Sika yhdistää. Pitääkö sen erottaa?

Heimoushengen unohtamisesta jouluna ja sian merkityksestä

Kuten tunnettua, Suomessa asuu useita heimoja. Jokaisella niistä on omat lähtemättömät omituisuutensa. Pohjalaiset ovat rehvastelevia, savolaiset kieroja, karjalaiset vilkkaita tyhjännaurajia ja hämäläiset hitaita. Erilaisia välimuotoja ja muunnoksia riittää, mutta tässä perusteet.

Vielä vajaat sata vuotta sitten eri heimojen edustajat yhteen joutuessaan saivat helposti aikaan jonkinlaisen konfliktin, vaikkapa näykkimällä toisiaan murteesta tai jostakin muusta asiasta. Pahinta oli tietenkin asettautua toista paremmaksi. Ja nuoret miehet nyt toki saavat naisasioista syntymään keskinäisen nokittelun yhtä varmasti kuin uroskoirat murisevat toisilleen. Ehkäpä naiset puolestaan panettelevat toisiaan ja etuilevat rivissä, mene ja tiedä.

 Heimoerot tällaisten hässäköiden tekosyynä ovat nykyisinä kosmopoliittisina aikoina hyvin epämuodikkaita. Tällaisia eroja voidaan meidän valistuneina aikoinamme jo suvaita mukisematta. Muut erot ovat sitten sitäkin enemmän tulleet esille. Mutta hetkinen! Onko heimoeroja siis olemassa?

Niitä on kyllä pidetty aina itsestäänselvyyksinä siinä kuin murteitakin, mutta mihin ne perustuvat? Ovatko ne konstruoituja? Ovatko heimot kuviteltuja yhteisöjä, joiden jäsenille tulee vain tarve esittää itsensä heimotunnusten mukaisina, kun sellaisia kerran oletetaan olevan? Vai lepäileekö heimous peräti geneettisillä perusteilla? Jospa sillä onkin konkreettinen perusta geeneissä toisin kuin kaikilla maailman muilla sosiaalisilla ja psykologisilla seikoilla?

Saatamme olla tekemisissä äärimmäisen vaarallisen kysymyksen kanssa. Mikäli heimoerojen todellisuus tunnustetaan, koskee seuraava kysymys heimojen keskinäistä perinnöllistä paremmuutta. Pitäisikö sekin tunnustaa?

Pelkäänpä, että kuka tahansa valveutunut kansalainen ymmärtää, mitä tunnustamisesta seuraisi. Ennen pitkää edessä olisi tietenkin holokausti, jossa vähiten huumorintajuiset pohjalaiset ehkä yrittäisivät hävittää sukupuuttoon savolaiset ja karjalaiset, joiden näsäviisasta naljailua he eivät voi ymmärtää. Samalla menisi joukko maltillisia hämäläisiä, jotka yrittäisivät estää verilöylyn toteuttamista. Tai ehkä muut heimot kyllästyisivät pohjalaisten koppavuuteen ja päättäisivät ajaa heidät mereen. Kuka tietää. Pelkkä ajatuskin on kylmäävä ja vetää hiljaiseksi, kuten sanotaan.

Joka tapauksessa tietoa heimojemme olennaisista eroista on vuosisatojen vieriessä kosolti karttunut. Puuttumatta tässä ulkomaalaisten kuvauksiin, voidaan todeta Antero Wareliuksen 1800-luvun puolivälissä toimeksi saaneena luokitelleen heimomme antiikin humoraaliopin mukaisesti: pohjalaiset ovat koleerisia, karjalaiset ja savolaiset sangviinisia, hämäläiset melankolisia ja joku heimo taisi olla myös ylenmääräisen limanerityksen vallitsemassa tilassa eli flegmaattinen. Topelius kehitteli asiaa eteenpäin neljännesvuosisadan kuluttua Maamme-kirjassaan. Jokaisen heimomme luonteenpiirteistä luotiin siellä selkeä kuva. Kaikilla oli paheensa jos hyveensäkin. Kyseessä olivat siis stereotypiat pahimmillaan.

Topelius ei kavahtanut edes kansallisten stereotypioiden esittämistä. Venäläinen Iivana ja suomalainen Matti olivat työssä kovin erilaisia. Iivana teki työnsä nopeasti, mutta laisti vaikeimmat ja raskaimmat työt. Matti taas takertui niihin ja puhkui ja pakersi ison kiven kimpussa, kunnes se oli siirretty pellolta pois. Pieniä hän ei ymmärtänyt keräillä. Topeliuksen mielestä kyseessä oli ihanteellinen työpari, joka yhdessä sai aikaan kunnon jäljen, mutta erillään ei oikein mitään tolkullista. Iivanan kohdalla puutteena oli laiskuus, Matin kohdalla… no, suoraan sanoen tyhmyys. Kuitenkin, Matin läpikotainen rehellisyys korvasi Topeliuksen maailmassa runsain mitoin aivotoiminnan puutteet.

Suomen kansan erikoisuuksiin kuuluu, että se osaa tuntea vilpitöntä vahingoniloa omista onnettomuuksistaan, kuten Lasse Lehtinen on lausunut. Tämä toteutuu myös silloin, kun sille kerrotaan ikäviä totuuksia sen omista kehnoista ominaisuuksista. Kansamme on aina rakastanut Maamme-kirjaa, vaikka sen sanoma on aika karu.

Stereotypiat heimoista ja kansoista olivat 1800-luvulla ajattelun perustyökaluja. Suomalaisen lehden kirjeenvaihtaja, joka tarkkaili pietarilaisia 1880-luvulla, ennusti perikatoa Suomelle, mikäli suuriruhtinaskunnan ja emämaan raja häviäisi. Iivana oli niin paljon nopeampi ja nokkelampi, ettei Matti ehtinyt edes kunnolla kääntyä, kun hänet jo oli narrattu pussiin. Siinäpä sitten raapimaan päätä ja hautomaan syitä kovaan kohtaloon ja maailman väärämielisyyteen, kun on Pietarissa hävinnyt sekä hevonen että rattaat.

Mutta nykyään tiedämme asiat paremmin kuin 1800-luvun naiivit kirjoittajat. Geneettiset erot Suomen eri alueilla ovat toki selvästi havaittavia, mutta kukaan ei ole niin tyhmä tai valistumaton, että kuvittelisi niiden vaikuttavan jotakin. Sama koskee tietysti koko muutakin ihmiskuntaa. Olemme kaikki saaneet perinnöksi aivan samanlaiset kyvyt ja taipumukset, joiden muuan tärkeä alkukohta on apinan ja sian kaunis rakkaustarina joskus kauan, kauan sitten, kuten muuan nykyinen biologi on kertonut. Niinpä hyväksykäämme mukisematta se, että erot niin heimojemme kuin maailman kansojen välillä ovat lopultakin vain mielikuvituksen tuotetta. Asiaa ei kannata edes tutkia. Vai kaipaako joku tänne holokaustia ja vieläpä näin joulun alla?

Vladimir Solovjov aikoinaan päätteli, että jos kerran kaikki polveudumme apinasta, meidän olisi syytä rakastaa toisiamme. Toivottavasti tämä korvasi vanhentuneen jouluevankeliumin sanoman sen ajan älyköille. Jos nyt lisäämme apinaan vielä sian, kuten uusi tutkimus edellyttää, niin sukupuumme sen kuin laajenee. Toisaalta sian status monella maailman kulmalla on sangen matala, ettei sanoisi enempää. Siasta uhkaa tulla ihmisiä erottava tekijä.

Suomen perinteisiä heimoja sika ei erota, vaan yhdistää. Kukapa olisi edes kuullut puhuttavan heimojen välisestä räyhäämisestä jouluiltana, kun sian tuoksu valtaa koko maan. Petsamon luostarin jouluyönä tapahtunut hävitys lienee perustunut ajanlaskujen erosta johtuvaan väärinkäsitykseen ja itäkarjalaiset voidaan muutenkin käsitellä erikseen.

Nyt näyttäisi kuitenkin syntyneen yhä suurempia paineita Suomen kansan rakastaman sian tunkemiseksi pois joulupöydästä ja saman tein koko joulun vieton lopettamisesta. Ryhtyessään näin jouluna sikaan moni omantunnonarka joutuukin tuskaisena kysymään, onko hän oikealla tiellä ja eikö olisi parempi hylätä tämä osa monikansallista jouluperinnettämme, jota kaikki eivät enää voi jakaa, sattuneesta syystä.

Tähän voidaan perustellusti huomauttaa, että joulupöydän antimet myös eri heimoillamme ovat jossakin määrin vaihdelleet. Kukapa itäsuomalainen esimerkiksi viitsisi tehdä imellettyä perunalaatikkoa, saati sitä syödä, kun tarjolla on kunnon herkkujakin? Erilaiset joululimput ovat toki hyvän näköisiä, mutta vain aivan tietyn geeniperimän omaavat pitävät niitä maukkaina ja joulupöydässä välttämättöminä. Lipeäkalakeitto taas saattaa monelta vierasheimoiselta nostattaa hiukset pystyyn jo hajullaan.

Huolimatta geneettisestä ja muustakin erilaisuudestaan suomalaiset ovat joka tapauksessa päässeet aina yksimielisyyteen siitä, että kinkku on pöydän kunkku. Asianmukaisesti paistettuna, sinapilla kuorrutettuna ja neilikoilla höystettynä se on juhlan kohokohta, jota ylivoimainen enemmistö Suomen miehistä tuoreen tutkimuksen mukaan pitää tärkeimpänä koko joulussa. Naisten preferensseissä tuossa tutkimuksessa sanottiin jotakin yhdessäolosta ja muuta falskia höttöä.

Rohkenisiko joku siis ihan oikeasti tuomita sian, johon kohdistuva rakkaus yhdistää koko suomalaisen miessukupuolen, kaikki vanhat perinteiset heimomme ja perimmältään koko ihmiskunnan?

Eikö olisi parempi rukoilla sen puolesta, että ne, jotka pimeydessä vaeltavat, saisivat myös kerran nähdä valkeuden, ehkäpä juuri vaaleanpunaisen sianlihan välityksellä?

Siis ei sikaa pois pöydästä, vaan sian vihaajat sinne myös, oppimaan suvaitsevaisuutta ja ihmisten keskinäistä rakkautta! Suomen heimojen leppyminen jouluisin sian äärellä toimikoon esimerkkinä koko maailmalle!