Vapaa, vahva, vakaa?

Suomi,  vakauden ja tylsyyden maa?

Foreign Policy –lehden tuoreessa numerossa on julkaistu lista ”hauraista valtioista” (fragile states). Suomi on listan viimeisenä sijaluvulla 178. Tätä ei kannata murehtia, sillä johdossa ovat Etelä-Sudan ja Somalia, joiden laakereita ei kukaan kadehdi.

Listalla on otettu huomioon ”haurautta” aiheuttavia tekijöitä demografiasta talouteen, hallituksen legitiimisyyteen, ihmisoikeuksiin, julkisiin palveluihin, eliittien konflikteihin ja ulkoiseen interventioon. Hyvinhän tässä meillä taitavat olla pullat uunissa, mutta ei tilanne ole aina ollut yhtä auvoisa. Itse asiassa tässä voi herätä kysymys myös siitä, ovatko listan tekijät tuijottaneet liikaa lähimenneisyyteen ja jättäneet eräät ajan merkit huomiotta. Tämä voi kyllä periaatteessa olla viisasta, sillä tulevaisuus nyt kerta kaikkiaan on asia, jota ei voi tutkia. Vain menneisyyttä voi.

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat asia, joka saattaa hyvin vakavasti hajottaa poliittista kenttää ja nostaa ihmiset toisiaan vastaan. Tunnemme läntisestäkin Euroopasta yllin kyllin esimerkkejä valtioiden rikkinäisyydestä aina Pohjois-Irlannista ja Belgiasta Italiaan ja Espanjaan. Harva maa pystyy osoittamaan yhtä suurta koheesiota kuin pohjoismaat, joiden ongelmana on tässä lähinnä se, ettei niille löydy esikuvaksi kelpaavia vertailukohteita, vaikka jotkut kansalaisemme ovat niitä yrittäneet meillekin etsiskellä. Synnittömiä ja virheettömiä emme toki ole, se tunnustakaamme ja tuskin meitä on tuomittu kaikissa suhteissa maailman parhaiksi.

Ralf Dahrendorf, saksalainen sosiologi, joka päätti uransa Oxfordissa collegen johtajana, rakensi aikoinaan mallin ristiriitojen sääntelystä. Hän oli todennut, etteivät ristiriidat häviä sillä, ettei niitä tunnusteta. Päinvastoin, ristiriita, jota ei tunnusteta, ei myöskään ratkea, vaan saattaa halvaannuttaa yhteiskunnallisten ryhmien yhteiseloa laajemminkin. Vasta sitten, kun ristiriidan olemassaolo tunnustetaan, voidaan aloittaa sen sääntely, kuten tuo aikanaan hyvin muodikas sanonta kuului.

Ristiriidan hävittäminen ei välttämättä ole lainkaan mahdollista, mutta sen kanssa voidaan oppia elämään tiettyjä pelisääntöjä noudattaen. Jos pelisäännöt koetaan puolin ja toisin oikeudenmukaisiksi tai ainakin siedettäviksi, niitä voidaan noudattaa aivan vapaaehtoisesti ja niiden legitiimisyys tunnustaen. Sen sijaan, että vaadittaisiin mahdotonta, tyydytään toimivaan mahdolliseen ja vähiten huonoon ratkaisuun.

Suomessa Dahrendorf oli 1960-luvulla suuressa suosiossa ja hänen teoriansa innosti Urho Kaleva Kekkosta yrittämään kommunistien integroimista suomalaiseen yhteiskuntaan. Operaatio oli alusta pitäen suuri menestys ja sen ansiosta suurin osa kommunistista liikettä saatiin vedettyä normaalin suomalaisuuden piiriin kunnon isänmaallisiksi kansalaisiksi. Moskovamielinen fundamentalistien klikki sai paradoksaalisesti juuri tuolloin mukaansa osan älymystöä, mutta paljon porun lisäksi tuo lahko sai tuskin mitään muuta aikaan. Edes Moskova ei yrittänyt antaa sille suurta poliittista roolia. Eihän siellä aivan hölmöjä oltu.

Kommunistien integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan oli Kekkoselta merkittävä intellektuaalinen suoritus. Toki jokainen valistunut suomalainen, joka ei ollut syystä tai toisesta fanaattisen ideologian vanki, näki ettei kommunistien edustama ajattelu ollut realistista, ja että sen väitetty oikeudenmukaisuus perustui vain demagogiaan ja toiveajatteluun.

 Mutta osa kansaa oli kuin olikin siitä huolimatta kommunisteja ja tämä asiain tila heijasti todellisia ongelmia. Kun heidät kuitenkin ja heidän irrationaalisuutensa tietäen otettiin saman pöydän ääreen ratkaisemaan konkreettisia kysymyksiä, alkoi poliittinen elämä toimia.  Parinkymmenen prosentin joukko jarrumiehiä ja potentiaalisia tuholaisia ostettiin mukaan kehitykseen.

Dahrendorfin ja Allardtin suosima ajatus pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisella kansalaisella olisi niin paljon omia etuja puolustettavanaan, että he olisivat sille solidaarisia omasta halustaan ja ilman pakotusta, vietti Suomessa riemuvoittojaan 1960-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Sen jälkeen on ollut vähän nihkeämpää.

Kun Suomi 1990-luvulla luopui suuresta osasta suvereniteettiaan, ei ilmeisesti heti huomattu, miten laajakantoisia seurauksia asialla on. Naiiveimmat entusiastit taputtivat sille, että Suomesta nyt tuli ”normaali” valtio, jossa olisivat voimassa ihmiskunnan korkeinta älyllistä tasoa edustavat lait ja säännökset. Valuutta olisi aina luonnollisessa ja oikeassa kurssissaan ja eurohinnat takaisivat kansalaisten onnen ja kulutuksen korkean tason.

Samaan aikaan alkoi rakennemuutos ulkoistaa yhä enemmän suomalaista työtä ja kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä. Heidän oikeuttaan asettua asumaan ja nauttimaan valmiiksi rakennetun maan antimista ei sen sijaan juuri kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Suomalaisiakin oli aikoinaan muuttanut maasta, selitettiin ja kehotettiin jokaista ottamaan vastuuta kaikista maailman ihmisistä. Nyt oli koittanut ylikansallisen globaalin ajattelun aika ja impivaaralainen utopia oli aika unohtaa. Uusi tilanne oli Realiteetti. Sen tunnustamatta jättäminen ei ollut erimielisyyttä vaan mielettömyyttä.

Kun perussuomalaisten vaalivoitto yllätti koko oikeinajattelevan Suomen, oli valtavirran ensimmäinen reaktio sangen selkeä. Kyseessä oli primitiivireaktio, jota vastuuttomat populistiset poliitikot olivat onnistuneet käyttämään hyväkseen. Näiden kehittymättömien ihmisten sokea viha (mikäs muu) kohdistui ulkomaalaisiin, jotka nyt sentään olivat maassamme vielä paljon harvalukuisempia kuin näytettiin ymmärrettävän.

Tulokkaat eivät siis olleet vaara, vaan rikkaus. Työpaikkojen pakeneminen Suomesta taas oli globalisaation aiheuttama Realiteetti eikä elintason ylläpitäminen ollut mahdollista ilman satoja tuhansia maahanmuuttajia. Maan todellinen ongelma oli työvoimapula, piilevä tai jopa jo vaikuttava. Muut ongelmat olivat sen rinnalla näennäisiä, väärän tietoisuuden synnyttämiä, ja virheellisiä.

Lehdistön ylimielinen reaktio muistutti suuresti 50-luvun suomalaisen valtavirran suhtautumista kommunismiin. Koko ideologian koettiin olevan vain ja ainoastaan valheellinen ja typerä eikä sen kannattajien kanssa keskustelemiseen kannattanut haaskata aikaa. Sen sijaan oli iskostettava kansan tyhmimmän osan mieleen tietoa taloudellisista lainalaisuuksista. Sen valistuksen valossa kommunismi karisisi itsestään. Oppikoululaiset olivat se strateginen ryhmä, jonka kautta voitiin toivoa kansaa taas kerran valistettavan.

Mutta kommunismi ei suostunut karisemaan sillä, että sen kannattajien rationaalisuus kiellettiin, vaikka tottahan se oli. Se kesyyntyi vasta sitten, kun maassa syntyi aidosti pluralistinen ilmapiiri, jossa myös kommunismin kannatuksen ilmentämä ongelma otettiin vakavasti. Ennen romahtamistaan itse ideologia jopa vähäksi aikaa nousi älymystön muotiaatteeksi. Kukapa olisi 1950-luvulla kyennyt aavistamaan mitään tällaista? Väitän, ettei kukaan ja kaikkein vähiten ne, jotka edustivat yhteiskunnan valtavirtaa ja ajan oikeaoppisuutta. Historia on kiero ja viekas.

Aito pluralismi merkitsee sitä, että toisinajattelijat ja heidän oikeutensa olla eri mieltä otetaan vakavasti. Näin jopa siitä huolimatta, että jo heidän kysymyksensä saattavat asettaa koko järjestelmän oikeutuksen kyseenalaiseksi. Tämän ymmärtäminen vaatii merkittävää älyllistä kapasiteettia ja sen hyväksymiseen tarvitaan jopa rohkeutta. Pelkkä asioiden kieltäminen ja leimaaminen on sekä säälittävä, että tehoton asenne, kun yhteiskuntaa rakennetaan.

Onko nykyinen yhteiskunta pluralistinen? Onko se ”orgaanisesti solidaarinen” siinä mielessä, kuin Allardt ja Dahrendorf asian käsittivät? Vai onko meillä sen sijaan nykyään ristiriitoja, joita ei tunnusteta? Onko meillä kukaties jopa samanlaisia piileviä ongelmia kuin aikoinaan Baltian maissa, joissa esimerkiksi kansallisuussuhteisiin ja niiden kehitykseen liittyvän ongelman julkilausumista pidettiin ongelmaksi ryhtymisenä?

Ellei poliittinen järjestelmä pysty tunnustamaan ja yhdessä sääntelemään myös sellaista ristiriitaa, joka on sovittamaton, ei se voi menestyä karussa todellisuudessa. Silloin siitä aletaan vieraantua ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla epätoivoa ja tolkuttomuutta. Sellaiselle on meilläkin taputettu kun se tapahtuu Kiovassa ja arabimaissa. Se on lyhytnäköistä huvia. Somalia on meistä vielä hyvin kaukana, mutta monen mielestä se näköjään pitäisi saada lähelle.

Vaikka nyt Amerikan slummien henkinen aarteisto on jo meilläkin kulttuuripiireissä ja valtalehdistössä asetettu seurattavaksi esikuvaksi, näyttää vielä kaikesta huolimatta siltä, että se ei ole kyennyt tunkemaan juuriaan täkäläiseen yhteiskuntaan. Siksi tämä yhteiskunnan fragmentaatiota saarnaava evankeliumi elää vielä toistaiseksi jonkinlaista varjoelämää. Mutta kaikki voi muuttua.

 Demokratia on kuin onkin järjestelmä, joka joutuu yhä uudelleen todistamaan kelvollisuutensa. ’Jytky’ oli varoitus, jonka merkitystä ei pidä väheksyä. Ne lähiömellakat, jotka meillä ennen pitkää järjestetään, saattavatkin jo sitten olla fanfaari, joka ilmoittaa siitä, että orgaanisesti solidaarisen yhteiskunnan aika on jo mennyt. Sellainen tulevaisuuden Suomi ei ehkä enää kuuluisi millekään kansakunnalle, vaan olisi taistelukenttä, jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka.