torstai 6. tammikuuta 2022

Snellman, Haavikko ja Palmgren sanoivat jo olennaisen.

 

Kansakunnan linja

 

Autonomiseksi valtioksi korotettu Suomen suuriruhtinaskunta sai aikoinaan poikkeuksellisen edulliset olosuhteet oman kansallisen erikoislaatunsa kehittämiseksi niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti.

Täysin ainutlaatuista tämä ei ollut, sillä myös uusi Puolan kuningaskunta sai yhtä suotuisat lähtökohdat omalle kehitykselleen.

Puola kuitenkin nousi 1800-luvulla kahdesti kapinaan ja menetti kaiken, mitä se valtiona saattoi menettää. Kertomuksia puolalaisten kärsimyksistä luettiin Suomessa salaa peiton alla, kuten eräät muistelijat kertovat. Puola oli elävä esimerkki siitä, millaisia epäonnistuneen politiikan suhteet saattoivat olla ja Suomessa useimmat vastuuta kantavat tahot ymmärsivät asemamme.

Maan tavaksi tuli kaikin mokomin välttää konfliktia Venäjän kanssa ja solidaarisuuden demonstrointi saattoi myös toimia käypänä valuuttana virkoja ja ylennyksiä jaettaessa. Snellmanin tapauksenhan me tunnemme.

Tässä nyt ei ollut mitään kovin kummallista ja harva lienee ajatellut Suomen etujen puolustamisen olleen jollakin tavoin häpeällistä. Suomen kaartin vieminen Puolaa kukistamaan saattoi kyllä jo olla siinä rajoilla, mutta itsevaltiaan hallitsemassa valtakunnassa oli tietyt realiteetit otettava huomioon ja siinä luvussa erityisesti luottamuksen ja sen puutteen merkitys.

Vasta ensimmäisellä sortokaudella syntyi avoin konflikti myöntyväisyyssuunnan ja perustuslaillisten välille. Kansakunta jakaantui nyt pahasti, eikä vastapuolen demonisointia kartettu poliittisessa taistelussa. Edes henkirikoksilta ei vältytty.

Vastarintaa kannattanut osapuoli selvisi voittajana Suomen itsenäistyessä, mutta sitten tuli aikanaan se sota ja sotaonnen käännyttyä ei auttanut muu kuin marssittaa politiikan näyttämölle vanhasuomalainen vilttiketju, Paasikivestä alkaen. Oli tärkeää, että käytettävissä oli kunniallisiksi tunnettujen vanhojen poliitikkojen joukko, joka ei nauttinut luottamusta pelkästään Venäjällä.

Kyllähän tämän joukon kunniallisuus oli suoraselkäisten ruotsikkojen taholta vähintäänkin kyseenalaistettu, mutta vain hölmö uskoo kun uskotellaan. Harvoin sille asialle perusteita oli.

Kun Suomen sotaponnistelut toisessa maailmansodassa valtavin uhrauksin onnistuivat säästämään maamme miehitykseltä, oli mahdollista aloittaa Venäjän-suhteiden jatkaminen vanhan perinteen pohjalta, vanhojen myöntyvyyspoliitikkojen voimin. Itä-Euroopan mailta puuttuivat nämä molemmat edellytykset ja niiden sodanjälkeisestä historiasta muodostui ankea tarina, joka on nähtävä myös Suomen historian toteutumattomana vaihtoehtona.

Suomen linjaksi muodostui kollaboraatiopolitiikka, joka on poliittisista strategioista vaikeimpia. Siinä oli kyettävä hankkimaan toisen osapuolen luottamus lankeamatta silti luulemaan liikoja asetelmien horjumattomuudesta tai sekoittamasta omaa ja vierasta etua keskenään. Rintamamiehiä saimme kiittää siitä, että meille jäi se mahdollisuus. Nyt oli poliitikkojen hoidettava leiviskänsä.

Suomen suuren, kansallisen linjan perusteena oli usko siihen, että Suomen ja Venäjän edut lankesivat yhteen tietyssä olennaisessa kohdassa. Venäjälle oli edullista hyväksyä Suomen aito pyrkimys puolueettomuuteen, koska sen vaihtoehtona olivat ikävyydet, joita suurvallankaan ei annattanut väheksyä. Tämä asia oli opittu jo talvisodassa ja jatkosota oli tuonut kuvaan lisää syvyyttä.

Kuten Molotov myöhemmin muotoili, pakkovallan alaisesta sosialistisesta Suomesta olisi voinut kehittyä parantumaton paise (jazva), joka olisi vahingoittanut sosialismin asiaa kaikkialla maailmassa.

Vastaavaa, suomalaisen politiikan mahdollistavaa ikkunaa ei Itä-Euroopan mailla ollut käytettävissä. Suomi pääsi ahtaasta reiästä osaksi vapaata maailmaa ja tuskinpa voidaan sanoa, että se olisi siinä edes suuresti ryvettynyt, kun nyt asioiden arvoa punnitaan keskenään.

Suomen politiikan saavutuksia arvosteltiin ja ihmeteltiin laajasti. Miten he oikein tekivät sen tempun? Oliko siinä mahdollisuus ja houkutteleva malli myös joillekin muille maille, kuten Länsi-Saksalle, oli kysymys erikseen. Sinänsä jo tätä vertailua ja siitä syntynyttä ”Finnlandisierung”-käsitettä voinee pitää Suomelle itse asiassa imartelevana, vaikka se olikin Länsi-Saksalle pejoratiiviseksi tarkoitettu.

Suomen voimavarathan olivat Länsi-Saksaan verrattuna vaatimattomat, mutta eipä ollut maata jaettu kolmeen osaan ja ulkomaisia joukkoja siellä sun täällä majoitettuna.

Suomen poliittisen strategian moralisoiva tuomitseminen näyttää kuitenkin juuri nyt olevan kovast muodikasta. Sitä voi pitää lähinnä lapsellisena osoituksena kyvyttömyydestä ymmärtää historiaa ylipäätään. Ranskalaisessa kirjallisuudessa kerrotaan eräästä herrasta, joka hämmästyi suuresti kuullessaan koko ikänsä puhuneensa proosaa. Moni saattaisi tänään hämmästyä, mikäli ymmärtäisi yhtäkkiä elävänsä ja koko ajan eläneensä historiassa.

On tietenkin totta, että tuon strategian varjossa alkoi syntyä kaikenlaista aluskasvillisuutta, joka useinkin oli yhtä ainutlaatuista ja aikaansa sidottua kuin huvittavaa, tragikoomistakin. Ylevän ja naurettavan välinen raja on tunnetusti veteen piirretty viiva.

Suomen suomettuminen on kuitenkin jo sanana typerä ja käsitteenä mieletön. Mikäli toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten poliittisen historian kauhukabinetille pitäisi keksiä jokin yhteinen nimitys, pitäisi sen olla jokin muu, vaikkapa kekkokratian aika.

On tietenkin totta, että Suomen ulkopoliittinen strategia, erityisesti siinä muodossa ja niillä välineillä, kuin Kekkonen sitä johti, pitkälti tuki ja teki mahdolliseksi ne kieroudet ja ylilyönnit, joita poliittiset tahot kilpaa harjoittivat ja joita lehdistö ja kulttuuriväki innolla säestivät.

Totta on sekin, että suurin osa kansaa, ettei nyt sanoisi koko kansa, enemmän tai vähemmän kannatti Kekkosta ja hänen hallitsemistyyliään. Antavathan vaalitulokset tästä selvän todistuksen. Vanhemmalla sukupolvella oli tähän omat, erityiset syynsä ja nuorempi taas, kuten aina, helposti lankesi naiiviuttaan kohtuuttomiin johtopäätöksiin.

Kyllähän meillä Suomessakin hölmöiltiin ja tehtiin sitä aivan omalla suomalaisella tavallamme. Monessa muussa maassa asiat tehtiin toisin ja moni muu maa olisi kovin mielellään vaihtanut osia kanssamme, mutta eihän se ollut mahdollista.

Historiasta voi oppia kaikenlaista ja myös olla oppimatta edes sitä, mistä siinä on kysymys. Mikäli katselemme omaa lähihistoriaamme joiltakin länsieurooppalaisilta tai amerikkalaisilta korkeilta koturneilta ja kuvittelemme nyt viimeinkin tuomitsevamme syntisiä joltakin absoluuttisen viisauden näkökulmasta, olemme kovin naiiveja.

Feministisessä tutkimuksessa näyttää olevan sellainenkin suuntaus kuin uhritutkimus. Siinä tutkitaan parisuhdekonflikteja siten, että ääneen pääsee vain toinen osapuoli. Sellainen tutkimus ei lisää lainkaan ymmärrystämme aiheestaan.

Näyttää siltä, että jotkut ns. suomettuneisuuden tutkijat pitävät myös kunnianhimonaan saada kaivettua esille mahdollisimman paljon asioita, jotka nyt näyttävät noloilta. Niiden asettaminen kontekstiinsa voisi pilata koko jutun. Historian tehtävänä on kuitenkin vanastaan nähty asioiden selittäminen, niiden tekeminen ymmärrettäväksi. Tiedän kyllä, ettei tämä ole juuri nyt muodissa.

On selvää, että lähihistoriamme kansalliset merkillisyydet ulkopoliittisesta konspiraatiosta taistolaisuuteen ja siihen eräänlaiseen massapsykoosiin, joka sai lähes koko kansan valtaansa, vaativat tutkimusta ja selittämistä. Ei kuitenkaan pidä jo ennakolta mennä julistamaan pöyhkeätä tuomiotaan eikä varsinkaan kuvitella, että me nyt olisimme älyllisesti ja moraalisesti paljon korkeammalla tasolla.

Puheet siitä, ettei Suomi Kekkosen aikana ollut ”aito länsimaa” kuulostavat kovin naiiveilta ja näyttävät sisältävän sen ajatuksen, että meidän menneisyytemme on arvokasta vain sikäli, kuin se muistuttaa eräiden muiden maiden historiaa. Meillä ei ole eurooppalaisten valtioiden joukossa mitään syytä hävetä saavutuksiamme, vaan päinvastoin.

Tähän maailmanaikaan, jolloin  niin sanottu kulttuuri pursuaa erilaisia idiotismin lajeja woke-ajattelusta lähtien ja tämänkin maan hallitus ryhtyy ”kunnianhimoisesti” pelastamaan maailman ilmastoa kotimaisin voimin, näyttää Kekkosen aika joka tapauksessa perusterveeltä aikakaudelta, jonka suurimpia vikoja ovat ne pellet, jotka veivät oman aikansa muodit tolkuttomuuksiin asti ja yrittivät tehdä niistä uskonnon korvikkeita.

49 kommenttia:

  1. Yksi niistä jotka eivät ymmärtäneet historiaa oli Mauno Koivisto. Hän tuskin tajusi omaa tolaansa -- sitä, että hän tyyppinä ja kansansuosion kanavoijana asettui samaan muottiin kuin Kekkonen, ja että hän omi saman aktiivisia aloitteita tavoittelevan idänpolitiikan, jossa Kekkonen oli ollut suvereeni.

    Ja toki hän juuri nauttimansa suosion ja luottamuksen vuoksi oli myös "demokraattinen" johtaja -- siis aivan samalla tavalla, arendtilaisittain "demokratiaa" määritellen kuin mitä Kekkonenkin oli ollut kiistattoman vahvaan kansalaisten "alhaalta ylöspäin" tuntemaan ja osoittamaan luottamukseen valtansa perustava johtaja.

    Ymmärtääkseni Kekkosen oli jokseenkin pakko pitää ulkopolitiikan langat tiukasti omissa käsissään. Poliittisten pukareitten keskinäiset väännöt täällä olivat kipeitä, ja naapurina oli varsin arvaamattomia sisäisiä valtataistelujaan käyvä suurvalta. Jääkö sellaisessa raossa mitään muuta linjaa kuin yksinvalta? Ja pystyykö joku jälkiviisastelijakaan esittämään jonkin kohdan, jossa Kekkonen olisi toteuttanut jotain itsekästä, eikä koko maan etua?

    Nythän nämä jälkiviisastelijat nostavat kekkosajan revanssihenkiset suupaltit "rehellisiksi" suurmiehiksi, kun sen sijaan Kekkonen saa toimia sylkykuppina. Eli historia on kyllä jäänyt ymmärtämättä ja taantunut ajattlu operoi taas ajattomassa idealistisessa kuplassa, jossa reaalimaailmalle ominaisia valintoja kahden ylipääsemättömän typeryyden välillä ei tarvitse tehdä.

    Eilen tuli televisiosta Roman Polanskin ohjaama elokuva Ranskassa aikanaan skandaaliksi nousseesta Dreyfusin oikeustapauksesta. Vallanjako yhteiskunnan huipulla oli tuolloin 1800-luvun loppuvuosilla aikalailla sama kuin se oli maailmansotaan mentäessä ja on pohjimmiltaan vieläkin. Vallanjako-opit toistavat lopulta sääty-yhteiskunnan rooleja -- ja sotilassääty on yksi eniten omiin kunniakäsityksiinsä ja ajatteluehtoisihinsa sulkeutunut sisäänlämpiävä porukka. Se on myös se sakki, joka historiassa on välttämättä tarvinnut uhkakuvaa, johon nähden se voi orientoitua ja oikaista omat rivinsä.

    Mutta yhteiskunnan syystä tai toisesta hajotessa -- vaikkapa vain kulttuurisen narsismin, hedonismin ja monkikulttuuristumisen seurauksena -- ihmisten on yhä vaikeampaa löytää itselleen mitään aitoa "identiteettiä", ja niin ihmiset päätyvät määrittelemään itseään "kielteisestä käsin". On aina helpompaa olla jotain vastaan kuin toimia jonkin vaikeasti määriteltävän puolesta. Nyt elämme jo keskellä surkheimilaisia "negatiivisia kultteja", ja luulen, että ihmiset jo äänestävätkin jotakin vastaan eivätkä minkään puolesta. Nämä nykyajan television saarnamiehet, joita kyllä riittää junaan joka ulottuu pääkaupungista Rovaniemen kautta Huovisen talvituristien helvettiin, ovat vain sellaisia ressukoita, jotka saavat jotain outoa nautintoa saadessaan mahdollisimman inhottavasti vihjailla "suomettumisesta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "hajotessa -- vaikkapa vain kulttuurisen narsismin, hedonismin ja monkikulttuuristumisen seurauksena"

      Tuossa tuo kausaliteetin väärin näkeminen näkyy Euroopan idästä selkeämmin, koska täällä monikulttuuripaniikki on päällä ilman merkittäviä historiattomia vähemmistöjä JA toisaalta silti päällekkäin uudenlaisen narsismin ja hedonismin kanssa.

      Kulttuurimurros on ehkä yleensäkin sellaista, että vallitsevien kollektiivisten negatiivisten kulttien - esim. vaikka juuri narsismiin, hedonismiin tai tiettyjen toisten kulttuurien hylkimiseen satsattavan energian - ylläpito ei syystä tai toisesta enää onnistu, vaan se torjuttu substanssi tulee sisään, ja samalla valtarakenne tiivistyy eri paikkaan. Eli se mikä "hajoaa" ei ole suinkaan dramaattisesti koko kulttuuri, vaan tietty elämäntunne.

      Sanoisin muuten, että tämä kaikki on sinällään aika normaalia historian kulkua. Günter Grassin Peltirummussa kuvataan, kuinka ne saksalaiset, jotka jättivät tunariuttaan valot sammuttamatta pommitusten aikaan, olivatkin sodan jälkeen jo vapauden sankareita. - Kortit on laitettava pöytään joissain olosuhteissa, ja kaikissa teoissa on potentiaali jäädä selittelyä manaavaksi koomiseksi ehtolauseen tyngäksi, sekä myös toisaalta muuttua sattumalta viisaan näköisiksi.

      Voisi väittää, että jos Suomen kylmän sodan aikainen poliittinen positio olisi muodostunut kansakunnan pyhästä hengestä eikä suureksi osaksi tuurilla, niin maan luulisi olevan nyt immuuni nimenomaan kylmän sodan jälkipyykkinä muodostuville irrationaalisuuden aalloille. Kuitenkin ”kaksoismaailmaan” sosialisoituneiden väestönsegmenttien senilisoitumista ja perijäpolvien kyynisyyttä heijastavat henkisen länsi- ja itäblokin aatemaailmat intersektionaalisuudesta kansainvaellushoureisiin näyttävät olevan sielläkin vahvasti edustettuina.

      Poista
    2. "esim. vaikka juuri narsismiin, hedonismiin" po. "esim. vaikka juuri narsismin, hedonismin" [...]

      Poista
    3. Kulttuurinen narsismi, kulttuurinen rikollisuus ja kulttuuriset hylkimisreaktiot ovat yhteisöilmiöitä, jotka ovat olemassa, havaittavissa ja mitattavissa omassa raamituksessaan. Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä, ja esimerkiksi oma eurooppalaisen uuden ajan tiedollinen ajattelumme on noin kuusisataa tai neljäsataa vuotta vanhaa riippuen siitä asetetaanko alkupisteeksi syvyysperspektiivin ilmestyminen maalaustaiteeseen vai kartesiolaisen subjektin synty.

      Se mitä nykymaailman yksilöt kokevat häipyy puhallettaessa päivän tuuliin. Yksilökokemuksen merkitys on yksilölle itselleen toki ainoa totuus, mutta koska ihminen on lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen kulttuuriolento, vain yhteisövoimat ratkaisevat.

      Poista
    4. "Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä"

      Itse arvelen että ihmisyydestä on sosiaalikaasun normaalioloissa kulttuurista ihmisyyttä noin 86,4 prosenttia.

      Vakavammin, tuo rimpsu on toki tuttu ja sisäistetty, mutta se on auttamatta vähän vajaa. Mitä esimerkiksi tuo allakin mainittu ns. luovuus on? Kerran törmäsin netissä disaineri Henry Wallan hieman depressiivisen kuuloiseen käsitykseen, ettei luovuus ole oikeastaan koskaan muuta kuin jo olemassa olevien asioiden laittamista uuteen järjestykseen.

      Tuon alle kun sukeltaa, voi miettiä, onko mahdollisesti asetelmia, joissa joku tai jokin uudelleenjärjestelee sitä, mikä on tulkittava asiaksi/olioksi, ja joku kriittinen massa vielä ymmärtää asian, vai onko tosiaan niin kuin mallissa, jossa yleinen epäluovuus selitetään ”sosiaalisena sitovuutena” ja luovuus esimerkiksi ”(rautaisen perusturvallisuuden varaisena) kykynä nostaa pää kulttuurisen vedenpinnan yläpuolelle” tms., jolloin luovuus ilmenee yleisön näkökulmasta väistämättä eräänlaisena häiritsevänä revelaationa. Jälkimmäinen malli taisi olla 19oo-luvun jälkipuolella huikean pop, kun sitä tarvittiin jälkikäteisessä taistelussa Hitleriä vastaan.

      Miten kulttuuri sitten pystyy ylipäätään reagoimaan olosuhdemuutoksiin konkreettisessa ja/tai tarinallisessa maastossa? ”Luovuus Hitlerin vastakohtana” -mallissa tietysti kriisien ja katastrofien kautta, tai ei ollenkaan. - Itse kuitenkin väittäisin, että jo ”rauhan aikana” kulttuurissa täytyy olla jokin tietty inversiovoiman osuus, joka on sisällöltään väistämättä turbulenttia - sellaista, mitä usein mytologisoidaan nimenomaan julkistajunnan (nyk. median) kautta siivilöitynä ”luovuudeksi”, vaikka sama tajuntamassa sisältänee myös esimerkiksi täysin epäproduktiiviset mielenhäiriöt ja jopa rikokset, samalla kun osa tuosta inversiosta on ”karnevaalin” instituution puitteissa jopa sosiaalisesti kontrolloitua.

      Samoin on äärimmäisen merkillepantavaa, kuinka ”luovuutena” saatetaan kokea aivan käsittämättömän latteita vetoja, kunhan ne tyydyttävät tätä kulttuurin tiettyä itseensä taittumisen tarvetta joissain olosuhteissa. Vaikuttaisikin, että ihminen laajemminkin kirjoittaa eläessään luontaisesti ikään kuin kahdelle puolelle jonkinlaista nauhaa – eli oikeastaan kellä tahansa on suhteessa kulttuuriinsa sekä sisä- että ulkotekoja. Ulkoteot siis sellaisia, etteivät ne voi oikein saada ainakaan tarkoitettua merkitystään oman kulttuurin sisällä. Jokin varsinaisen luovuuden raja menee varmaan siinä, kun tämä nauha taittuu jostain syystä Möbiuksen nauhaksi.

      – Tässä on siis olennainen ero malliin, jossa luovuus ikään kuin työntyy kulttuurista kokonaan ulkopuolelle, jotta ihmiset sitten aikojen kuluessa voivat ottaa uuden tiedon vastaan ja ”valaistua”, ja jossa kulttuuri tavallaan ”etenee” suhteessa johonkin yleiseen absoluuttiseen ihmisyyteen kuin vuorijono horisontissa. - Eli yksilön puolella voisi sanoa, että ainakaan huolellisesti nyrjähtäneessä tajunnassa oman kokemuksen merkitys nimenomaan ei ole lähellekään koko totuus. Jopa oikeastaan kaikessa ulkopuolisuudessa, siis ei vain luovuudessa, tapahtuukin ilmiö, että yksilölle lankeaa kulttuurin instantoimisen lisäksi muitakin moodeja suhteessa sosiaaliseen sääntöön, kuten esimerkiksi symbolinen suhde.

      Yhtenä ilmiönä, vaikka tätä on pirun vaikeaa sanallistaa, kahden mallin välistä eroa on sekin, että toisessa luovuus ei välttämättä tarkoita esimerkiksi mitään arkijärjen ravistelua taikka menemistä ennestään epätodellisiin maailmoihin, vaan myös kulttuurissa jo valmiina piilevänä olleiden ehtorakenteiden esiin tuomista niiden sisäisiä sidoksia setvimällä voi pitää luovana – sivumennen sanoen sillä vasta sanktioita saakin, jos tuulee pahasta suunnasta.

      Passiivista luovuttaakin on. Sellaista että on silmää omaperäisyydelle.

      Poista
    5. Itselleni tuo uuden ajattelun synty- tai luomisprosessi on näyttäytynyt ja tulee parhaiten ymmärretyksi historian raamituksessa. Eurooppalaisessa ajatushistoriassa tapahtui valtava murros jonka olemme kirjanneet kansiin "keskiajan" ja "uuden ajan" vedenjakajana. Tapa, jolla keskiajan retorinen perinne menetti pyhytyksensä ja jolla uuden ajan alkutilan jäsentymättömästä käymistilasta emergoituivat lopulta visuaaliseen mieltämiseen perustuvat erityistieteet, on ymmärtääkseni koko ihmiskunnan historian tähän saakka valtavin henkin murros.

      Kun Spengler sanoo, että uudet aikakaudet -- uusi kulttuuri -- puhkeaa esille kuin "huuto ihmisen rinnasta", se ei ole vitsi. Tai se on hyvä vitsi.

      Emme me pysty ymmärtämään emergenssejä mitenkään "perinpohjaisesti" saati "lopullisesti". Todellisuuden- ja suhteellisuudentajun on tukeuduttava siihen historialliseen ymmärrykseen mikä meille on mahdollista.

      Hyvin kauan sitten oivalsin, että ilmiöitä on vain katsottava "läheltä ja tarkkaan" -- toivoen että jokin "urpohenomenon" paljastuu -- ja käsitteellisesti niitä on lähestyttävä mieluummin monen tiedonalan suunnasta. Eli siis " tulkitsemalla samaa todellisuutta monesta suunnasta, monista ajattelun kategorioista käsin. Jos jokin tulkinta näin tarkastellen tuntuu sopivan omaksumaamme kokonaiskuvaan, eli näyttäytyy mielekkäänä monen ajatusalueen leikkauskohdassa, se on luultavasti kantavampi ja perustellumpi kuin sitä tukeva yhdenkään yksittäisen tiedonalan puitteissa tapahtuva päättely ja perusteiden arviointi." (Narkissos-esseet)

      Tiedonalojen autonomia on syytä säilyttää. Ei ole mahdollista nähdä ihmistä yhtä aikaa sekä sosiaalisena laumaeläimenä että omilleen eriytyneenä yksilönä. Ei ole olemassa posititiota josta sosiologain ja psykologia sulavat yhteen -- vaikka yksilön kokemuksellisessa todellisuudessa tällainen yhteensulaminen jatkuvasti tapahtuu. -- Sanoisin että sosiologian ja psykologian ihmiskuvat ovat samalla tavalla lähtökohtaisesti yhteismitattomia kuin mitä fysiikassa ovat newtonilainen, suhteellisuuteareettinen tai kvanttimekaaninen mailmankuva.

      Tiedonjanoinen yksilö rakentaa oman kokemuksellisen käsitemaailmansa, ja onneksi meillä on myös ollut kielen, ajattelun ja totuuden suhteita paljon -- ja nimenomaan "luovasti" -- ajatelleita opastajia, jotka osaavat varoittaa niistä kohdista joissa käsitetiedon risteilevät polut voivat viedä harhaan. Itsehän tunnen saaneni paljon opastusta Wittgensteinilta.

      Poista
    6. "Ei ole olemassa posititiota josta sosiologain ja psykologia sulavat yhteen"

      Miten olisi psykohistoria (I. Asimov)?

      Poista
    7. "Miten olisi psykohistoria (I. Asimov)?"

      En usko että amerikkalaisten kohdalla (paitsi ehkä intiaanien) pystyisi selittämään ajattelun rakenteiden muodostusta kokonaisuutena. Lähinnä kun se teoriassa vaatisi ymmärryksen sukupolvien ketjuista samassa ympäristössä. Ja tämä taas monelta amerikkalaiselta uupuu, jolloin kyse on teoriassa mielikuvista. Vanhemmat tai isovanhemmat on lähteneet toisaalta rakentamaan tulevaisuutta, lapsen käsitteistö taas kielellisesti on todennäköisesti jonkin asteisessa ristiriidassa.
      Vanhemmilla on muistot toisaalla ja eri ajanjaksossa, kun lapsella ei ole niitä eikä välttämättä valtavirralla ympärillä olevista.
      Jos peruuttaa ajassa ennen ihoväri-identiteettipolitikointia jenkeissä niin vaaleaihoiset puhui itsestään venäläisinä, englantilaisina, italialaisina, suomalaisina yms. Siinä ovat sitten sulautuneet/kasvaneet siihen vallitsevaan yhteiskuntaan, mikä jokseenkin tuppaa olemaan "massakulttuuria". Joukkopsykologian kannalta tämä kyllä on mielenkiintoista. (Usnkonnoista otta nyt sen enempää kantaa, mutta niissä ollaan yleensä askel edenpänä kuin muissa juurikin kun tietoa siinä massassa saatavilla on eri tavoin, yleensä tosin pohjautuen kirjalliseen kulttuurin joka tosin meni jo, se kun on historiaa).
      Mihin ihminen perustaa logiikkansa ja miksi yms. Lähinnä ettei ihminen ole tyhmä johonkin se sen logiikkansa perustaa, mutta se voinnee olla hyvin ristiriidassa valtaenemmistön kanssa. Kysymys onkin mihin taas valtaenemmistö perustanee näkemyksensä ja tässä taas osittain vaikuttanee sukupolvi (lähinnä mihin ajanjaksoon sattunut pyörähtämään) sekä missä päin kasvanut (onko maalla vaiko kaupungissa (jos vaikka Helsingissä oppien stadin slangin on se kielellis-käsitteellisesti oma juttunsa kuin valtaväestön kommunikointi tapa) ja sukupuolella on tässäkin kohtaa tietysti oma kysymyksensä.

      -H-

      Poista
  2. "Feministisessä tutkimuksessa näyttää olevan sellainenkin suuntaus kuin uhritutkimus. Siinä tutkitaan parisuhdekonflikteja siten, että ääneen pääsee vain toinen osapuoli. Sellainen tutkimus ei lisää lainkaan ymmärrystämme aiheestaan."

    Tuli tuossa mieleen tuo Adichien Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Muistanen lehtikirjoitukset aiheesta mitkä taasen vaikuttivat suhtautumiseen kyseistä opusta kohtaan, mutta tuli joskus mökkikunnan kirjakaupasta se alelaarista löydettyä. Mitä siitä nyt jäi mieleen niin ihan perus hyvät käytössäännöt naiselle avataan ovi tms. Mutta kun tahtonee olla itseellinen nainen niin saaneehan sen oven itsekkin auki. Löysin sen jotenkin ristiriitaisena ja kumminkin jotenkin samankaltaisena. Lähinnä että ne kauniit käytössäännöt (ovi avataan, takki laitetaan toiselle, toisten huomioiminen on myös jotain mikä erottelee toisista. Toisilta se tulee luentavammin, mutta vaikkei niitä osaisi niin ei se toisesta huonoa tehne) on hyvät sitten kun nainen tahtonee olla "riippumaton" ja tehnee itse, jossain kohdin mätkähtää naamalleen pitäisi sitä olla miestä nostaa ylös. Tämä jokseenkin omasta mielestä näkyy monarkioissa. Vaikka hallitsija olisi nainen niin sielä taustalla kumminkin on se mies tukena.
    Jokseenkin nuo edesmenneen prinssi Philipin letkautukset sai ain hymyilemään. Yksi mikä jäänyt mieleen niin sanoi Saksan suurlähetystilojen avajaisissa että tämä on täyttä hukkatilaa.
    Ei tuo helppo elämä hälläkään, kaippa se karsii liika konservatiivisuutta.

    VastaaPoista
  3. Kun on 1300 kilometriä yhteistä rajaa ja sen rajan takana suunnilleen 30 kertaa enemmän porukkaa niin vaikeaa on keksiä järkevämpää politiikkaa kuin sellainen, että ollaan kovasti sopuisaa naapuria ja yhteistyötä tehdään, mutta jos pakko tulee eteen niin puolemme pidetään vastaan pannaan niin peijakkaasti kuin ikinä pystytään.

    Siinä Suomettumisessakin taisi olla kaksi puolta, ulkopoliittinen ja sisäpoliittinen. Ulkopoliittinen oli sitä, että vaalittiin niitä naapurisuhteita, tavoiteltiin puolueettomuutta ja ainakin taloudellisissa asioissa mahdollisimman suurta toimintavapautta. Siinä taidettiin onnistua kohtuullisen hyvin eikä siinä liene mitään hävettävää. Pikemminkin on varaa vähän kehuakin. Toinen on sitten se sisäpoliittinen, jossa suomettuneisuutta edusti se ”neuvostovastaisuuden” käyttö lyömäaseena, erilaiset hännystelyt uusista itsenäisyyspäivistä, Pirkkalan monisteet ja muut vastaavat. Ja se on kyllä häpeällistä historiaa ja syntipukit löytyvät aivan kotimaasta. Eikä voi välttyä siltä tuntemukselta, että monet niistä, jotka nyt niin hurskaasti kauhistelevat sitä suomettuneisuutta, toistavat niitä samoja laumakäyttäytymisen malleja. Kumarruksen suunta vain on toinen mutta tavat ja keinot samoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Diplomatia on taitolaji. Sitä helposti kumartaessa pyllistänee toiseen suuntaan.
      Itse välillä ihmettelen tuota "suomettumista", mutta teknisesti ottaen tainnen ymmärtää sen enempi markkinoiden näkökulmasta missä väestö teoriassa globaalissa politiikassa nähdään ns. massana ja sitä myöten kauppa-alueena. Jos taas se kauppa-alue toiminee yhtenäisesti on ulkomaisen toimijan vaikeampi hyödyntää tuota markkinarakoa/markkina-aluetta. Valtiollisesti taas se nyt hetkellisesti voinnee olla joidenkin yksilöiden etu, mutta pidemmällä tähtäimellä voinnee kyllä rampauttaa yhteiskunnan yhteistä toimintaa.
      Tiedä sitten kunhan pohdin?

      Poista
    2. Strix Senex menee asian ytimeen. Tästä on karkeasti ottaen kyse.

      Poista
  4. Vaikkei blogissa sitä suoraan mainittu maan, siinä viitataan Jari Tervon ohjelmasarjan Kylmän sodan Suomi. Ohjelmassa ärsytti sen imelä jälkiviisaus ja anakronismi ts menneisyyden arvottaminen nykyhetken tiedoilla ja arvoilla. Mitä saattoi lännen hylkäämä ja sotilaallisesti hävinnyt, joskaan ei miehitetty ihmissyöjävaltion vieressä ollut Suomi tehdä kuin valita yhteistyöpolitiikan, tarvittaessa sen vaativassa kollaboraatiopolitiikan muodossa. (Toki tiettyjä blogin kuvaamia ylilyöntejä oli kun ulkopolitiikkaa alettiin käyttämään sisäpolitiikan välineenä.)

    Vastauksena siitä, oliko se viisasta antaa Suomen ja Viron tilanne 1990-91 vaiheilla: kumpi oli enemmän länsimaa.

    Varovatkoon vaan jälkiviisastelijat, etteivät joudu jälkipolvien yhtä ankarien tuomioiden kohteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mitä saattoi lännen hylkäämä ja sotilaallisesti hävinnyt, joskaan ei miehitetty ihmissyöjävaltion vieressä ollut Suomi tehdä kuin valita yhteistyöpolitiikan, tarvittaessa sen vaativassa kollaboraatiopolitiikan muodossa"

      Asetelmaanhan päädyttiin seuraavan tapahtumaketjun kautta.

      Suomi selvisi vastoin kaikkien odotuksia Talvisodasta.

      Saksa onnistui (jälleen vastoin kaikkia odotuksia) ryssimään sotansa Neuvostoliittoa vastaan.

      Suomi jäi itsenäiseksi aluemenetyksiä kokeneena ja rajanaapurina oli planeetan toinen supervalta.

      Kovasti nykyisin tiedetään, että "Neuvostoliitto oli savijalkainen jättiläinen". No 80-luvun alussa NL:n asevoimien rauhanajan vahvuus oli suurempi kuin Suomen väkiluku. Afganistanin valloitus ja Puolan sotatilakaan eivät olleet varsinaisia heikkouden merkkejä. Sosialismiin oli juuri siirtynyt sekä Nicaragua että Zimbabwe.

      Kovin varovasti joutui Suomi tuossa tilanteessa etenemään ja ympäristönsä huomioimaan.

      Poista
  5. J. Tervo näyttää tekevän kovin jälkijättöistä isänmurhaa. Niinkin lukeneena nuorena hänen voisi olettaa tuntevan isänmaan äidinkasvojen taustat hieman paremmin, syvällisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin yleensä ottaen se on aivan päinvastoin. Muisti säilytää vain sellaista tietoa, joka on "valmiiksi käsiteltyä". Kaikki missä tapahtuu uutta arvonmuodostusta jää muistin mekanismien ulkopuolelle.

      Lukemalla varastoitu tieto ei itsessään auta ajattelemaan yhtään paremmin. Voi oikeastaan sanoa, että tietäjä tietää, mutta kaikki uutta luova ajattelu -- ja sitä nimittäisin "ymmärrykseksi" -- on laadullisesti eri asia kuin tietäminen.

      Piaget puhui erosta joka "assimilatiivisella", siis tietoja tiiliskivien tapaan kokoavalla ajattelulla, ja "akkommodatiivisella", eli uusia järjestyksiä luovalla ajattelulla on. Esimerkiksi koululaitoksessamme on se valuvika, että siellä "tietoa" opetetaan muodossa, jossa oppimista on mahdollista kontrolloida ja mitata. Niinpä kouluissamme kasvaa tietoviisaita idiootteja, joista sitten sukeutuu yliopistoissa näitä vähäjärkisiä, mitään ymmärtämättömiä "tutkijoita".

      Poista
    2. Voisiko koululaitoksen osalta ajatella lisäksi niin, että kaikessa opiskelussa on ensin opeteltava perusasiat - mikä pahimmillaan on tylsää ulkolukua - ja sitten alkaa noita perusasioita yhdistelevä ja soveltava vaihe, joka voi olla suorastaan iloa. Ennen ensimmäistä ei ole toista.

      Poista
    3. Koulu on paha paikka. Suoraan sanoen en tiedä, miten opetus pitäisi järjestää niin ettei koulu torpedoisi niitä harvoja yksilöitä joilla joitakin luovia kykyjä on.

      Lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaolento on kehittänyt kielen yhteydenpidon välineeksi, ja kuten Wittgenstein viimeisissä kirjoituksissaan sanoi, yhteiseen kieleen kuuluu aina tietty käsitteellinen vakaus, "varmuus", jonka "tiedollinen" sisältö aikojen kuluessa muuttuu mutta itse mekanismi pysyy yhtä rautaisena. Tästä kieleen implikoituvasta ominaisuudesta johtuen esimerkiksi "luova ajattelu" voi määrällisesti olla vain pieni osa vallitsevassa taustavakaudessa.

      Joten kysymykset koulusta ovat paljon vaikeampia kuin mitä kouluviranomaiset tai opettajat ikinä pystyvät ymmärtämään. Kyllä siellä sellaisia käveleviä tietosanakirjoja kasvaa, mutta luoville kyvyille niillä ei ole mitään annettavaa. Koulu on vain laitos, jossa pahaiden lompakkoon pannaan kymmenen tuhatta kielen kuollutta käsitettä.

      Poista
    4. "luoville kyvyille niillä ei ole mitään annettavaa."

      Kyyninen kysymys: paljonko loppulaskussa yhteiskunnassa tarvitaan aitoja, uutta luovia kyvykkäitä kykyjä vai riittääkö suurelle enemmistölle koulun hyvin kehittämä tietyn yleissivistyksen ja tiedonkäsittelyn perustiedot systeemin pyörittävän kyvyt. Aidolle luovuudelle kuin tyypillistä on vanhan syrjäytyminen uuden hyväksi, yhteiskunnassa se johtaa epäjärjestykseen ja anarkiaan. Luovuus on tosielämässä yliarvostettu ominaisuus.

      Poista
  6. Henry Kissinger taisi taisi esittää varovasti Ukrainalle jonkinlaista Suomen mallia suhteissaan Venäjään. Meillä siitä pöyristyttiin, mutta imarteluahan se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ukraine should be conceived of as a bridge between NATO and Russia rather than an outpost of either side. Russia can contribute to this by forgoing its aspiration to make Ukraine a satellite; the United States and Europe must relinquish their quest to turn Ukraine into an extension of the Western security system. The result would be a Ukraine whose role in the international system resembles that of Austria or Finland, free to conduct its own economic and political relationships, including with both Europe and Russia, but not party to any military or security alliance. (Henry Kissinger, The Atlantic, 11.10.16)

      "The relationship between Ukraine and Russia will always have a special character in the Russian mind. It can never be limited to a relationship of two traditional sovereign states, not from the Russian point of view, maybe not even from Ukraine’s.”
      Henry Kissinger. (National Interest, August 19, 2015)

      Poista
    2. Henry Kissinger antakoon neuvojaan Israelille ja juutalaisille sekä jutkuille. Ukrainan ja Venäjän vuosisatojen suhteista Henry Kissinger ei tunne edes hevon pierua.

      Venäläisille ukrainalaiset olivat aina ala-arvoisia hohlya (хохлы), jotka puhuvat venäjän murretta, vaikka itse ymmärtävät siitä puheesta vain muutamia sanoja. Ukrainalaisille taas venäläiset olivat moskaleita (москали, moskovalaiset eri ryövärit).

      Vuonna 1824 Dekabristien vallankumouksellista ideologiaa luonut Pestel kirjoitti teoksensa Русская правда (Venäläinen Laki), joka oli julkaistu Venäjällä vasta vuonna 1906. Teoksessa määrättiin, että Venäjällä asuvat kaikki kansat ja heimot on venäläistettävä/ russifioitava. Ei ole mikään ihme, että Neuvostoliitto hajosi.

      Poista
    3. ”Henry Kissinger”

      Milloinkahan Henry Kissinger kirjoittaa oodin ”Itku Neuvostoliiton luhistumisen johdosta”? Neuvostoliitto oli itse asiassa Karl Marxin ynnä muiden jutkujen luomus. Neuvostoliiton ensimmäisissä hallituksissa oli vain yksi tai peräti kaksi venäläistä, kaikki muut hallituksen jäsenet olivat juutalaisia.

      Poista
  7. Nyt ja tulevaisuudessa jokaiseen Neuvostoliittoa valtiona ja kansainvälisen politiikan toimijana kattavasti käsittelevään esitykseen kuuluu vähintään omana alalukunaan ilmiö nimeltä "Finnlandisierung". Toivottavasti se ei jää suomalaisten näkyvimmäksi saavutukseksi maailmahistorian pitkässä juoksussa..

    VastaaPoista
  8. Mitenkäs se massapsykoosi? Lapsuuden 70-luvulla eläneenä sanoisin, että pelin henki oli kaikilla tiedossa. Nekään, jotka olivat uskovinaan, eivät uskoneet, ja ne, jotka eivät olleet uskovinaan, puhuivat vain luotettavien korvien aikana.

    Miksi sitten äänestettiin niin kuin äänestettiin, johtui kenties vaihtoehdon epävarmuudesta tai monen kohdalla silkasta ajattelemattomuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelen suuresti näitä ihmisiä jotka nykyisin selittävät -"neuvosto suomesta". Suomessa kuulemma oltiin niin punaisia 70- ja 80-luvuilla.

      Minä en kuitenkaan ole sellaisessa Suomessa elänyt. Lapsuudestani muistan RUL:n ja RAUL:n viirit pöydällä. Kertausharjoituksissa ravanneen isäni ja tosiaankin silloin kaikki olivat isänmaallisia pl. jotkut alkolisoituneet tai muuten syrjäytyneet kommarit joiden touhut herättivät lähinnä huvituksen sekaista inhoa. Sotaveteraanit kävivät kouluissa kertomassa kokemuksistaan. Missään raharikkaiden piireissä en liikkunut vaan vanhempani olivat korkeintaan alempaa keskiluokkaa.

      Halu maalata Suomi jonkinlaiseksi neuvostoliiton semisatelliitiksi liittyy ehkä siitä kirjoittavien omaan henkilöhistoriaan. Toki jos omat vanhemmat olivat vaikka vasemmistolaisia opettajia, niin ehkä se idän onnen aurinko näytti olevan nousussa vielä 80-luvullakin...

      Poista
    2. Kyllä ainoat oikeat vapaat miehet löytyvät nykyään Afganistanin vuorilta. Siellä jokainen mies on aina ollut myös heimosoturi.Ei mikään asevelvollisuuden puolipakolla suorittanut pullaposki. Ei ihme kun syntyvyys Suomessa on romahtanut. Mutta se on suoraa seurausta miehisyyden katoamisesta.

      Poista
    3. Se nyt taitaa olla niin, että ne wanhat hywät ajat ovat aina jossain turvallisen kaukana. Kaukaisempi menneisyys saa jonkunlaista kullankimallusta ylleen, mutta lähempänä olevassa menneisyydessä olevat asiat on helpompaa tuomita tai jopa demonisoida.

      Tällä hetkellä 70-luku tuntuu olevan erityisen ankaran ruoskinnan kohteena. No ei sillä, etteikö asiallisiakin arvostelun aiheita löytyisi, mutta kyllähän tuossa on jo melkoisesti silkkaa masokismiakin mukana. Ja ironiaakin, sillä ne 70-luvun suuret wiisaat halusivat nähdä esim. jonkin 30-luvun olleen lähinnä jollain sinimustilla ja paskanruskeilla värisävyillä silattu, mikä nyt asiallisemman historian valossa on aivan samanlainen oikopäätelmä, kuin tuo käsitys 70-luvusta jonain tulipalokommunismilla kyllästettynä aikakautena.

      -J.Edgar-

      Poista
  9. 70-luvulla teekkarihuumorissa pohditiin Suomen asemaa siten, että on olemassa kahdenlaisia maita; on suuria maita, ja sitten on pieniä maita. Suomi on pieni maa - oikeastaan aivan pikkuriikkinen maa. Ja meidän pitääkin olla varovaisia, ettei siitä tule vieläkin pienempi.

    VastaaPoista
  10. Ilman sarvia ja hampaita Kekkonen oli MIES, niin hyvässä kuin pahassakin, niin poliittisesti, naisten miehenä, ryyppykaverina kuin kansanmiehenäkin.

    Mies jolla oli paljon vikoja, mutta viisautta käyttää hyödykseen myös näitä vikojaan. Hyveitten kanssahan pärjää tavallinenkin tallaaja.

    Aikamme suuria ongelmiahan on miehuuden katoaminen. Nykyisessä eduskunnassa on vain yksi mies, eikä niitä taida valtionhallinnosta löytyä muualtakaan. Minulla ei ole naisvaltaa vastaan mitään, mutta tosiasia on, että naisvallan perinne on vielä niin nuori, että heille sattuu ylilyöntejä helpommin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ennen sai olla maanpetturi ja hakea ulkomailta apua, jos kotimaassa joku alkoi ryppyillä. Ne oli tosi miehiä, kuten nykyisin Trump.

      Poista
  11. ”Suomen tavoitteena on kunnianhimoinen strateginen kompassi ja sen osana kokonaisvaltainen, tulevaisuuteen kestävä hybridityökalupakki.”

    Näin sanoo eurooppaministeri Tytti Tuppurainen valtioneuvoston tiedotteessa 5.1.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko hybridityökalupakin tärkein laite tuomarin nuija vai lääkärin stetoskooppi, kuumemittari tai verenpainemittari?

      Poista
  12. ”olennaisen lisukkeeksi”

    V O D K A T U R I S M I
    (YLE, 2008)

    Tänään ykkösellä esitettiin mainittu, dokumentiksi pyrkivä ”luomus” suomalaisista vodkaturisteista. Dokumentiksi se ei kelpaa, koska tärkeimmät faktat puuttuvat. Ja koska tärkeimmät faktat puuttuvat, niin ”luomus” onkin pelkkää vodkailua, oksentelua, vittuilemista yms.

    Faktattomuuteen ”luomuksessa” kuuluu se, että ulkomaalaisia turisteja varten Neukku perusti alkoholivaluuttakaupat. Neukkulaiset eivät sinne päässeet, koska maksuksi tarvittiin ulkomaista valuuttaa. Neuvostokansalaisille (ruohonjuuritasolla) valuutan omistaminen oli rikos.

    Faktattomuuteen ”luomuksessa” kuuluu myös se, että näissä ”Berjozka” valuuttakaupoissa alkoholituotteet sekä krääsä myytiin pilkkahintaan. Jos Suomessa Kossupullo maksoi 70 markkaa, niin Berjozkassa Stolitshnajan pullon sai silloisen kurssin mukaan kuudella markalla ja konjakkipullon taas yhdeksällä markalla. Kelpasi mennä naattimaan, varsinkin jos nailon paidasta sai myymällä salaa 17 ruplaa, joka riitti upeaan ravintolailtaan. Halvin kolmen päivän turistimatka Pietariin, majoituksineen ja ruokineen maksoi suomalaisille 150 markkaa.

    Faktattomuuteen ”luomuksessa” kuuluu myös se, että ranskalaiset (varsinkin nuoriso) olivat hulluina venäläiseen Samppanjaan, joka taas varasti nimensä Samppanja ranskalaisilta. Neukku järjesti Lännen nuorisolle halvalla ns. Ystävyysjunia Moskovaan ja Pietariin. Ystävyyttä/vodkaa/samppanjaa/konjakkia piisasi.

    Faktattomuuteen ”luomuksessa” kuuluu myös se, että tienatakseen valuuttaa Neuvostoliitto oli pakotettu myymään alkoholituotteita ulkomaalaisille pilkkahintaan, että kauppa kävisi. Muita tuotteita ei näköjään mennyt Länteen kovinkaan paljon.

    ”Luomuksen” valheisiin kuuluu mm. erään vanhahkon mimmelin mukamas todistus siitä, että Eremitaasissa Leonardo da Vincin taulun edessä eräs finskaturisti otti taskustaan vodkapullon ja rutkutti nestettä kurkkuunsa ja oksensi ja luhistui. Mainittu vanhahko mimmeli puhui finskaa mongertaen ja esitti sanomansa korostetun intomielisesti, ja lisäsi vielä, että tämän tapahtuman jälkeen suomalaisia turisteja ei enää päästetty Eremitaasiin.

    Sehän tiedettiin jo aikoja sitten, että Suomen YLE on Kremlin vessapaperi. Millaisia ”dokumentteja” on vielä edessä?



    VastaaPoista
  13. Taitaa olla niin että todelliset isänmaalliset löytyvät tänä päivänä keskusta-vasemmistosta. Oikeistolaiset ovat myyneet ( ja käyvät kauppaa lopustakin) tämän maan jenkeille; halvalla.

    VastaaPoista
  14. Nyt näkyy VK:een syntyneen kuin sieniä sateella erilaisia CCCP-nostalgiaryhmiä. Markkinatalous ei selvästikään ole lunastanut kaikkia lupauksiaan.

    VastaaPoista
  15. Timo Vihavaiselle kiitos alati ajankohtaisesta blogista! Jalat maassa ja kunniaa kollaboraatiopolitiikan edesmenneille ketuille. Kuten norjalainen Johan Galtung totesi jo 1980-luvulla: "suomalaiset ovat kauppa- ja ulkopolitiikassaan kerrassaan nerokkaita". Ei siihen toteamukseen edes Kissingeriä tarvita. Hieno menestys- ja selviämistarina.

    VastaaPoista
  16. Timo Vihavainen aloittaa nyt Kekkosen ajan puolustamisen vertaamalla autonomia-ajan myöntyväisyys- ja perustuslaillisten tahojen toiminnan eroja ja lisäämällä sen palikan, että virkojakin jaettiin sen mukaan miten kukakin oli siihen aikaan välilöissä Pietarin herrojen kanssa.
    Tämäkö olisi hyvä vertaus Kekkosen aikaan?

    Olen vain historian harrastaja ja siten en tasavertainen ollenkaan arvostelemaan huippuammattilaisen kirjoituksia. Aber hier bin ich und kann nicht anders.
    Minusta ajatus vertailla Kekkosen toiminnan laatua ja isänmaallisuutta (eli oman kansan etujen ajamista) autonomian aikakauden pohjalta on kyllä ihan mielenkiintoinen.

    Olen itse yrittänyt käyttää vertailukohteena Koiviston aikaa, koska minulla on vielä hyvin muistissa se rauhallinen olo 1980-luvun alusta saakka, kun demokratia ja itsemäärääminen palautettiin tosta vaan maahan, eikä venäläisiltä mitään kysytty. Ulkopolitiikassa Koivisto jatkoi Kekkosen tapaista myöntyväisyyslinjaa, mutta Koivisto ei käyttänyt NL-suhteita omien etujensa tai valtansa lisäämiseen tai muiden tahojen lyömiseen. Koivistolla oli rasitteena ulkopolitiikassa edeltäjän harrastama rappiolinja, jota ei yhtäkkiä muutetakaan ja siitä häntä on minusta turha kritisoida. Ei hän myöntyvämpi ollut kuin Kekkonen ja sen pitäisi riittää.

    Koivisto oli isänmaallinen mies aivan kuten Paasikivikin, jonka ulkopoliittinen linja oli Koivistoa kovempi ja rohkeampi ja tietysti ihan eri maata kuin Kekkosen. Olen monesti sanonut – ja moni muukin - että Paasikiven linjan lokaaminen lisäämällä siihen Kekkosen nimi on yksi Kekkosen sisäpolitiikan törkeimpiä tekoja. Kekkosen ja Paasikiven toiminnassa ei ollut mitään yhteistä. Toinen pelasi isänmaan eduksi ja toinen kuten Faust omaksi edukseen eikä päässyt pirun kynsistä koskaan irti.

    Kekkosen puhdistaminen autonomia-ajan vertailun avulla on minusta keinotekoista. Me voimme ihan hyvin verrata Kekkosen toimia Paasikiveen joka toimi oleellisesti vaikeampana aikakautena nöyristelemättä ja myös Koivistoon, joka palautti maahan demokratian nopeasti ja esti vieraan vallan pääsyn sanelemaan maan asioista. Näistä kolmesta vain yksi oli maanpetturi kerrotaan Tervon televisiosarjassa ”Kylmä sota”. Tervon tv-sarja näyttäisi pohjautuneen lähes koko matkallaan Timo Vihavaisen ansiokkaaseen kirjaan ”Kansakunta rähmällään” (1991).

    Professori Vihavainen oli yksi kirjoittajista teoksessa ”Varjo Suomen yllä”. Tämän kirjan ilmestymiseen liittyen häneen viitataan Kanava-lehdessä 2017: Kekkosen valta-asema aikoinaan perustui olennaisesti Neuvostoliiton tukeen, jota ilman ”hän ei olisi tullut valituksi ensimmäistäkään kertaa”. Professorin mukaan ”Kekkosen karriääriä rumentavat tietyt asiat” kuten Neuvostoliiton suhteiden hoito salaisen palvelun kanavia pitkin.
    – Siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, erikoissuhteet vaativat erikoisjärjestelyitä. Pahempaa oli, että itsenäisen valtion päämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan.

    Vuonna 1975 ruotsalainen Andres Küng julkaisi kirjan ”Mitä Suomessa tapahtuu?”. Nyt taas voisi kysyä ”mitä Suomessa tapahtuu?”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miettiä on turhan ankara. Tohtori Timo Tuikka ajattelee Kekkosesta reiluummin: "Sutki, mutta ehdottomasti isänmaallinen sutki".

      Poista
    2. hmmmm isänmaalliset tekevät myös maanpetoksia? Onhan meillä vertailukohtana Trump. Eikä ole häkissä tai sähkötuolissa vaan kansan syvät rivit odottavat sitä takaisin kuin kuuta nousevaa. Ihan kuten meillä. Olen pahoillani, mutta en siedä Trumpiakaan.

      Poista
  17. En ole nähnyt Ylen suomettumissarjaa tv:stä ja mitä olen siitä lukenut ei houkuttele katsomaan. Se että ohjelman yhtenä aikalaistodistajana on käytetty Ben Zyskowiczia on ihan ok, mutta pelkästään hänen varassaan ei tasapainoista kuvaa ajasta synny.
    Tämä todettuani voin erikseen kiittää Zyskowiczin tasapainoisia ja järkeviä puheenvuoroja eduskunnan Covid-keskusteluissa, viimeksi tänään.

    VastaaPoista
  18. Nuori vanha
    ja Suomi

    Että 60-vuotta jo aikoja sitten täyttänyt Jari Tervo on nuori, se on minulle ihan uusi tulkinta.
    Samaa ikäluokkaa olevana pidän kyllä itseäni vanhana isoisänä.
    Jotain suhteellisuutta kuitenkin tähän Kylmä sota - sarjaan. Se on historiasta kertova ohjelma, johon on koottu lukuisa määrä poliitikkoja ja tutkijoita kertomaan näkemyksistä, miten Suomi selvisi.
    Mittareilla vertailtuna aika hyvin. Olimme 1950-luvulla maa, joka sai kansainvälistä apua ihan perusasioihin - ruokaan ja vaatteisiin.
    Nyt olemme talousmittareilla maailman kärkimaiden joukossa ja vieläpä onnellinen.

    Ja sitten se suomettuminen. Kuinkahan moni Euroopassa ensinnäkin tietää maasta nimeltä Suomi muuta kuin että se sijaitsee korvessa ja on Venäjän naapuri.
    Vertailun vuoksi, kuinkahan moni suomalainen tietää, mikä on Belgian hallintojärjestelmä.
    Tutkimukset kertovat, että valtaosa suomalaisista ei edes tiedä, mitä valtioneuvosto tarkoittaa.

    Suomettumisesta sanana - eli sen merkityksen - tietää ja tuntee pääasiassa vain henkilöt, joilla on kiinnostusta kv-asioihin, veikkaan että kovin harva eurooppalainen.

    Menneitä aikoja, nyt eletään jo uusissa kriiseissä.
    Pekka Kymäläinen
    Oulu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kysehän ei ole siitä, tietääkö joku ulkomaalainen sitä ja pitääkö meidän sitä selitellä. Kyse on siitä onko meillä minkäkinlainen moraali ja pitäisikö sitä johonkin suuntaan pyrkiä korjaamaan. Onko meistä esim. sopivaa että haetaan ulkomailta apureita kotimaisten vastustajien telomiseen ja sopiiko meidän pirtaan se, että ulkomaalaiset määräävät sen kuka meillä saa mitäkin asioita hoitaa. Tälle jengille näyttää ainakin sopivan.

      Poista
  19. ”Ja sitten se suomettuminen.”

    Kas, kun kukaan ei osannut sanoa/tietää, että mainittu käsite oli syntynyt Saksassa, joka oli kateellinen Suomelle menestyneestä neukkukaupasta.

    Saksassa taas ei varmaan tiedetty sitä, että sodan jälkeen Suomi joutui antamaan NL:lle ilmaiseksi valtavat määrät puu-, rauta-, kumi-, tekniikka- ja paljon muita tuotteita rauhanryövärisopimuksen mukaisesti.

    Kun tämä kausi päättyi, niin vienti Venäjälle jatkui, mutta nyt jo rahasta.

    Nykyään Kreml yrittää ryövätä Ukrainaa, Kazakstania. Ja tietysti se uhkailee Länttä sodalla, jos se tulee häiritsemään tätä ryöväämistä.

    VastaaPoista
  20. Olen syntynyt 1960 ja juuri miettinyt eläneeni hyvänä historiallisena ajanjaksona. Ei ole helppoa tämän ajan nuorilla.

    Nuoruudestani muistan, miten YYA-henkiset ystävyyden leventämis- ja syventämis - puheet ärsyttivät. Äitini sanoi, että mitä se tuollainen ystävyys on, jota koko ajan hoetaan. Isää taas ärsytti se, että kokoomus ei ikinä päässyt hallitukseen, vaikka ei itse kokoomuslainen ollutkaan. Televisioteatterissa oli hyviä näyttelijöitä, mutta tendenssi tiettyyn poliittiseen suuntaan pilasi monet tuotannot. Radio-ohjelma Naapurineljännes ylisti Neuvostoliittoa ja oli lähinnä vitsi ainakin Pohjanmaalla.

    Mutta tästä kaikesta huolimatta, eteenpäin mentiin. Viroa säälittiin, silloin Eestiksi sanottua.

    Suomi oli valmiiksi hyvissä asemissa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Itä-Eurooppa vapautui alkaen kömpiä vasta jaloilleen. Ei meille ollut huonosti käynyt, vaikka saksalaiset, hyväkkäät, olivat meitä suomettuneiksi pilkanneet jo monta vuotta. Saksasta oli puolet rautaesiripun takana. Sellainen kansakunta olisi voinut yrittää olla opettamatta muita.

    Hedelmistään puu tunnetaan. Kekkosen aika kehitti Suomea kaikesta huolimatta. Jälkiviisautta on nyt ylikritisoida aikakautta, jona elimme rauhassa ja maatamme rakentaen tukalasta, hävityn sodan jälkeisestä ajasta lähtien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa ajatusta itsekin tuumin ja asennoidun kovin rauhallisesti tähän suomettumiskiehuntaan.
      Valtionjohtajien tehtävä on yksinkertaisesti valtion etujen puolustaminen ja ajaminen.
      Aika aikanaan kertoo, miten siinä on pärjätty.
      Kiistatta Suomen kehitys sotien jälkeen on kokonaisuutena menestystarina, mutta ei se poista oikeutta käydä keskustelua ja myös arvostella käytettyjä menetelmiä.
      Kieltämättä 1970-luvun meno oli NL-pokkuroinnissa rumaa, mutta kovin vähän se heijastui esimerkiksi minun nuoruuteen tai aikuisuuteen.
      Pekka Kymäläinen
      Oulu

      Poista

Kirjoita nimellä.