Puumerkit ja pukinsorkat

Puumerkin kauneus ja pukinsorkan viisaus

Parisenkymmentä vuotta sitten maahamme rantautui euroatlanttisen kulttuurin uusin aalto, joka tuli suoraan slummien kuohuvasta ja värisevästä maailmasta.

Nuoret miehet eivät pian enää meilläkään sitten tyytyneet normaaleihin, istuviin farkkuihin, vaan ostivat itselleen viisi numeroa liian suuria. Ne olivat samanlaisia, joita Bronxin suurperheiden kuopukset joutuivat käyttämään, kun mammalla ei ollut varaa hankkia jokaiselle kersalle uusia ja sopivia kuteita. Myös lippahattua ruvettiin pitämään väärinpäin, mikä merkitsi selvää rajanvetoa siihen ikäluokan enemmistöön, joka ymmärsi, mitä varten hatussa oli lippa.

Muotivaatteet muotivaatteina, niiden katselemiseen ei kenelläkään ollut mitään pakkoa. Pahempaa oli se terrori, joka ilmeni ympäristön tuhrimisena. Jonkinlainen  voimaantuminen lienee ollut tuloksena ja tavoitteena sillä, että kaikenkarvaisia kuvia alettiin töhertää julkiseen tilaan, mitä isompia, sitä parempi. Nyt kyseessä oli jo eräänlainen väkivalta, kun jokainen kaupunkilainen ja muu ohikulkija oli pakotettu näkemään apinan asteella olevan taitelijan hengentuotteen omassa yhteisessä tilassaan.

Tuo vuosien mittaan huolella suunniteltu ja valittu tila oli nyt kaapattu ja runneltu yhden ainoan tai muutaman huligaanin toimesta. Teon symbolinen merkityskin oli selvä: minä, ja juuri minä omassa persoonassani ole päättänyt ulostaa tähän kaikkien kiusaksi, eikä kukaan täällä oleva voi välttyä joutumasta minun vaikutusvaltani piiriin! Haistakaa siitä!

Jonkin aikaa näytti siltä, että töhertäjät säilyttivät jonkinlaisen pieteetin rippeet. Kuvapatsaat ja muistomerkit säästyivät töhryiltä. Mutta, kuten asian logiikka edellytti, tämä oli väliaikaista. Toinen toistaan banaalimpia tageja alkoi ilmestyä kaikkialle, aivan erityisesti myös sellaisille pinnoille, mistä niiden poistaminen oli itse asiassa mahdotonta. Tässä matkittiin slummin nurkkien merkkausta, joka taas oli primitiivisen ihmiskäyttäytymisen piirissä vastine kiimaisten urosten reviirimerkkaukselle. Hajun sijasta kielenä oli vastenmielinen visuaalinen kontrasti, joka tuhosi kohteensa alkuperäisen hahmon.

Kuten sopi odottaakin, tähän kulttuuriin liittyi myös auditiivinen elementti, joka ei varsinaisesti ollut musiikkia, vaan sitä muistuttavaa primitiivistä mölinää, jossa aggressiota ilmaisevien sanojen toistelu oli keskeinen elementti.

Pohjoisamerikkalaisessa sivilisaatiossa vaalitaan yhä neekeriorjuuden perintöä ja näytellään uhriutumista sukupolvesta toiseen. Tässä näytelmässä vallitsee sota, jonka toinen osapuoli on sortava yhteiskunta ja sen agentit, poliisit ja muut viranomaiset, jotka pyrkivät estämään slummien vapaan elämäntavan, kukaties peräti istuttaa sisäistetyn herruuden noihin kolonisoimiinsa ihmisiin.

Jos ja kun tällainen kulttuuri ei oikein hyvästi istu Suomeen, niin syynä täytyy olla, että yhteiskunnassamme on jotakin vikaa. Impivaarassamme ei ole sitä samaa säpinää, joka jo Ruotsissa tulvii vastaamme Tukholman lähiöistä ja Malmön toreilta. Olemme aika kummallisessa tilanteessa: meille on siirtynyt muualta aikamme edistyksellisin kulttuurivirtaus, jota kriitikot ihastelevat, vaikka meillä ei olekaan ollut sille yhteiskunnallista pohjaa. Olisiko tässäkin muuan suomalainen paradoksi? Ehkä kyseessä on peräti pseudomorfoosi?

Mutta kulttuuri tosiaan etenee monia teitä, kun se kerran on syntynyt. Mehän olemme myös tangokansaa, vaikka useimmat ovat vain kuvitelmissaan nähneet Argentiinan pampan, joka voidaan unelmissa korvata myös Unkarin pustalla tai vaikkapa Ukrainan arolla. Pikku Tarzanit ovat Suomessakin hyppineet puiden oksilla ja kuvitelleet asuvansa viidakossa aina siihen saakka kun talvi on pakottanut siirtymään toisenlaisiin leikkeihin. Kulttuuri on kuin onkin hyvin pitkälle leikkiä, kuten jo Johann Huizinga oivalsi. Leikitään nyt sitten vaikka slummileikkiä, kun se on maailmalla niin arvossaan.

Mutta leikeistään kulttuuri tunnetaan. Jos se kritiikeissään suitsuttaa töhryjen ja henkisten ja fyysisten ulosteiden erinomaisuutta, se vieraantuu alkuperäisestä funktiostaan. Kun aikoinaan huomattiin työtä säästävien koneiden kerran vapauttavan ihmiskunnan alituisesta raadannasta, kuviteltiin, että nuo jalot olennot käyttäisivät nyt mahdollisuutta hyväkseen ja jalostaisivat persoonallisuuttaan omaksumalla kaikkea sitä parasta ja kauneinta, mitä ihmiskunnan nerot olivat luoneet.

Tuskin kukaan kuvitteli, että arvoon arvaamattomaan nousisivat sen sijaan absoluuttisen typerät tosi-TV-ohjelmat, primitiivistä raakuutta tulvivat elokuvat ja videopelit ja mölysaaste, josta olisi rienaavaa käyttää musiikin nimitystä.

Mutta tässä sitä ollaan ja seuraava taso näyttää nyt olevan jo todellisuutta. Ihmistä on alettu muovailla ja koristaa. Yhä useammin voi nähdä nuoren naisen, jonka voi todeta joskus olleen kaunis, mutta joka jostakin syystä on antanut töhriä itseensä lähtemättömän maculan, tahran.

Kun puberteettinen ääliö tuhertaa taginsa kuvapatsaaseen, voi ymmärtää, että hänen tavoitteenaan on häpäisy. Myös hän kykenee tajuamaan, ettei hänen tekonsa lisää mitään kauneuteen vaan päinvastoin turmelee sen. Hän tekee mitä tekee, koska tietää ettei muuhun kykene. Se on hänen hallussaan oleva tapa päteä. Dente lupus, cornu taurus, sanovat latinistit.

Entä sitten nämä neidot, joiden ilmeinen tarkoitus on parantaa sitä taideteosta, jonka luoja on luonut lajissaan täydelliseksi. Näyttää siltä, että asian taustalla on todella syvä alemmuudentunne ja itsehalveksunta. Ehkä kyse on siitä useassa yhteydessä ilmenevästä tosiseikasta, etteivät naiset yleensä kykene ymmärtämään oman fyysisen sulonsa olemusta, etenkään sitä miten se vaikuttaa vastakkaiseen sukupuoleen. Kun erinäiset kierot ja kieroontuneet muodinluojat vielä uskottelevat, että kaunis on oikeastaan rumaa, on asetelma valmis. Nyt voidaan alkaa kalliiseen hintaan myydä noita kuvapatsaisiin tehtäviä tuherruksia samalla kun alistetaan miljoonat ja taas miljoonat naiset Sisyfoksen työhön, jonka tarkoituksena on pilata heidän luonnollinen kauneutensa.  Quidcuid natura paravit, in suo quoque genere perfectum est sanoivat jo muinaiset roomalaiset ennen rappeutumistaan.