Tulisilla vaunuilla

Tulisilla vaunuilla taivaaseen

(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев (середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского. Москва 2013, 334 с.)

Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena. Tuo kissan viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä merkin, Pedon merkin.

Ne, jotka eivät halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka. Kun aika oli kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää, olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen, kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.

Tsaarin joukot yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.

On yleisesti tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä. Roviot kärysivät niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.

Itsensä polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti avoimiksi.

Voidaan heti todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa mestaustakin.

Itsensä polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa mainituksi Pedon merkiksi. Viimeisten aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.

Polttamisiin valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti. Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan ”nikonilaisen” sakramentin.

Toisaalta ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

On hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.

Tämä marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa joukkoitsemurhissa.

Nykyään ehkä joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään. On kummallista ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja poistua tästä maailmasta.

Ilmiötä voidaan itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi, sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla. Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.