sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Kansainvälisen tason yllätys

 

Kehitys edistyy

 

Paul Kennedy, Uuden vuosituhannen haasteet. Suomentanut Heikki Eskelinen, Otava 1994, 448 s.

 

Joillekin aikakausille on ominaista hyppäyksenomainen kehitys. Joskus taas tuntuu siltä, ettei mitään laadullisesti uutta ilmaannu vuosikymmeniin, vaan kaikki on lähinnä vanhan kertausta ja muutos korkeintaan määrällistä.

Se, joka varttui nuoreksi 1950-luvun hevosvetoisessa Suomessa, jossa televisiota ei yleensä vielä tunnettu, jossa asuttiin maaseudulla ja työskenneltiin maatalouden palveluksessa kansakoulupohjalta, ymmärtää hyvin, mitä hyppäyksellinen kehitys tarkoittaa.

Sellainen tapahtui 1960-luvulla, jolloin koettiin urbanisoitumisen, koulutuksen ja kulttuurin vallankumous ja koko kansakunta siirtyi ”yhtäkkiä” kyläkuntien ahtaista ympyröistä uuteen, joukkoviestimien, kansainvälisen populaarikulttuurin, palkkatyön, vapaan alkoholin ja seksin maailmaan.

Siihen verrattuna ei mikään myöhempi ajanjakso ole tuottanut yhtä perustavanlaatuista irtiottoa. Toki noiden tuossa murrosvaiheessa läpilyöneiden uusien elementtien vaikutus on koko ajan vahvistunut ja syventynyt ja uusien sukupolvien myötä yhä muuntunut, mutta muutos ei ole enää ollut laadullinen.

Nykyään moni näyttää kuvittelevan, että esimerkiksi huoli ympäristön kohtalosta olisi hyvinkin uusi asia, mutta eihän se tietenkään ole. Kyllä se on ollut esillä jo 1960-luvulta lähtien ja paljonhan on tehtykin. Paul Kennedyllekin se on keskeinen huolen aihe.

Kun ajattelemme ajanjaksoa 1990-luvulta nykyaikaan, tuntuu helposti siltä, ettei oikeastaan mitään maininnan arvoista uutta ole maailmaan tullut. Poikkeuksena voi tietenkin mainita internetin, mutta kyllä länsimainen elämänmuoto myös meillä oli hyvin samanlainen niin ennen internetin tuloa kuin sen jälkeen.

Pikkuhiljaa on kuitenkin maailman tasapaino muuttunut tavalla, jota on ollut vaikea huomata. Monet nykyajan itsestäänselvyydet tuntuivat kolme vuosikymmentä sitten joko mahdottomilta tai ainakin pelottavilta mahdollisuuksilta.

Paul Kennedy, joka oli julkaissut paljon huomiota herättäneen kirjan suurvaltojen noususta ja tuhosta (The Rise and Fall of Great Powers, 1987), kirjoitti sen jatkoksi nyt käsillä olevan kirjan tulevaisuuden megatrendeistä ja transnationaalisista muutoksista, joita oli silloin odotettavissa 2000-luvun puoliväliin mennessä.

Nykyajan suurvaltoina Kennedy näki Yhdysvallat, Euroopan ja Japanin. Neuvostoliiton hajottua sitä ei voinut laskea joukkoon, vaikka sen seuraajaksi uumoiltiinkin jonkinlaista liittoa, jollaisena aluksi IVY koetti esiintyä.

Nykyajan näkökulmasta on merkittävää, että joukosta olivat poissa myös Kiina ja Intia. Ne olivat liian syvällä alikehityksensä suossa, jotta ne olisi edes kohtuullisella todennäköisyydellä voinut arvioida tuleviksi suurvalloiksi.

Kennedy näki siis tulevaisuuden suurina ongelmina sekä ympäristöuhat, että alikehityksen ja suursodan vaaran.

Maailman väestömäärä oli jo paisunut 5 miljardiksi eikä voitu kuvitellakaan, että maapallo voisi elättää 10 miljardia ihmistä, jotka käyttäisivät yhtä paljon luonnonvaroja, kuin rikkaiden yhteiskuntien jäsenet nykyään -tai edes puolta siitä…

Maailman oli huolehdittava ennen muuta kolmesta ongelmasta: koulutuksesta, naisten asemasta ja poliittisesta johtajuudesta. Naisten koulutus vähensi syntyvyyttä, joten siinä voitiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta kysymys johtajuudesta oli tietenkin vaikeampi.

Keskeiseksi ongelmaksi nousi siis joka tapauksessa väestönkasvu. Kiinan BKT henkeä kohti oli 300-350 dollaria. Mikäli se voitaisiin nostaa 1000 dollariin, olisi muutos jo olennainen ja Meksikon tasoinen 1825 dollaria merkitsisi valtavaa muutosta.

Mutta samalla myös vaikutus ympäristöön olisi valtava. Kennedy lainaakin jotakuta nimeämätöntä journalistia, joka kirjoitti, että Kiinan pyrkimykset kehittää teollisuuttaan ovat vaaraksi koko planeetalle.

Kukaties onneksi voitiinkin todeta, että Kiinan mahdollisuudet nousta suurvallaksi olivat monesta varsin painavasta syystä kovin huteralla pohjalla. Saastuminen esimerkiksi Pekingin kaupunki-ilmassa oli 35-kertainen Lontooseen verrattuna ja joka vuosi maassa menetettiin 5 miljardia tonnia ruokamultaa. Maatalousmaata oli myös aivan riittämättömästi.

Monihan muisti Kiinan 50-luvun nälänhädän, joka oli suurin tunnetuista ja teki Kiinasta pitkäksi aikaa kurjuuden symbolin. Nyt arvioitiin, että Kiina pystyisi elättämään 750-950 miljoonaa ihmistä, mutta siellä ennustettiin olevan puolitoista miljardia ihmistä 2000-luvun puolivälissä.

Kiina oli Tienanmenin verilöylyn jälkeen valinnut autoritaarisen tien, mutta pystyikö se eristymään maapallon kulttuurista, joka levisi sinne sähköpostin, satelliittien ja TV:n välityksellä? Entä miten voitaisiin kestää ne suuret jännitykset, jotka syntyisivät hyvinvointiin nousevien saarekkeiden ja suurten, köyhien alueiden välillä?

Oliko ylipäätään järkevää, että Kiina tai Intia yrittivät jäljitellä eurooppalaisten valtioiden tietä ja kehittää huipputekniikkaa? Entä, kun toiveet pettäisivät, kun joka vuosi syntyi miljoonia uusia lapsia? Pystyisikö köyhä Kiina sijoittamaan mainittavasti varoja tutkimukseen ja tuotekehittelyyn?

Nyt Kiina oli suunnilleen 14. sijalla maailman suurimpien kauppamaiden joukossa, mikä kyllä oli herättänyt ajatuksia siitä, että maan BKT voisi jopa nelinkertaistua 2000-luvun alkupuoleen mennessä.

Kennedy oli varsin rohkea ajattelija, mutta pyrki pitämään jalat maassa. Suurvallaksi nouseminen ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Tosin saksalainen Wilhelm Fucks oli jo 1960-luvulla ilmestyneessä ja suomennetussakin teoksessaan Tulevaisuuden voimasuhteet ennustanut Kiinan mahdin 2000-luvulla kasvavan suuremmaksi kuin muiden valtioiden mahti (talous x sotavoima) yhteensä, mutta kaikkeahan sitä saa kirjoitella, se uskoo, joka tahtoo.

Joka tapauksessa katselemme nyt toisenlaista maailmaa kuin 1990-luvun alussa. Silloin Japani oli talouden ja tekniikan suurvalta ja jopa supervalta. Mutta sillä oli takanaan jo toistasataa vuotta ”eurooppalaistumista” eikä väestöräjähdys uhannut sen kehitystä.

Kiinan pelätty taloudellinen kukoistus on nyt tosiasia. Sen BKT/asukas on ostovoimakorjatuin luvuin yli 8000 dollaria eikä kehittyneiden länsimaiden ole tarvinnut keskittää ponnistuksiaan sen köyhien auttamiseksi, kuten Kennedy jo visioi. Sitä paitsi kehitysapu ei ole koskaan auttanut ketään kehittymään.

Kennedyn huolet eivät olleet turhia. Väestönkasvu on ympäristön saastumisen kannalta keskeinen ongelma, eikä ole nähtävissä, että se saataisiin aisoihin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennen kuin syntyy katastrofi.

Toki syntyvyyskäyrät taittuvat kaikkialla sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen hyvinvointi ja modernisaatio, erityisesti naisten koulutustaso kehittyvät. Tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan sen verran hitaasti, että vahinko ehtii jo tapahtua.

Uutta kolmenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on, ettei tämä asia nyt näytäkään enää huolettavan ketään. Politiikassa ja hallinnossa on kehittyneissä maissa ja hieman muuallakin tapahtunut samaan aikaan liki vallankumouksellinen naisistuminen, jonka merkitystä on kuitenkin ollut vaikea havaita.

Ehkäpä yksi sellainen voisi olla myötäsukainen suhtautuminen väestönkasvuun kaikkialla muualla, paitsi omassa maassa? Kysyn vaan, ilman sen kummempia todisteita.

 

21 kommenttia:

  1. "Sitä paitsi kehitysapu ei ole koskaan auttanut ketään kehittymään."

    Oma käsitteistö asiasta perustunee Martti Kääriäisen Kehitysavun kiroukseen, että kyseinen termi tulee Amerikasta teollistumisen vaikutteena jottei ruuasta yms. tule ilmaista on ylituotanto "dumpattu" "kehitysmaihin".
    Onhan siinä sitten puolensa verkostoitumisen puolesta, lähinnä kauppaverkostojen luomisessa.

    Kun sitten taas toisaalta siinä jäänyt pohtimaan uskonnollista verkostoitumista lähinnä vanha testamenttaalisia, missä ajattelu muista on suht feodaalinen. Jokaisella on paikkansa eikä siitä sovinne siirtyä. Omansalainen "rodunjalostusjärjestelmänsä". Kumminkaan tuo uskonnollinen ole sitten kumminkaan kovin luonnollinen.

    "Naisten koulutus vähensi syntyvyyttä, joten siinä voitiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta kysymys johtajuudesta oli tietenkin vaikeampi."

    Teoreettisesti syntyvyys ole niin ongelma, mutta ymmärtänen osalle miesjohtajista tämän olevan haaste. Jos naiset ei lisäänny loppunee ne johdettavat. Kumminkin uskonnon tai edes valtion (Saksallahan oli tuo väestöpoliittinen hanke aikanaan) nimiin lisääntyminen ole missään mielessä ajatuksenakaan mielenkiintoinen. Sen tehnee silloin jonkin aatteen yms. johdosta, ei jotain mitä itse välttämättä tahtoisi.
    Onhan tuolla Soinilla ollut nuo ulostulonsa aiheesta ja abortista. Ymmärtäneehän tuon kun toinen on uskossa, mutta ei saane kannatusta.

    -H-

    VastaaPoista
  2. "Uutta kolmenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on, ettei tämä asia nyt näytäkään enää huolettavan ketään..."

    Vai onko kyse siitä, ettei asian esille ottamista pidetä ns poliittisesti korrektina, ne naisten lisääntymisoikeudet nääs...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän nuo lisääntyy, ei vain enään kirkkohallinon alla samalla tavoin syntisinä. Kuin myös tuo toimiva ehkäisy (mikä taas liittynee lääketeollisuuteen) ja neuvolajärjestelmä missä asiasta voinee keskustella. Mutta lähtökohdin ei miehetkään halunne paukutella naisia raskaaksi ja maksella elatus yms. kuluja. Suomessa kumminkin on suht korkeat elintasokustannukset.
      Onhan tuosta vitsejäkin väännetty hetken huvista 18vuoden velkataakka yms.

      -H-

      Poista
  3. "Toki syntyvyyskäyrät taittuvat kaikkialla sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen hyvinvointi ja modernisaatio, erityisesti naisten koulutustaso kehittyvät. Tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan sen verran hitaasti, että vahinko ehtii jo tapahtua.

    Uutta kolmenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on, ettei tämä asia nyt näytäkään enää huolettavan ketään. Politiikassa ja hallinnossa on kehittyneissä maissa ja hieman muuallakin tapahtunut samaan aikaan liki vallankumouksellinen naisistuminen, jonka merkitystä on kuitenkin ollut vaikea havaita.

    Ehkäpä yksi sellainen voisi olla myötäsukainen suhtautuminen väestönkasvuun kaikkialla muualla, paitsi omassa maassa? Kysyn vaan, ilman sen kummempia todisteita."

    Vielä silloin ammoisella 80-luvulla liikakansoitus mainittiin yhtenä vaarallisimmista ihmiskunnan tulevaisuutta varjostavista uhkista, siis siihen aikaan kun kokonaispopula oli jotain 5 miljardia... No, nyt ollaan jo yli 7:ssä ja se kahdeksaskin kyllä sieltä tulee, keskimäärin uusi miljardi n. joka kahdestoista vuosi. Ja tänään asiasta ollaan tosiaan kuin kusi sukassa ja työnnetään vaan päätä syvemmälle pers..., öh siis pensaaseen. Mitenkähän kauan näin voi vielä jatkua?

    Siinäkin (erityisen) optimistisessa tapauksessa, että ns. kehitys saavuttaisi lopulta maailman nurjemmatkin takapajulat ja johtaisi sitä kautta syntyvyyden alenemiseen, herää kysymys, riittääkö aika? Tuo teoreemakin kun on itse asiassa tainnut toimia lähinnä Euroopassa ja Japanissa, ja täälläkin siihen on tarvittu reilusti toistasataa vuotta...

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se korrelaatio on kaikkialla havaittavissa. Somalian kaltaisissa kaikkein primitiivisimmissä maissa tosin heikosti, kun kehitystäkin on vielä vähän.

      Poista
    2. Itse asian suhteen olen pelkästään ns valistunut maallikko, joten en osaa esittää mitään sen kummempia asiantuntijanäkemyksiä. Mutta, mikäli nuo tässä (kieltämättä hieman ns agengajutulta haiskahtavassa) kirjoituksessa esitetyt faktat pitävät paikkansa (ja jopa oletan, etteivät ne nyt ihan paskapuhettakaan liene), niin homma on varsin jännännäköinen...

      http://jaskanpauhantaa.blogspot.com/2021/11/vaestonkasvun-valheet-graafit.html?m=0

      -J.Edgar-

      Poista
    3. ...herää myös kysymys, missä määrin henkisillä kyvyillä on vaikutusta sikiämiseenkin liittyen? Fiksumpi väki kun ylisummaan noudattaa ns. K-strategiaa, siinä missä vähemmän nohevien joukossa R-strategia (ja myös aborttikulttuuri) on silmäänpistävästi läsnä...

      -J.Edgar-

      Poista
  4. Minun täytyy tunnustaa, että minä näen meidän aikamme suurimman muutoksen siinä teoreettisessa ja näköjään myös, ainakin toistaiseksi voimassa olevassa, systeemissä, jossa kehittynyt maailma luo uutta vaurautta ja hyvinvointia ultramodernilla alkemistisella systeemillä: lisäämällä globaalia rahaa pelkillä nolla-yksi -elektroimpulsseilla, mikä mahdollistaa taloudellisen vaurauden lisääntymisen "käden käänteessä", ilman reaalitaloudellisia ponnisteluja ja sen kummempaa aivotyötä. Tämä tällainen on ennestään aivan ennennäkemätön malli ja sovellus - ainakin niin kauan kuin näin luotu varallisuuskupla pysyy kasassa. Sittenhän, kun se puhkeaa aikanaa, ei ehkä pitkänkään ajan kuluttua, olemmekin jälleen uudessa käännekohdassa. Ultramoderni alkemia paljastuu ja kaikki seuraukset satavat globaalin yleisön ylle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuplat puhkeavat aikanaan, mutta realitalous jää, eivät ne pellot, tehtaat yms tuotantovälineet minnekään katoa vaan päin vastoin nousevat arvoon arvaamattomaan (ks Aku Ankka Kun taivaalta satoi rahaa).

      Poista
  5. Kuuntelin joku aika sitten radiota ja siinä toimittaja rintaa röyhistellen kertoi miten viimeisen kymmenen vuoden aikana maailma on kehittynyt paljon enemmän kuin koskaan aiemmin samassa ajassa.

    Minulle tuli mieleen 1960-luku, siitähän kirjoittajakin kertoo. Muutos oli tosiaan silloin suuri. Ero nykyiseen saattoi olla siinä, että monet sen ajan uutuudet olivat uutta aiemmin jo monessa paikassa kuten nyt vaikkapa Amerikassa.

    Myös 1800- ja 1900-luvun vaihteen muutoksia vähätellään. Silloin uutuudet eivät tavoittaneet kansaa Suomessa. Mutta myös 1930-luvun muutokset ovat jääneet jostain syystä varjoon. Ennen sotaa kehitys oli jopa huimaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko niin, että yksilö näkee merkittävänä murrosaikana juuri sen vuosikymmenen, jolloin on ollut nuori tai muutoin elämänsä huippukunnossa. Tämä selittää ne lukuisat muistelmat, joissa henkilö kertoo eläneensä merkittävänä murroskohtana, vuosikymmen vain vaihtelee...

      Poista
    2. Ovathan ne Vihavaisen selostamat muutokset sentään ainakin kertaluokkaa suurempia kuin mikään sen jälkeen tapahtunut, eikä aiemmiltakaan ajoilta juuri vastaavia ainakaan Suomesta juuri löydy. Sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti. Kyse on siis toisaalta siitä, miten suuri muutos oli ja miten suurta joukkoa muutos kosketti. Ei ennen matkusteltu, syöty etelän ruokia, istuttu vesiklosetissa eikä oltu pelkäämättä ei-toivottua raskautta.

      Poista
    3. Kyllä ne sen kansan tavoittivat. 1890-luku oli jo ihan muuta kuin 1860-luku.

      Poista
    4. Timo A.
      Käsittääkseni aateliset/rikkaat kyllä reissasi tai niiden reissaamisesta on jäänyt enempi historian kirjoihin. Eteenkin kun avioliitto pohjoisten kruunupäiden kanssa onkin mennyt puihin niin kansa saanut osallistua rouvien etelän lomien mahdolliseen maksuun ja siitä on sitten kirjoitettu. Ja onhan se ollut "skandaali" kun kruunupari elänekkään satukuvioissa.
      Jaksanen ihmetellä miksi sitä tarvinnee sinne etelään asti lähteä ihmettelemään kun väki tupannut tulla katselemaan menoa täällä sieltä etelästä. Tosin sanoisin kyllä että mittakaava on kyllä tainnut ehkä muuttua viimeisen sadan vuoden aikana isommaksi.

      Poista
    5. Anon. 11.51: "Myös 1800- ja 1900-luvun vaihteen muutoksia vähätellään."

      Niinpä, 1900-luvun alussa luotiin suhteellisuusteoriat ja kvanttimekaniikka. Nämähän juuri mahdollistivat nämä nykyiset vemputtimet puolijohteineen ja transistoreineen, joita mikropiirit on pullollaan.
      Nuo perusteoriat ei ole muuttunut miksikään. Fysiikka näyttäisi stallaavan 80-luvulta lähtien. Ei mitään varsinaisesti uutta tämän jälkeen. Myös herra Higgs esitti hiukkasensa jo 60-luvun alussa vai oliko 50-luvun lopussa.
      Asiasta juttua täällä.
      Quanta Magazine, Contemplating the End of Physics
      https://www.quantamagazine.org/the-end-of-physics-20201124/

      Poista
  6. Wallenberg-suvun sijoitukset Suomen metalli- ja kaivosteollisuuteen alkoivat 1800-luvulla, kerrottiin Hannu Rautkallion uuden kirjan julkaisun yhteydessä jokunen viikko sitten. Kustantaja Henrik Ehrnrooth oli saapunut paikan päälle asuinsijoiltaan Pariisista saakka.

    Kävimme loppukeväästä Rooman läheisellä Ostia Antican peltolaguunilla "Saline di Ostia". Antiikin aikaan alue oli meriveden alla tuottaen suolaa. Sitä annettiin "salari" palkkioksi legioonien sotilaille, noille rautanyrkeille.

    Suolan omistus oli Paavin yrittäjälle myöntämä monopoli. Paavin katsottiin omistavan kaiken mikä oli maan alla ihmissilmän tavoittamattomissa, koska hän toimi "Jumalan joka oli ensin luonut maan ja taivaan" maanpäällisenä edustajana. Vähän samaan tapaan historian tulkinta Suomessa kuuluu nykyisin poliitikan osalta Erkki Tuomiojalle ja taloushistorian osalta Teemu Keskisarjalle.

    Tieto voi suomenkielistä alkaa ahdistaa, mutta helpottaa kunhan myöntää olevansa maanpäällä "aivotyön" kehitysmaalaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "salari" esiintyi hesarin svuilla poliisin sensuroitua liksan yli-viikarin oikeusjutun papereista koskien erään virkamiehen palkkausta. tänään ex-upseeri mikko kärnä on paljastanut kahden strategin lähteneen nordeasta. siis meitä yhä johdetaan rukin opeilla harhauttaen väkeä sivummalle.

      Poista
  7. "Tieto voi suomenkielistä alkaa ahdistaa, mutta helpottaa kunhan myöntää olevansa maanpäällä "aivotyön" kehitysmaalaisena."

    Onhan tuo älyttömän kätevää siirtää se ajattelu toisaalle, mitäköhän varten ne aivot aikanaan ihmiselle siunattiin, eteenkään jos niitä ei saisi käyttää.

    VastaaPoista
  8. ”Neuvostoliiton hajottua sitä ei voinut laskea joukkoon”

    Neuvostoliiton/sosialistisen leirin tai oikeastaan sosialistisen leirin ja Neuvostoliiton mätäneminen/luhistuminen/hajoaminen oli historiallisesti katsoen salaman-nopea ilmiö.

    Vuonna 1956 Nikita Hrushev lupasi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa, että kommunismi/yltäkylläisyys alkaa Neuvostoliitossa vuonna 1980. Vuonna 1956 lupaus oli helppo tehdä, koska Jaltan konferenssin päätösten jälkeen lähes puolet maailmasta olivat Kremlin kynsissä, eli yltäkylläisyyttä oli helppo ryövätä muutamaksi vuodeksi, Moskovassa ja Leningradissa melkein vuosikymmeniksi.

    Ylpeys johtaa mätänemiseen. Vuosi 1980 oli jo ovella, mutta kurjuus Neuvostoliitossa paheni. Kaikki matkustivat Moskovaan ja Leningradiin ostoksille (voita, makkaraa, juustoa, jne).

    Jotain tarttis tehrä.

    NKP:n Keskuskomitea keksi, että maailman imperialismi sortaa Afganistania, ja että Kremlin kunniatehtävänä on puuttua asiaan.

    Afganistanin sota polki kuin polkikin jalkoihinsa kaikki haaveet makkarasta, juustosta, voista, jne.

    Sota toi Venäjälle niin paljon sinkkiarkkuja ja sotarampoja, että kuohunta alkoi. Afganistanin sodassa haavoittuneita ei salaisuuden syistä hoidettu Neuvostoliitossa. Haavoittuneet kuljetettiin hoitoon junilla Afganistanista Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan. Pitkän matkan aikana haavat mätänivät ja ainoana keinona Saksassa oli poistaa mätänevät raajat.

    Kukahan teistä/lukijoista huudahtaa: ”Eläköön kommunismi/ryssä!”


    VastaaPoista
  9. Luin juuri hyvän kirjan Afganistanin sodasta, "Afgantsy". Siinä kirjoittajan (en jaksa googlata nimeään) tärkein väittämä ehkä oli, ettei politbyrokaan olisi halunnut lähteä tukemaan Afganistanin sekavaa kommunistiporukkaa asein, muttei keksinyt muutakaan.

    Sotahan sitten aloitettiin klassisella venäläisellä puukon iskulla selkään...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.