Pannaan pakotteita

Pannaanpa pakotteita!

Kesällä 2014 pantiin eräät venäläiset oligarkit matkustusboikottiin lännen taholta ja jäädytettiin heidän tilinsä läntisissä pankeissa. Kyse oli EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjä- pakotteista, ja tarkoituksena oli lopettaa Venäjän tuki Itä-Ukrainan kapinallisille. Muutakin oli hampaankolossa Venäjää vastaan, Krimin laittoman liittämisen ohella oli epäilyksiä, joskin todistamattomia, siitä, että kapinallisille oli luovutettu ohjuksia, joilla nämä olivat pudottaneet matkustajakoneen. Mutta todistamattomat epäilykset eivät sellaisenaan voi olla peruste minkäänlaisiin kansainvälisen tason sanktioihin, ainakaan sivistysvaltioissa.

Pian pakotteiden jälkeen alkoivat Venäjän ”vastapakotteet” ja käytännössä ilman varoitusta katosivat suomalaiset meijerituotteet kuin taikaiskusta venäläisten kauppojen hyllyiltä.

Nämä pakotteet eivät ole yhdessäkään tilannetta muuksi muuttaneet ja itse asiassa näyttää siltä, että Putinin suosio on niiden ansiosta vain yhäkin vankistunut. Suuri enemmistö venäläisistä katsoo presidentin ajavan ulkopolitiikassa ”oikeaa linjaa” ja VTsIOM-tutkimuslaitoksen mukaan peräti 92 prosenttia venäläisistä ilmoittaa, ettei pelkää pakotteita.

Samaisen vuoden syksyllä EU päätti pakotteiden lisäämisestä huolimatta siitä, että Ukrainassa oli juuri saatu aikaan tulitauko, joka näytti jopa kohtuullisesti pitävän.

On todettava, että tällainen pakotepolitiikka on historiassa hyvin harvinaista ainakin eurooppalaisten valtioiden kohdalla. 1930-luvulla sitä sovellettiin Kansainliiton päätöksellä Italiaan, joka oli hyökännyt Abessiniaan. Silloin se ei toiminut. Jonkinasteisia pakotteita on toki sovellettu sen jälkeenkin, niistä esimerkkinä voidaan mainita COCOM-järjestö, jonka tehtävänä oli estää huipputeknologian vienti itäblokin maihin. Epäilemättä se oli viimemainittujen kannalta melkoinen kiusa, mutta tuskin katastrofi.

Taloudelliset ja byrokraattiset pakotteet ovat tietenkin ”pehmeä” vaihtoehto kovemmille eli sotilaallisille keinoille ja siinä mielessä niitä voi pitää tervetulleena vaihtoehtona. Vastaavanlainen moraalinen sanktio oli aikoinaan Neuvostoliiton erottaminen Kansainliitosta sen hyökättyä Suomeen vuonna 1939. Silloin Saksan kanssa tosiasiallisesti liittoutunut Neuvostoliitto suhtautui asiaan ylimielisesti ja vähätellen. Toimenpiteen todellinen merkitys lieneekin jäänyt minimaaliseksi. Samaa lienee sanottava siitä, etteivät Stalinia 60-vuotispäivän johdosta joulukuussa 1939 tervehtineet muut valtionpäämiehet kuin Otto Ville Kuusinen ja Hitler.

Nykyinen tilanne on kiinnostava sikäli, että siinä osapuolet nokittelevat kuin korttipelissä ja syventävät näin lännen ja Venäjän välistä kuilua puolin ja toisin. Venäjä on uhmakkaasti julistanut korvaavansa länsisuhteet itäisillä ja lisäämällä omaa tuotantoaan. Mielipidemittausten mukaan kansa on asialle myötämielistä ja jopa Kiina, jota aiemmin on kammottu, on nyt saanut venäläisten mielikuvissa yhä ystävällisemmän hahmon.

On mahdollista, että pakotteet jäävät lyhytaikaiseksi välisoitoksi Venäjän ja Euroopan uuden lähenemisen historiassa, mutta ne voivat myös merkitä uuden ja pysyvän vastakkainasettelun alkamista. Viimeksi sellainen kesti kymmeniä vuosia.

Tunnettu filosofi ja kommunismin analyytikko Aleksandr Zinovjev sanoi aikoinaan, että neuvostososialismi viihtyy aineellisen puutteen oloissa ja jopa aina luo tämän tarvitsemansa ympäristön itselleen. Sota oli Neuvostoliiton suurta aikaa, ja sen herooisia päivä muistellaan yhä tietyllä nostalgialla huolimatta siitä, että se oli myös ainutlaatuisen tuhoisa.

Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, mikä lännen politiikassa näyttää yhä useammin unohtuvan. EU:n piirissä politiikkaa on tehty pankkien ja talouskasvun ehdoilla alistaen niille ne monimiljoonaiset joukot, joiden elämästä on hävinnyt mielekkyys. Parrakkaiden naisten suvaitseminen ei välttämättä riitä asialle henkiseksi korvikkeeksi.

Ongelma on sama kuin 1930-luvun alun Saksassa, jossa se, joka halusi työskennellä, ei voinut löytää työtä. Aineellisen tyydytyksen sijasta voitiin ainakin paeta äärimmäisyysliikkeisiin, jotka tarjosivat henkistä tyydytystä. Kuten voin tuotantoa on mahdollista muuntaa tykkien tuotannoksi, on leipää mahdollista korvata sirkushuveilla ja isänmaallisella hurmoksella. On aivan ilmeistä, että tämä yhtälö toimii myös nykypäivän Venäjällä.

Putinille henkilökohtaisesti eskaloituva pakotepolitiikka on lahja. Vielä viime presidentinvaalien jälkeen esiintyi runsaasti merkkejä siitä, että Putinin suhtauduttiin jo laajoissa piireissä ironisesti. Hänelle jopa vihellettiin julkisesti.  Bolotnaja-aukion mielenosoitukset näyttivät Kremlistä katsoen suorastaan vaarallisilta, minkä voi päätellä niiden saamasta huomiosta. Nyt, kun Venäjän talous näyttää olevan ajautumassa taantumaan, on vihamielinen länsi parasta mitä hallitus voi kansalleen tarjota, kun se kaipaa selityksiä elintason alenemiselle.

Sodan ja intervention uhka olivat niitä välineitä, joilla 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa motivoitiin niitä kieltäymyksiä, jotka pakkokollektivisointi ja teollistaminen kansalle aiheuttivat. Kun yksityiskaupat ”riistäjäluokkien likvidoinnin” yhteydessä likvidoitiin ja jakelu halvaantui, syntyi valtavia jonoja ja ihmiset alkoivat kuolla nälkään, kuten neuvostovallan aikana ennenkin oli tapahtunut. Salaisen poliisin raportit, jotka on julkaistu kymmenosaisessa dokumenttikokoelmassa ”Erittäin salainen”. Lubjanka Stalinille maan tilasta, kertovat tästä karua kieltään.

Tyytymättömyys Venäjän ja koko Neuvostoliiton työtätekevien piirissä oli tuolloin vakavaa laatua eikä mikään hallitus pysty pitkään istumaan pistimillä. Niinpä turvauduttiin kaksinaiseen strategiaan. Toisaalta väitettiin, että kapitalistinen maailma Ranskan johdolla oli valmistautumassa interventiosotaan estääkseen kollektivisoinnin ja viisivuotissuunnitelman toteuttamisen. Toisaalta väitettiin, että kulakit ja ”kulakkien häntyrit”, eli ne, jotka vastustivat kollektivisointia, olivat vihollisen suoranaisia agentteja. Paljastettiin jopa useita salaliittoja, joiden takana olivat ulkomaalaiset, mukaan lukien Ranskan pääministeri Aristide Briand sekä sosialidemokraattinen Toinen internationaali.

Kollektivisointi ja viisivuotissuunnitelma muuttuivat näin isänmaallisiksi tehtäviksi. Enemmänkin, niistä tuli kotirintaman taistelua, johon osallistuminen oli asevelvollisuutta, sen huonosti täyttäminen taas oli rintamakarkuruutta tai jopa maanpetosta ja valtiopetosta. Lehdistö hehkutti tätä tulkintaa vaatien kuolemantuomiota niille muka löydetyille tuholaisten ja salaliittolaisten klikeille, jotka olivat järjestäneet sabotaasia, muun muassa kaivosräjähdyksiä, auttaakseen vihollisen asiaa. Kulakkien kerrottiin tartuttaneen hevosiin räkätautia ja syyhyä tuhotakseen viljantuotannon ja järjestääkseen maassa nälänhädän.

Vihollisen voimat käsittivät Ranskan ohella sen lähempänä sijaitsevat kätyrit, kuten Puolan, jonka jokainen ymmärsi periviholliseksi ja joka oli viimeksi, Ranskan tukemana, hyökännyt neuvostojen maahan vuonna 1920 ja muun muassa valloittanut Kiovan. Suomikin mainittiin mukana hyökkääjien rintamassa ja ns. Teollisuuspuolueen oikeusjutussa väitettiin, että Ståhlbergin kyydityksen vuonna 1930 tuli toimia lähtömerkkinä interventiolle. Toteutuksessa kuitenkin tyrittiin. Entinen presidentti oli ollut tarkoitus tappaa, heittää ruumis Neuvostoliiton puolelle ja syyttää siitä naapuria, mistä olisi saatu sodan syy.

Neuvostoliitto selvisi kuin selvisikin kollektivisoinnista ja viisivuotissuunnitelmista, tosin miljoonien kuolonuhrien hinnalla. Sekasorto ja tuho oli kyllä niin suurta, että Kremlissä oli syytä pelätä pahinta. Suotta ei Stalin sanonut sodan aikana Churchillille, että kollektivisointi oli pelottanut häntä enemmän kuin Saksan hyökkäys.  Mikä merkittävintä, suuren johtajan, Stalinin kultti paisui ennennäkemättömällä tavalla juuri silloin, kun tilanne massa oli tavallisen kansan kannalta kaikkein kauhein.

Varsinainen lähtölaukaus Stalinin henkilökultille oli vuosi 1929, jolloin johtaja täytti 50 vuotta. Kyseessä oli kuuluisa ”suuren murroksen vuosi”, jolloin talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Seuraava suuri merkkipäivä oli pian talvisodan sytyttyä vuonna 1939. Juhlakalun kunniaksi oli tuolloin julkaistu hänen itsensä tarkastama ja kohdettaan ylistävä ”Lyhyt elämäkerta”. Vasta edellisenä vuonna oli satojatuhansia hänen vanhoja ystäviään ja muita uskollisia puolueen jäseniä teloitettu niskalaukauksella. Nyt, syksyllä, oli yhteistyössä Saksan kanssa pyyhkäisty maan pinnalta Puolan valtio ja ajettu kymmeniätuhansia karkotukseen ja vankileireille. Heidän kohtalonsa on synkkä luku Puolan ja Ukrainan historiassa.

Mutta isänmaan puolustaminen länttä vastaan on aina mennyt hyvin kaupaksi Venäjällä. Vaikka Neuvostoliitto vannoikin internationalismin nimiin, ei edes kansalaissodan vuosina kaihdettu julistamasta, että ”sosialistinen isänmaa on vaarassa”. Tässä ilmeisesti vaikutti Ranskan vallankumouksen esimerkki: aate aatteena, mutta isänmaa, joka toteuttaa tuota aatetta on paljon parempi samastumiskohde ja kelvollinen motiivi uhrautumiselle.

Izborskin klubi näyttää nyt odottavan kärsimättömästi Venäjän ja lännen välien katkeamista. Silloin päästäisiin eroon globaalin talouden orjuudesta, aloitettaisiin taas teollistaminen ja maatalouden kunnostus, temppeleitä ja kasarmeja pystytettäisiin kaikkialle. Tähän oli pystytty ennenkin ja pystyttäisiin vastakin. Lännessä kuvitellaan, että elintason romahtaminen tekisi tällaisen politiikan mahdottomaksi. Venäjällä se on romahtanut monet kerrat ja usein hyvin perusteellisesti. Kuten puute ja kurjuus eivät ole riittävä syy vallankumoukselle, ei elintason romahtaminen ole sitä edes valtiojohdon kannatuksen menettämiselle. Päinvastoin, sehän saattaa niistä jopa lisääntyä.

Vallan vaihto ja määrätietoinen pyrkimys siihen, on mahdollista silloin, kun tarjolla on selkeä vaihtoehto. Vaihtoehdon pitäisi jopa olla niin uskottava, että kansalaisten lojaalisuus voisi kohdistus siihen samalla kun istuvan hallituksen nauttima legitimiteetti häviäisi. Venäjällä tällaisen vaihtoehdon pitäisi mitä todennäköisimmin olla isänmaallinen ja tarjota myös puolestaan kohde uhrautuvalle taistelulle. Putin näyttää kelpaavan tuollaiseksi hahmoksi, mutta mikäli hän nöyrtyy lännen edessä, voi tilanne muuttua ja silloin ehkä kaivataan vaihtoehtoa, joka ei välttämättä ole länsimielinen markkinatalouden apostoli.