteisöllä tuli olla arvoja ja periaatteita, jotka olivat päteviä siitä riippumatta, palvelivatko ne jotakin asiaa vai olivatko pikemmin sen tiellä.

Muistamme varmaan Topeliuksen luoman jesuiitta Hieronymuksen, jonka missiona oli murhata Pohjolan sankarikuningas ja jonka krusifiksiin oli piilotettu tikari. Jalo neito Regina von Emmeritz oli joutua jesuiitan saaliiksi ja välikappaleeksi juuri ylevän luonteensa takia.

Jesuitismista tuli käsite, jota inhottiin kautta protestanttisen maailman ja laajemminkin. Myös venäläisille slavofiileille se symbolisoi katolisuuden rappiota ja vieraantumista aidosta kristinuskosta.

Mutta ihminen, joka on riittävässä määrin uskonvarmuuden vallassa ja kuvittelee omistavansa totuuden, ei voi olla ottamatta vakavasti jesuiittojen periaatetta. Mikäli usko alkaa horjua, sitä voidaan vahvistaa hengellisillä harjoituksilla, joita San Ignacio myös kehitteli. Kirja on suomeksikin saatavissa. Mikäli, sanokaamme, tuntuu epäilyttävältä ajatus, että ihmiskunnan onni vaatisi tavaratalon ja muutaman sadan ihmisen polttamista, voi aina loihtia sielunsa silmien eteen näkyjä nälkään kuolevista lapsista, jotka riutuvat siksi, että pohjoisen pallonpuoliskon yltäkylläisyydessä piehtaroivat kuluttajat eivät raaski luovuttaa pennosiaan noille onnettomille. Jos tämä ei vielä vakuuta, voi ajatella pyörremyrskyjä, jotka tappavat tuhansittain ihmisiä Filippiineillä siksi ja vain siksi, että me täällä joka päivä poltamme fossiilisia polttoaineita ja aiheutamme ilmaston lämpenemistä. Ja emmehän me voi lakata polttamasta.

Jos muutaman kymmenen, ehkä sadan ihmisen tappamisella voidaan pelastaa tuhansia tai jopa miljoonia, eikö ole pelkästään rienaavaa ajatella, että nuo harvat olisi säästettävä ja annettava monien tuhoutua. Mikä mekanismi näiden asioiden välillä käytännössä on, kuuluu teknisten kysymysten joukkoon ja on vähäarvoinen sellaiselle henkilölle, joka haluaa omistautua maailman pelastamiselle. Ja heitä kyllä löytyy.

Venäjällä alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehittyä yksi modernin maailman tyypillisistä ilmiöistä, fanaattinen terrorismi, johon ei liittynyt uskonnollista pohjaa. Sen taustalla oli luonnontiede, joka lahjomattomasti osoitti, että maailmassa vallitsi syyn ja seurauksen mekaniikka eivätkä mitkään yli-inhimilliset periaatteet. Sammakko, joka oli ihmisen sukulainen, oli kiinnostavampi tutkimuskohde kuin jumala, jota tutkiva vain harasi tyhjää ja upposi tarkoituksettomaan skolastiikkaan tai yhtä vähä-älyiseen mystiikkaan. Vastassa oli ikuinen ei-mikään. Nihil.

Nihilistien sukupolvi sai historiassa pian kolkon kaiun, sillä siihen liitettiin monia hirmutekoja: kyynisiä murhia, tuhopolttoja, ennen pitkää myös tsaarin murha.  Kaikki tämä oli perin loogista. Maailmaan voitiin saada mielekkyyttä vain teon eikä kontemplaation avulla. Paras teko on se, jolla on suurin vaikutus. Teknisesti se voi silti olla helppo, ehkä vain liipasimen painaminen sopivassa paikassa.

Huhtikuun neljäntenä vuonna 1866, kun vapauttajatsaari Aleksanteri II oli kävelyllä Pietarin Kesäpuistossa, lähestyi häntä nuori mies, joka veti päällystakkinsa alta kaksipiippuisen pistoolin ja laukaisi. Lähellä ollut talonpoika näki mitä oli tekeillä ja iski pistoolin ylioppilaan kädestä. Kyseessä oli itse asiassa entinen ylioppilas, mielenterveydeltään horjuva Dmitri Karakozov, joka yritti suurta tekoa maailman, tai vähintään venäläisen mirin pelastamiseksi. Kun keisari kysyi lurjukselta, mitä tämä oikein oli luullut saavuttavansa yritetyllä rikoksella, tämä vastasi typerästi tai koppavasti: ei mitään (ничего, nihil).

Tapahtuman seurauksena Karakozovin tuttavapiiriä kuulusteltiin ja ainakin oltiin löytävinään parikin salaseuraa. asianmukaiset rangaistukset tietenkin annettiin, vaikka tutkijat ovat epäilleet, ettei mitään salaseuroja ollut. Tutkijaviranomaisten oli vain pakko löytää tapahtuneelle kauhistukselle suurempia syitä kuin yksi sekopäinen juupeliylioppilas.

Talonpoika, joka pelasti tsaarin, sai tiettävästi palkkiokseen elinikäisen oikeuden juoda ilmaiseksi vodkaa valtion kapakoissa. Tämän merkiksi hänen kurkkuunsa tatuoitiin merkki, sen osoittaminen sormella riitti maksuksi. Sankarin elinikä ei muodostunut pitkäksi, mihin saatu privilegio lienee ratkaisevasti vaikuttanut, mutta tänäkin päivänä venäläinen osoittaa sormella kurkkuaan, mikäli ajatuksissa on vodkan nauttiminen, ilmaiseksi tai maksusta.

Asiaa tutkinut Camilla Verhoeven näkee höperössä (odd man, чудак) Karakozovissa enemmän kuin yhden raiteiltaan suistuneen idealistin tai nihilistin. Jälkimmäinen sana oli attentaatin tapahtuessa jo valmiina käytettäväksi Turgenjevin tuoreen teoksen ansiosta. Ehkäpä Karakozov oli uuden ajan airut, aikaansa edellä?

Puuttumatta tässä sen enempää Verhoevenin argumentaatioon, jossa Dostojevskin tuotannolla on tärkeä sija, tuntuu ajatus Karakozovin modernisuudesta ilman muuta kiinnostavalta.

Suomalaisten mainiosti tuntema Mihail Katkov, joka vihasi myös puolalaisia, löysi sylttytehtaan heti katolisesta kirkosta ja jesuiitoista. Aivan ilmeisesti Karakozovin lurjusmaisuus perustui jesuiittojen vehkeilyihin ja puolalaisten kapinallisuuteen. Näillähän oli runsaasti tuoretta motivaatiota kostaa Aleksanterille ”Puolan rauhoittamisesta”, kuten asiaa Pietarin Verikirkon seinille sijoitetussa hallitsijan hyvien töiden luettelossa nimitetään.

Jesuiittaa ei kuitenkaan löytynyt. Малчика нет, kuten venäläisillä on sittemmin ollut tapana sanoa vastaavissa tapauksissa, kun on käynyt epäselväksi mitä oikein ollaan tekemässä ja miksi.

Sen sijaan sikisi muutamassa vuodessa pirullinen vallankumousliike, joka kantoi dynamiittia Talvipalatsiin, kehitteli hyperbrisanttisia pommeja ja hankki nykyaikaisia revolvereja. Mikä pahinta, näiden lurjusten psykologia oli yhtä horjumaton kuin aikoinaan muhamettilaisilla assassiineilla, vaikka he olivat avoimen ja periaatteellisen jumalattomia. Dostojevskin tästä joukosta piirtämä kuva, joka on luettavissa Riivaajista, on historiallisesti tosi.

Tämän todenmukaisuuden tiedämme Sergei Netšajevin hyvin tunnetun oikeusjutun perusteella. Dostojevskin romaani kuvaa juuri sitä. Netšajevin jutussa tosin vain murhattiin yksi ihminen, varmuuden vuoksi ja oman seurapiirin hengen parantamiseksi. Pahempaa löytyi kun pengottiin. Netšajevin laatima Vallankumouksellisen katekismus osoitti, että hän nimenomaisesti kannatti täysin rinnoin jesuiittamoraalia. ”Katekismuksessa” julistettiin mahdollisimman selvin sanoin, etteivät mitkään arvot maan päällä merkitse vallankumoukselliselle yhtään mitään, elleivät ne edistä Asiaa. Asian edusta tuli siis kaiken mitta. Myös vallankumouksellinen itse oli alistunut Asialle ja itse asiassa astunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja vihkiytynyt kuolemaan Asian puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi paperissa vielä selitettiin, miten ihmisiä tulee manipuloida Asian edistämiseksi. Kukaan muukaan tässä maailmassa ei ollut arvo sinänsä, vaan väline Asialle.

Moni vallankumouksellinen sanoutui irti näistä periaatteista. Eihän niiden kannattamisestakaan ollut syytä julkisesti huudella. Mutta ”katekismuksen” julkaiseminen ei aiheuttanutkaan yhteiskunnassa suurta inhon ja paheksumisen aaltoa vallankumousliikettä kohtaan. Kävi juuri päinvastoin. Ajatus ”elämää suuremmasta” roolista ihmiskunnan historiassa hurmasi nuorisoa, joka ei enää löytänyt uskonnosta mitään kiinnostavaa saati vakuuttavaa. Dostojevski ymmärsi tätä psykologiaa. Kuten tunnettua, hän suunnitteli uutta romaania, jossa pyhimysmäinen Aljoša Karamazov murhaisi tsaarin.

Tsaaria ei todellisuudessa murhannut Karakozov eikä sitten fiktiossa edes Karamazov. Silti häntä ehkä täytyi pitää jo tuomittuna siitä lähtien kun uusi fanaatikkojen sukupolvi keksi kokouksissaan tällaisen tuomion julistaa. He olivat uusia ihmisiä, jotka eivät pelänneet Jumalaa eivätkä hävenneet ihmisiä. Heidän logiikkansa oli jesuiittojen logiikkaa, mutta heidän uskontonsa ei ollut transkendenttinen. Se oli modernin ihmisen psykologiaa, myös juuri niiden, jotka tänä päivänä suunnittelevat terroritekoja maailman pelastamiseksi.

Venäläinen kulttuuri on osa eurooppalaista kulttuuria, toisin kuin monet siellä väittävät. Tästä syystä myös nykyaikaisen terrorismin idea levisi muualle Eurooppaan juuri Venäjältä. Terrorismin käytäntö on kokenut nousu- ja laskukausia. Juuri nyt näyttää hiljaiselta. Periaatteessa kuitenkin psykologinen terrorismin perusta on nyt vahvempi kuin koskaan ennen.

Globalisaation adeptit toistavat toistamistaan sitä, miten kaikki tässä maailmassa on yhteismitallista: kaikkea voidaan mitata rahalla, eikä siitä riippumattomia arvoja tarvitse ottaa vakavasti. Kaikki, mikä on BKT:n ulkopuolella ja ei-mitattavissa, kansallisista perinteistä kunniaan ja ystävyyteen saakka, on epätodellista. Nihil.

Jos ja kun tästä lähdetään, on meidän pakko uskoa myös se korollaari, että mikä tahansa konnuus on mahdollista nähdä hyvänä työnä, mikäli sen seuraukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Ja tämähän on laskettavissa, ehkei rahana, mutta utilitaristisesti ymmärrettynä mielihyvänä ja koskien nimenomaan maailman köyhimpiä. Kukapa enää viitsisi väittää, ettei etiikka ole pohjimmiltaan kalkyyliä. Jos ja kun kerran näin on, on oikeutus Teolle valmiina. Ei tarvitse muuta kuin keksiä, mikä se on ja tehdä. Kukapa enää viitsisi kiinnostua sellaisesta tyypistä kuin Tolstoin Karatajev, joka löysi arvokkuuden nöyryydestä ja elämän konkreettisesta yksinkertaisuudesta.