Se suuri Venäjän pelko

Se suuri Venäjän pelko

Helsingin Sanomien hiljattain tekemän tutkimuksen mukaan 42 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että maallamme on syytä pelätä Venäjää. Neljä vuotta sitten tätä mieltä oli vain 20 prosenttia, joten muutos on hyvin merkittävä.

Tarkemmin katsoen suomalaiset kuitenkin näyttävät säilyttäneen rauhallisuutensa. Vaikka Kaleva-lehden mukaan Venäjän pelko ”lähes ryöpsähti” ja Verkkouutisten mukaan epäluulot ”räjähtivät” näyttävät tulokset itse asiassa paljon vähemmän dramaattisilta. Suurena tai melko suurena uhkana Venäjää pitää 30 prosenttia suomalaisista, mikä on aika paljon, mutta olosuhteet huomioon ottaen yllättävän vähän. Määrän vähäisyys yllätti myös tutkijat.

Itse asiassahan tulokset toki osoittavat, että suomalaisten enemmistö katsoo, ettei Suomella ole syytä pelätä Venäjää.

Tuloksia on katsottava sitä taustaa vasten, että Venäjän uhasta on maamme johtavissa tiedotusvälineissä kerrottu sangen ahkerasti jo useiden vuosien ajan ja Ukrainan kriisin alkamisesta lähtien lähes päivittäin. Niitä voi myös verrata siihen, että Levada-keskuksen mukaan keväällä 44 prosenttia venäläisistä katsoi, että NATO-mailla olisi syytä pelätä Venäjää. Samaan aikaan 63 prosenttia venäläisistä piti NATO:a vaarallisena Venäjälle.

Kuten odottaa sopiikin, Suomesta ei tuossa venäläisessä tutkimuksessa puhuttu mitään. Miksipä olisi? Joka tapauksessa on tosiasia, että lähes puolet suomalaisista pitää Venäjää jonkinlaisena turvallisuusriskinä. Tämä heijastuu myös matkailuun, joka on huomattavasti vähentynyt puolin ja toisin.

Konkreettisia pelkoja ei ilmeisesti ole tutkittu, niin kiinnostavia kuin ne voisivatkin olla. Näyttää siltä, että jokin osa kansastamme kuvittelee mahdollista Venäjän hyökkäystä, jonka sattuessa ”koko maata ei voitaisi puolustaa”, kuten lehdet yhä uudelleen avuliaasti selittävät. Koska maamme ei kuulu liittoutumaan, jonka jäsenillä venäläistenkin mielestä olisi syytä pelkoon, eikä tiedossa tai näköpiirissä ole vakavia maiden välisiä kiistakysymyksiä, näyttää ajatus sodan uhasta liittyvän jonkinlaiseen irrationaaliseen mielikuvaan, jossa sotia käydään muuten vaan, kun on ennenkin käyty.

Tätä ajatusta saattaa monen mielestä pahaenteisesti tukea se tosiasia, että maassa on nyt paljon sieniä ja myös pihlajanmarjoja tulee runsaasti. Tiedotusvälineissä haastatellut asiantuntijat eivät näytä viitanneen näihin enteisiin, mutta eivät kyllä ole esittäneet suomalais-venäläiselle konfliktille mitään muutakaan syytä.

Tältä pohjalta ajatellen se tavaton mielenkiinto Suomen tarvitsemiin ”turvallisuustakeisiin”, joka kansalaiskeskustelussa tai pikemmin jonkinlaisessa poliitikkojen ja journalistien keskinäisessä kestodebatissa ilmenee, on aika erikoinen.

En ryhdy tässä kertaamaan niitä näkökohtia, joita liittoutumattomuuden kannattajat ovat Suomessa jo pari vuosisataa esittäneet Venäjän politiikkamme kulmakiveksi. Totean vain, että linja on aina toiminut hyvin ja tarve sen korjaamiselle juuri nyt ei perustu mihinkään rationaalisiin argumentteihin eikä ole minusta vakuuttava.

Luulen, että mikäli liittyisimme NATO:on, ei Venäjän pelko meillä vähenisi vaan lisääntyisi, aseiden lisääntymisestä huolimatta. Silloin myös todennäköisesti saisimme tottua naapurin varsin suorasukaisiin uhitteluihin ja sotilasammatin perverssin logiikan mukaisesti todella joutuisimme maalitetuiksi ja mahdollisen ensi-iskun kohteeksi riippumatta siitä, olisiko meillä silloinkaan mitään todellista riitaa naapurin kanssa.

Ne, jotka haluavat, saavat mielestäni kernaasti uskoa niitä Virosta lähteneitä viisauksia, joiden mukaan Venäjä kunnioittaa vain voimaa ja väkivallan uhkaa. Myöhäsyntyistä suomettumistraumaa potevat näyttävät kuvittelevan, että tuon ajan luuloteltu häpeä olisi pestävissä pois uudella riuskalla politiikalla, jossa naapurille ei enää tarjottaisi lämmintä kättä, vaan nyrkkiä. No, onneksi he eivät olleet tämän maan ohjissa Kekkosen aikana.

On luultavaa, että Venäjä valmistautuu Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Onhan sitä jo vuosia ajettu kuin käärmettä pyssyyn. Vaikka kansan enemmistö on vastaan, ei se meikäläisessäkään demokratiassa merkitse sitä, että kansa päättäisi. Sehän luovuttaa päätösvallan valitsemalleen eliitille.

Luulen, että ne kummalliset ja suomalaisia syvästi loukkaavat ja suututtavat toimet, joita venäläiset ovat täällä viime vuosina tehneet, ovat valmistelua tulevalle huonolle naapuruudelle ja esimakua siitä. Mikäli liitymme NATO:on, saavat venäläiset journalistit pysyvän valtakirjan hyökätä sotilasliiton etuvartioasemaa vastaan ja kiusanteko rajalla tulee pysyväksi. Lapsikiistat ja fantastiset syytökset kansanmurhista, perversioiden suosimisesta ja ksenofobiasta tulevat jokapäiväisiksi.

Entä sitten, voi joku kysyä. Kaikkea tätähän on jo tehty. Etnisiä venäläisiä mobilisoidaan viidenneksi kolonnaksi, joka pyytää apua naapurista ja ”terveysviranomaiset” tekevät mielivaltaisia tuontikieltoja. Sen jälkeen huudetaan russofobiasta, vaikka he tekevät sen itse.

Tämäkin on totta. J.K. Paasikivi ihmetteli aikoinaan, miten huonosti Venäjän Suomen-politiikka vastasi maan omia etuja niin keisarivallan aikana kuin neuvostokaudella. Sama näyttää jatkuvan edelleen. Asian psykologista taustaa etsiessä tulee mieleen se todennäköinen vaihtoehto, että imperiaaliselle psyykelle tuottaa tyydytystä kohdella pientä naapuria ylimielisesti.

Venäjän suuruus on sen koossa ja sotilaallisessa voimassa ja sikäläisten patrioottien mukaan myös sen erityisessä moraalissa. Suomen suuruus on sen moderniudessa ja hyvinvoinnissa. Ongelman ydin voi olla siinä, että jokainen valtio kansalaistensa kautta ja päin vastoin haluaa tulla kunnioitetuksi, mutta kunnioitus olisi aina ansaittava. Venäläinen juoppo lausuu yhä uudelleen sakramentaaliset sanat ”Ty menja uvazhajesh”? Kunnioitatko minua? Mikäli rehellinen, mutta yksinkertainen naapuri erehtyy vastaamaan tähän totuudenmukaisesti, syntyy katkera konflikti. Vaikka naapuri yrittäisi korvata puuttuvaa kunnioitusta vakuutuksilla siitä, että hän sen sijaan kyllä tykkää ja kyllä ihan kovasti, ei se paljon asiaa auta.

Mikäpä kansa, varsinkaan suurvaltaisuuteen pyrkivä, voisi antaa anteeksi sitä, että toinen on sitä auttanut. Auttaminen luo suhteen, joka on hierarkkinen ja autetun kannalta väärään suuntaan. Epäitsekkäisiin syihin ei kukaan todellinen patriootti vieraiden kansojen kohdalla usko, vaan epäilee omanvoitonpyyntiä, huonoa omaatuntoa ja muuta vastaavaa. Lännellä on tässä suhteessa Venäjällä suuri taakka kannettavanaan ja siinä joukossa olemme myös me.

Venäjä, joka on noussut jaloilleen, oli taannoin vielä ”polvillaan” eikä sitä kukaan pelännyt. Koska valtiolla oli niukasti muitakaan keinoja kunnioituksen hankkimiseksi, tyytyivät suurvaltasovinistit puremaan hammasta ja puimaan nyrkkiä taskussa. Kuten Sven Tuuvalle, koitti heillekin sitten uusi huomen:

Hän ootti aikaa parempaa,

niin sota syttyikin…

Mihail Bakunin piruili aikoinaan siitä, miten Euroopan valtojen kansalaiset kehuivat kukin hallitsijoillaan ja sillä, mitä nämä antoivat kansalaisilleen. Preussin kuninkaalla ei ollut tarjota teollisuutta, kauppaa, hyvinvointia tai vastaavaa, mutta hänen alamaisensa ylvästeli sillä, että kuninkaalla oli sellaiset sotajoukot, että ne pystyvät tappamaan kenet vain… Ja alamainen ja veronmaksaja loisti tyytyväisyyttään.

Niin, että psykologisesti venäläisten tavaton riemastuminen Krimin ja Ukrainan ”menestysten” takia on aivan ymmärrettävää. Silti tällainen kunnia on reaalimaailmassa vähemmän vakaalla pohjalla. Oderint, dum metuant, sanoi kerran myös Caligula, jonka asema Rooman keisarien galleriassa ei kaipaa tarkennuksia.

On sanottu, että naapuria harmittaa, kun suomalaiset eivät pelkää. Sekin on mahdollista. Tietyissä, jopa dosenttitasolle ulottuvissa, mutta rajallisissa piireissä luultavasti näin on. Ei kuitenkaan ole mitään merkkejä siitä, että Venäjän kansan laajat joukot olisivat jostakin syystä Suomea kohtaan nurjamielisiä. Kuten meillä, myös siellä on pohjimmiltaan kyse pitkän keston ilmiöistä, joita konjunktuurit eivät heiluttele. Ystävyys on hieno asia ja aivan yhtä todellinen kuin pelko. Luottamus vain pitäisi palauttaa.