Kun kaikki meni huonosti

 

Suomalainen intellektuelli

 

Erno Paasilinna, Majuri Holterin uroteko. Kirjoituksia Suomesta ja maailmasta. Otava 1987, 204 s.

 

En koskaan tavannut Erno Paasilinnaa, mutta julkisuudessa hän teki arkkityyppisen vihaisen nuoren miehen vaikutelman vielä vanhanakin. Hän kantoi avoimesti kaunaa ja briljeerasi sillä.

Kuten kaikki intellektuellit, hän kritisoi valtaa ja sen haltijoita. Se suuri nousukausikin, joka nosti Suomen kansan ryysyistä vaurauteen, oli monelle myös kovaa muutoksen aikaa ja olisi ollut kovin yksipuolista keskittyä sitä vain ylistämään.

Paasilinnalta on myös peräisin kokoelma ”Yksinäisyys ja uhma”, jonka pelkkä nimi kertoo jo paljon siitä, mitä kirjoittaja arvosti ja miten hän koki osansa. Hän oli itseoppinut, eikä siis kuulunut ”opetettujen” kategoriaan, mikä oli ylpeilyn aihe.

Intellektuelleilla on eri maissa oma fysionomiansa ja sen roolit muotoutuvat maan historian ja yhteiskunnan mukaan. Paasivirta olisi sopinut huonosti ranskalaisen intellektuellin muottiin eikä hänestä oikein venäläistäkään olisi saanut.

Hän oli siis suomalainen, meillä harvinaisen lajinsa edustaja, yrmeän riitelijän hahmoisena ja pohjoisella twistillä (anteeksi anglismi). Mies, joka muisti vielä jokapäiväisen nälän ja kantoi siitä herroille kaunaa ikuisesti.

Kirjan esseet sijoittuvat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun lopun väliselle vuosikymmenelle, mikä tietenkin pitkälti määrää niiden aihepiirin ja hengenkin.

Suomessa nähtiin silloin sekä suuri muutto, koulutusjärjestelmän valtava kasvu, elintason huimaava nousu, että myös pikkutilojen lopettaminen, siirtotyömaiden perustaminen, muutto Ruotsiin, alkoholin kulutuksen räjähtäminen ja paljon muuta.

Ideologisella rintamalla nähtiin luonnonsuojelun tulo ja happosadehysteria, reaalisosialismin syntiinlankeemus, USA:n lähentyminen Kiinaan ja Kiinan ja Vietnamin sota, Solidaarisuuden” nousu Puolassa ynnä muuta järisyttävää.

Nyt oli myös sissejä, jotka taistelivat Afganistanissa miehittäjää, sosialismin maata vastaan. Kommunistit olivat meillä myös hallituksessa ja aivan ilmeisesti alkoivat jo itsekin pelätä kommunistista järjestelmää, kuten tekijä huomauttaa.

Kommunistinen ideologia brežneviläisessä muodossaan ei koskaan ollut ollut intellektuellien suosima ihanne muualla kuin Suomessa. Nyt se alkoi tuntua meilläkin yhä mahdottomammalta. Oikean intellektuellin oli oltava niistäkin reilusti vasemmalla.

Normien säätäminen maailmalle ei toki ole konsti eikä mikään. Intellektuelli voi siinä tehdä tahtonsa mukaan. Ongelmaksi saattaa vain helposti nousta se, ettei kritiikkiä oteta vakavasti, jos se on kokonaan maasta irrallaan. Onhan se hyvä pohtia perimmäisiäkin kysymyksiä, mutta politiikkaa on pakko tehdä realiteettien ehdoilla.

Paasilinnalla on muutamia yleisen tason väitteitä, jotka sijoittavat hänet reaalisen politiikan ulkopuolelle, mutta ovat siitä huolimatta jossakin määrin kiinnostavia ja jopa tarpeellisia, ainakin periaatteessa ja ainakin nyt intellektuellille.

Väite suomalaisten tyhmyydestä ei ole vailla perää tai mielenkiintoa. Sen tueksi on historiallista tietoa. Suomalaisten urhoollisuus sodassa perustui pitkälti aivan epärealistiseen näkemykseen tosiasioista. Oikeastaan sen olisi pitänyt johtaa katastrofiin, mutta paradoksaalisesti niin ei käynytkään, mikä lienee aiheuttanut perusteetonta ylpistymistä.

Tyhmää oli kansamme myös ulkopoliittisesti torjuessaan aluksi paasikiveläisen realismin nöyristelynä ja sen jälkeen innostuessaan todelliseen nöyristelyyn kadotettuaan suhteellisuudentajunsa. Sitä ei tainnut koskaan ollakaan.

Tämä hyväksyttäneen. Hankalampi on tuo jo kirjan otsikossakin oleva asennoituminen sotalaitokseen. Norjalainen majuri Holter sai potkut työstään kieltäydyttyään myötävaikuttamasta Altan ekokopinallisten kukistamiseen. Sellainen ei ollut armeijan tehtävä. Sitä paitsi hän oli kapinoitsijoiden kanssa itse asiasta samaa mieltä.

Onko meillä Suomessa ollut mitään vastaavaa, kysyy Paasilinna ja unohtaa tämän lajityypin historian ehkä suurimman tapahtuman: Anjalan liiton.

Mutta siitä toiste. Paasilinnan pasifismi ei ole mitään omaperäistä sellaisenaan. Hän mainitseekin Tolstoin näkemykset armeijasta, jotka toki ovat äärimmäisen radikaaleja ja juuri siksi käyttökelvottomia pahassa maailmassa. Hyvähän niitäkin on toki ajatella.

Pahasi överiksi Paasilinna menee kertoessaan, että jokainen sotilas on vihollinen: sodissa on kuollut enemmän siviilejä kuin sotilaita. Tässä hän ei kuitenkaan ole halunnut huomata sitä, että Suomen viime sodissa kävi aivan päinvastoin, mikä tosin oli kansainvälinen harvinaisuus.

Yhtä paljon metsään menee ”fasismin” manaaminen kuolleista. Sitä muka oli Suomessa tuohon aikaan taas havaittavissa. Intellektuelli menee jo pahasti uskottavuuden rajan yli yrittäessään löytää aasinsiltoja maailmansotien välisen totalitarismin ja nousevan hyvinvointi-Suomen yhteiskunnan välille.

Olihan sitä työttömyyttä, jopa 200 000 henkeä virallisesti ja muita lisäksi, olihan meillä tosiaan syntynyt varakkaiden luokka ja oli muutama rikaskin, joita suuresti ihailtiin. Väkivaltaa ei hallintoon liittynyt eikä se korporatismikaan nyt ihan samassa asemassa ollut, kuin jossakin Saksassa puoli vuosisataa aiemmin.

Paasilinna ei peitä inhoaan niitä ihmisiä kohtaan, joiden mukavaa elämää lehdistö ihasteli ja jotka esimerkiksi nautiskelivat hankkimalla uudenaikaista solarium-rusketusta. Tottahan se oli, että rahaa ja luksusta alettiin juuri tuolloin julkisesti ihailla, mutta totta ei ollut, että ihmisten jakautuminen A- ja B-luokkaan olisi jyrkentynyt. Oli käymässä juuri päin vastoin.

 Tulevaisuudesta kirjoittaessan vuonna 1984 Paasilinna toteaa, ettei usko lähitulevaisuuden enää paljon muuttavan olojamme. ”Kirjoitusmerkit säilyvät, vaikka ne tietokoneissa muuntuvat ja niiden vaihto nopeutuu. Ihminen syö, juo, nukkuu, kävelee, sairastaa ja tuntee kipua niin kuin ennenkin.”

Muuten ihmisen elämä olikin tulossa paljon entistä ikävämmäksi ja hankalammaksi, stressi sen kuin lisääntyi kiihtyvällä vauhdilla. Tavaratkin kyllä lisääntyivät, mutta entäs sitten?.

Olihan se tietokonekin tullut maailmaan ja nyt se mahtui jo rintataskuun, kertoo Paasilinna hämmästyttävästi. ”Ne vievät meiltä tunteen ja järjen” hän ennustaa oudon pahaenteisesti. Mitään tuollaista ei tullut kyllä vielä minun mieleeni, kun tuohon naikaan opettelin käyttämään Macin kottaraispönttöä. Sillä oli vain mukava kirjoittaa. Eihän mitään nettiäkään ollut.

Joka tapauksessa suuria yllätyksiä ei ollut maailmassa vuonna 1984 enää odotettavissa. Maailma jatkoi samaan suuntaan. Maailmansotaa ei tulisi ja hyvinvointivaltioissa jatkoi kehittymistään entistä suppeampi poliittis-taloudellinen eliitti, joka täydensi itse itsensä. Sivuteitä ei ollut näköpiirissä, ”maailma menee siihen suuntaan johon se on menossa”.

Näin jälkiviisauden valossa voi sanoa, että kyllähän maailmaan yhtä ja toista uuttakin on tullut. Intellektuellilta olisi oikeastaan voinut odottaa radikaalimpiakin skenaarioita. Ehkäpä tuo vuodenvaihde oli poikkeuksellisen rauhaisaa aikaa.

Kaikenmoista

 

Tähdenvälejä

 

Tässä on taas sattunut kaikenlaista, josta voisi kirjoittaa pitkästikin jos viitsisi ja jos ei jo olisi kirjoittanut.

Oikein ajattelevia piirejä on juuri nyt suuresti kuohuttanut tapaus Teemu Keskisarja, joka puheenjohtajatentissä lausui taikasanan ”väestönvaihto”.

”Threads” nimisellä sivustolla, jonne puhdasmielisimmät näyttävät siirtyneen X:stä eli entisestä Twitteristä ja joka ainakin minulle lähettää enimmäkseen seksikkäiden vanhojen naisten feikkikuvia, velloo jonkinlainen närkästyksen ja kauhistuksen puuro tai velli, joka yhä uudelleen mainitsee, ettei mitään väestönvaihtoa ole eikä tule, ei nyt eikä koskaan.

Sitä paitsi Supo on kertonut, että väestönvaihto viittaa äärioikeistolaiseen salaliittoteoriaan. Miten sellaista kehdataan vielä tänään esittää.

Keskisasrja näyttää puheenvuoroa pyytäessään viittavankin toisella tavalla kuin muut ja todistaa tälläkin tavoin äärioikeistolaisuutensa. Miten kauas tällä tiellä oikein voidaan meidän maassamme mennä? Sitä paitsi on melko varmasti niin, että Keskisarja oli kännissä, kaiketi ympäripäissään, vaikka asiaa ei mistään huomannutkaan.

Olen yhä uudelleen joutunut ihmettelemään, voiko tämä porukka tosiaan olla näin typerää, vai teeskenteleekö se. Kuuluisan hihamerkkitapauksen aikana oli jo vastaansanomatonta, että kyseessä oli feikkaus: kansanedustajan avustajan pakinasta paisutettiin tahallaan valtava kansainvälinen sensaatio eikä kukaan koskaan pyytänyt tekosiaan anteeksi tai katunut, tehokkaasti tai muuten.

Siinä meni älyllistä elämää viettävien piirissä median maine eikä ole takaisin tulossa. Suuri yleisö kyllä luottaa maassamme mediaan huomattavan paljon…

Tuossa uusimmassa väestönvaihtosensaatiossa koko sensaation aiheena oli vain ja ainoastaan käytetty sana. Itse asia on puhdasta aritmetiikkaa ja ilmeisesti kauhistujat eivät kunnioita eivätkä uskalla harjoittaa moista tiedettä, joka pakottaisi hölmöläisetkin liian epäkorrekteihin johtopäätöksiin.

Voin puolestani kertoa käyttäneeni ”väestönvaihto” -termiä jo vuonna 2009, kirjassani ”Länsimaiden tuho” (s. 194). Voin todeta, etten lainannut termiä keneltäkään, vaan keksin sen itse. Tuo salaliittoteoriakin on ajoitettu vuoteen 2010.

Mutta eihän tuollaisen Threads-porukan kanssa voi järkevästi puhua mistään, vaikka se selvästi antaa ymmärtää olevansa älymystöä ja moni lienee suorittanut akateemisen lopputukinnon. Se osaa vain nuuskia sanoja ja sijoittaa sen jälkeen niiden käyttäjät ystäviin tai vihollisiin. Sana ”analyysi” olisi tässä ympäristössä pelkkä vitsi.

Onko maamme sivistyneistön taso koskaan ollut näin matala?

                                                                                                                  ***

 

”Foreign Affairs”, aikakauslehdessä kaksi Yalen lainopin professoria kertoo siitä, mitä uutta maailmanpolitiikassa nyt havaitaan lain ja laillisuuden näkökulmasta. Otsikkona on” Might Unmakes Right”.

Heidän lähtökohtanaan on vuonna 1928 allerkirjoitettu Kelloggiin-Briandin sopimus, joka kielsi sodan kansainvälisen politiikan keinona.

USA:n ja Ranskan ulkoministerit saivat useimmat tuon ajan hallitukset liittymään sopimukseen, joka näin sai kansainvälisen lain aseman.

Sopimus muutti monet asiat. Aiemmin ei ainoastaan ollut ajateltu, että sotilaallisen voiman käyttö toisen maan alueen haltuun ottamiseksi oli maille sallittua politiikan keinona vaan niiden itse asiassa pitikin sitä käyttää joissakin tapauksissa.

Sopimus muutti tilanteen. Sen jälkeen sekä väkivalta että sillä uhkaaminen kiistojen ratkaisemisen välineinä olivat kiellettyjä. Vuoden 1945 YK:n peruskirja jopa laajensi määritelmää ja puhui ”voiman käyttämiestä tai sillä uhkaamisesta toisen valtion alueellisen koskemattomuuden tai poliittisen itsenäisyyden loukkaamiseksi.”

Ne, jotka tuollaiseen syyllistyivät, saattoivat odottaa kansainvälisen yhteisön tuomiota ja usein myös maailmanpoliisin eli USA:n interventiota. Näin esimerkiksi Kuwaitin tapauksessa.

Nyt sen sijaan Trump on jo toisen kautensa alussa uhannut (ainakin kirjoittajien mukaan) useita maita väkivallalla: Kanada, Panama, Grönlanti… Lähi-idässä on jo toimittukin, Gazan alueen käsittely on vielä kesken.

Sota politiikan normaalina keinona näyttää nyt riistäytyneen irti pannasta ja valtio toisensa jälkeen valmistautuu käyttämään väkivaltaa laajentaakseen alueitaan ja alistaakseen naapureitaan.

Tässäkö ei ole mitään uutta? On siinä se varsin tärkeä uutuus, että valloittajan väkivalta ei ole enää tabu, vaan entisen maailmanpoliisinkin kannalta normaali käytäntö.

Taaksepäin mennään tässäkin asiassa siis sata vuotta ja odotettavissa lienee samaa, kuin silloinkin.

 

                                                                                  ***

Uusimmassa New York Review’ssä Michael Kazin kirjoittaa historiantutkimuksesta ja sen popularisoinnista Amerikassa arvostellessaan Nick Whithamin kirjan ”Popularizing the Past: Historians, Publishers and Readers in Postwar America”.

Hieman yllättäen saamme kuulla, että viimeisten viidentoista vuoden aikana alan opiskelijoiden määrä Amerikassa on tasaisesti laskenut Kaikkialla USA:ssa yliopistot karsivat opettajien paikkoja ja jättävät värväämättä uusia eläköityneiden tilalle. Vain kolmannes vuosina 2016-2017 valmistuneista historoitsijoista on saanut vakinaisen paikan viisi vuotta myöhemmin.

Kun kirjoittajalta on opiskelija kysynyt, mitä hän ajattelisi tälle uralle lähtemisestä, on vastaus ollut kaikkea muuta kuin rohkaiseva: jos nyt ei mitään muuta työtä voi itselleen kuvitella, niin…
Kuitenkin ajankohtaiset kiistakysymykset kietoutuvat usein historiallisiin aiheisiin: oliko itsenäisyysjulistus tarpeen orjanomistuksen turvaamiseksi…?

Historia on ollut taistelukenttänä ja vastakkain ovat olleet poliittisesti korrektit sortokertomukset ja ”hajottavat suuntaukset”.

Trump on antanut ukaasin (asetuksen) nimeltä ”Restoring Truth and Sanity to American History” ja vaatinut Smithsonian Institutionin (Kansallismuseo Washingtonissa) puhdistamista ”hajottavista narratiiveista”.

Ainakin Kazin näyttää kantavan huolta juuri siitä historian suuntauksesta, joka on viime vuosikymmenet ollut hyvin monessa maassa muodikas ja jonka ideana on kansakunnan suuren kertomuksen vastustaminen. Näin ymmärrettynä historioitsijan tehtävä on hyvin simppeli ja tuloksena on kuin onkin valtakuntaa hajottavia näkemyksiä.

Venäjällähän on samaan aikaan vahvasti noussut suuntaus, jossa valtiota palvotaan korkeimpana olentona, jonka puolesta annetut ihmisuhrit ovat aina pyhiä. Amerikassa voi toki odottaakin toisenlaista näkökulmaa. Onko se jo mennyt tolkuttomuuksiin, en pysty sanomaan.

Joka tapauksessa se lause, jonka Kazin esittää kirjoituksensa lopuksi, on poikkeuksellisen loistava kiteytys koko alasta: ”Historia on sitä, mitä nykyisyys haluaa tietää menneisyydestä”.

”Nykyisyys” jakaantuu moneen osaan. Sen tiedonhalu on asia, joka on tuomittu toteutumaanmoinella tavalla ja olemaan monessakin suhteessa yksipuolinen. Se myös muuttuu suuresti aikojen kuluessa.

Näin ajateltuun historiaan ei sovellu korollaari, jonka mukaan vain tietyllä tavoin ajattelevilla on oikeus kysyä ja kuulla menneisyydeltä sitä, mitä haluaa.

Mitä amerikkalaiset ovat sitten viime aikoina halunneet kuulla ja mitä he novat saaneet kuulla? Tässäkin suhteessa tuo kansa taitaa olla kovin jyrkästi jakautunut.

 

Vaarallisia tyyppejä

 

Suomalainen terrori

 

Teemu Keskisarja, Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista. Atena 2011, 292s.

 

Tämä kirja on syntynyt osana Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”Liike-elämän juuret ja roolit modernissa yhteiskunnassa. Suomi eurooppalaisissa yhteyksissään1750-2000”.

Moni voi kysyä, millä tavalla tämän kirjan teema ja projektin yleinen otsikko liittyvät toisiinsa ja tehdä jopa sen johtopäätöksen, etteivät millään tavalla. En minäkään itse asiassa sitä tiedä.

Suomen Akatemian tutkimukselle myöntämä rahoitus, jonka luonne yleisesti ymmärretään ihan väärin, saadaan kuitenkin vain esittämällä hakemus, jossa maksimoidaan niiden pisteiden määrä, joita Akatemia arvostaa rahoituksesta päättäessään.

Niinpä projekteihin yleensä esimerkiksi liitetään ainakin joku väitöskirjan tekijä, joka mikäli mahdollista on naispuolinen ja jonka aihe saadaan jollakin aasinsillalla tukemaan projektin yleistä päämäärää. Projektin on myös oltava kansainvälinen ja viisainta on, mikäli se lupaa sitoutua kulloinkin muodikkaisiin päämääriin ja selvittää esimerkiksi rasismin, misogynian tai homofobian juuria.

Luulen muuten, että ainakin hiljattain myös jokin sellainen aihe, jossa BLM-aatteen merkitystä maamme historiassa olisi käsitelty, olisi saanut innokasta kannatusta.

Vastoin yleistä käsitystä, Akatemian myöntämät rahat eivät tule sille projektin johtajalle, jonka nimen alla ne mainitaan. Itse asiassa projektin johtaja ei saa lainkaan palkkaa hommastaan, vaan voi veloittaa vain kuluja.

 Ne suuret, jopa miljoonaluokan rahat, joita Akatemia myöntää, menevät suureksi osaksi niille yliopistoille, joiden suojassa tutkimusta suoritetaan ja tutkijoiden palkat on normitettu, eivätkä ole päätä huimaavia.

Tämä vain yleisenä valistuksena Akatemian projekteista. En tiedä sen enempää tuosta projektista, jonka osana tämä kirja on tehty enkä tunne sen loppuraporttia, jossa sen liittyminen liike-eliitin juuriin ja rooleihin lienee seikkaperäisesti perusteltu.

Keskisarja oli joka tapauksessa tämän kirjan ilmestyessä jo tohtori (2006) ja luultavasti dosenttikin. Liittäminen projektiin on ollut ainakin tapa turvata rahoitusta sille tutkimukselle, johon tämäkin kirja perustuu. Ei näitä kirjoittamalla elä ja toimeen on tultava myös sen, joka tutkijan tielle on lähtenyt.

Tästä kirjasta puuttuu viiteapparaatti, mikä monien mielestä osoittaa, ettei kyseessä ole tieteellinen teos. Lähde- ja kirjallisuusluettelo on kuitenkin asianmukaisen laaja ja on syytä uskoa kirjoittajaa, joka kertoo, että kirjassa esitellyistä tapauksista on jokaisesta tarjolla ”aikalaistekstien vuori” tai ainakin pinkka.

Sellaisiahan syntyy jopa useimmista oikeudenkäynneistä, mikäli asia on kyllin vakava ja vakavia asioita kaikki kirjan kuusi tapausta käsittelevät.

Itse asiassa olisi suonut kirjan pääotsikoksi sellaisen muotoilun, joka paremmin kuvaa sen tavoitetta. Yhden vääpelin tapauksella ei sellaisenaan ole vielä merkitystä, ellei sitä tarkasteltaessa tehdä yleisempiä kysymyksiä ja etsitä huolellisesti niihin vastauksia.

Sitähän Keskisarja on tehnyt. Alaotsikon mukaan kirjan tarinat ovat esimerkkejä suomalaisesta terrorismista, jollaista maassamme ei oikeastaan ole löytynyt lukuun ottamatta surullisen kuuluisaa vuotta 1918 ja sen jälkeistä aikaa, jolloin kaikki tuntui menneen raiteiltaan ja jonka jälkikaikuja oli vielä 1930-luvun alun lapualaisuudessa.

Keskisarja itse sanoo, että kirjan pelkistetty, mutta kunnianhimoinen pyrkimys on valaista menneisyyden suomalaisten äärimmäisyysihmisten elämää ja kertoa mahdollisimman tosia tarinoita.

Mitä suomalaisiin kansana tulee, heidän maineensa hiljaisesti jurottavana kansana, joka ei syttynyt oikosulkuihin, oli vielä 1800-luvulla hyvin vahva ja venäläiset tutkijat saattoivatkin mainita tämän poikkeuksellisen rauhallisuuden, josta Kalevalakin todisti: suomalainen taisteli hengen asein eikä miekoin.

Koko vuoden 1918 verisauna, joka tapahtui jo ennen kuin kansalaissota Venäjällä oli päässyt kunnolla edes alkamaan ja erityisesti Viipurin venäläismurhat paljastivat sitten kokonaan toisenlaisen maiseman, jossa riitti kauhistelemisen ja ihmettelemisen aihetta.

Erikoista on myös se, että 1920-luvulla Suomesta tuli ilmeisesti Euroopan väkivaltaisin maa, mutta tämä ei kuitenkaan ilmennyt terrorina.

Professori Veli Verkko selitti asiaa suomalaisella kansanluonteella. Sitä myöhemmät tutkijat pitivät kehäpäätelmänä ja hylkäsivät samalla typerästi koko ajatuksen kansanluonteesta, joka oikein käsitettynä on täysin hedelmällinen ja monen asian suhteen hyödyllinen käsite.

Keskisarja pyrkii runsaan lähdeaineistonsa varassa ymmärtämään kaikki kohteitaan. Yksi niistä on Waldemar Churberg, Fanny Churbergin veli ja suomalaisuusliikkeen sisäpiiriläinen, joka yliopiston portilla tyhjensi revolverinsa vanhaan ystäväänsä.

Churberg joutui neljäksi vuodeksi Käkisalmen vankimielisairaalaan, joka ilmeisesti oli paljonkin tavallista kuristushuonetta pahempi paikka. Hän olisi kuitenkin halunnut ehdottomasti olla edesvastuullinen murhamies eikä hullu ja siihen oli ymmärrettävät syynsä.

Churbergin tarina on marginaalisuudessaan hyvinkin merkittävästi aikaansa valaiseva, kun sen esittää tuota maailmaa hyvin tunteva tutkija.

Toinen, varsinainen terroristien joukko oli ryhmä koulupoikia, ”Verikoirat”, jotka yrittivät käyttää nimenomaan ”teon agitaatiota” ja tehdä Suomen oikeustaistelusta elämää suurempaa tappamalla satunnaisia esivallan kätyreitä. Myös oma, kavaltajaksi leimattu joutui uhriksi samaan tapaan kuin Šatov Dostojevskin ”Riivaajissa”. Tuokin kirja perustuu tositapahtumiin.

Verikoirien tarina on irvokas eikä aivan vailla komiikkaa, kun pommien rakentelu ei amatööreiltä onnistunut. Tragiikkaa siinä riitti viattomien uhrien osalta, jotka joutuivat salakavalien murhaajien tielle.

Tarina sai paljonkin tilaa Eino Parmasen ”Taistelujen kirjassa”, mutta sankareiksi salamurhaajat eivät koskaan päässeet nousemaan. Kuten kirjoittaja esittää, heiltä puuttui uhri, marttyyri. Vasta se olisi antanut oikeutuksen murhille, jotka muuten jäivät pelkiksi konnantöiksi.

Keskisarja kertoo myös Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaiden joukkomurhan junassa ja keskittyy henkilöön, joka oikeastaan kaiken aloitti, mutta pääsi loppujen lopuksi teostaan  hyvin vähällä, koska ei sopinut kunnon konnan rooliin.

Aivan uskomaton sankaritarina on Kajaanin sijaisteloitus, jossa vähäpätöisillä perusteilla (asekätkentä) tuomitaan kuolemaan kaksi miestä, mutta teloittajat suostuvat kuin suostuvatkin siihen, että kaksi johtajaa astuu heidän paikalleen teloitettavaksi.

Tämä tarina oli jo sen verran erikoinen, että siitä kiinnostui itse Mannerheimkin, mutta tuo merkillinen kenttäoikeus jäi vailla rangaistusta kuten niin moni muukin tapaus kapinan aikana. Ymmärrettävästi hengenmiehet joutuivat sen johdosta liki ekstaasiin.

Kuopiolaisen Pekka Pitkäsen murha Kuopion Taivaanpankolla lienee paremmin tunnettu. Siinähän ”vasikka” tuomittiin puolueen toimesta kuolemaan ja teloitus toimeenpantiin.

Kirjalle nimensä antanut Vääpeli T:n tapaus kuvaa epäonnistuneen aliupseerin ja Etsivän keskuspoliisin agentin uraa, johon liittyivät loputtomat konfliktit työyhteisön kanssa ja lakkaamattomat valitukset yli virkatien aina valtakunnan huipulle saakka.

Vääpeli T. oli väkivaltainen ja näyttää oikeastaan ihmeeltä, että hän ei lopulta suorittanut mitään terroristista tekoa, vaikka hän oman tulkintansa mukaan jäi yhä uudelleen vaille oikeutta ja turhaan yritti paljastaa homoseksuaalien salaliittoa, joka hänen havaintojensa mukaan vallitsi Suomen armeijassa ylimmältä portaalta alas saakka.

Vääpelillä oli ilmeisesti kokemusta ihmisten tappamisesta ja myös ase käytössään, joten yhtälö oli erittäin vaarallinen, mutta lopultakaan hän ei ryhtynyt väkivaltaan, vaikka hänen valituksensa eivät koskaan jihtaneet mihinkään.

Joka tapauksessa niitä sentään otettiin käsiteltäväksi, mikä on saattanut hillitä radikaalimpia ratkaisuja.

Keskisarja osoittautuu tässä, kuten muissakin kirjoissaan, tunnolliseksi tutkijaksi, joka käsittelee aineistoaan kriittisesti eikä kiiruhda menemään yli siitä, missä aita on matalin.

Hänen tekstinsä on nautittavaa ja oivaltavaa ja sen erottaa sensaationhakuisesta journalismista myös aikakauden lähteiden laaja tuntemus. Kirja kannattaa lukea ja ase ansaitsee hyvinkin paikkansa Akatemian projektin tuotteena.

Voi tätä kaunan määrää

 

Kauna ja sen kantajat

 

Paavo Lipposen sanastossa ”kaunalla” on keskeinen asema. Hiljattain ilmestyneessä muistelmateoksessaan hän käyttää sanaa kymmeniä kertoja ja on suosinut sitä jo kymmenien vuosien ajan.

Muistan, miten tämä sananvalinta joskus yllätti minut, kun ajattelin, että mies sentään edustaa maamme johtavaa kaunapuoluetta. Mikäli kaunan kantamisesta tulisi häpeällistä ja sopimatonta, muuttuisikin kai puoluekenttämme aika radikaalisti.

Mitäpä muuta nykyaikainen tyypillinen suomalainen puolue muuta tavoittelisi, kuin rangaistusta tai ainakin rajoitusta väärin perustein menestyneille toisen yhteiskuntaryhmän edustajille. Jokainenhan ymmärtää, etteivät rikkaat ole rikastuneet omalla työllään, joten on oikeutettua kantaa heille kaunaa.

Syytön uhri yhteiskunnassa on vain köyhälistö, alaluokka, jolla kaikin mokomin voisi antaa kaiken vallankin, sillä sehän käyttäisi sitä vain riistäjiä vastaan ja ottaisi takaisin sen, mitä ne siltä ovat ottaneet.

Tähän tapaan ainakin kulki marxilainen ajatuksenjuoksu aikoinaan. Nythän se ei ole aikoihin enää ollut vakuuttava. On yhä tavalllisempaa ajatella, että ihmiset ovat saattaneet luoda hyvinvointinsa omilla ansioillaan. Mikä merkittävää, tällaista mielialaa on jopa taustaltaan marxilaisisa puolueissa, lukuun ottamatta niiden infantiileja, radikaaleja versioita.

Tämä ei merkitse sitä, että kapitalismi ilman muuta toteuttaisi oikeutta. Kaikenlaiset järjettömyydet ja kohtuuttomuudet novat siinä toki mahdollisia. Kuitenkaan niiden vastustaminen ei välttämättä edellytä kaunaisuuden nostamista korkeaan arvoon.

V.I. Lenin tajusi hyvin kaunan poliittisen merkityksen pohdiskellessaan vallankumouksen toteuttamismahdollisuuksia. Ajatuksensa hän esitti kirjasessa ”Valtio ja vallankumous”. Hän lähti siitä, että ne, joita kansa kadehti, oli heti aluksi näyttävästi asetettava sorrettuun asemaan, jolloin joukot vakuuttuisivat siitä, että uusi valta on tosissaan ja haluaa muuttaa kaiken.

Tuo entisten sortajien sortaminen ei sinänsä hyödyttänyt uutta järjestelmää muuten, kuin tyydyttämällä kaunaa, suosimalla niitä, jotka kadehtivat parempiosaisia. Lisäksi siihen liitettiin varakkaamman kansanosan eksproporiointi eli heidän omaisuutensa ryöstäminen.

”Grab nagrablennoje”, ryöstä ryöstettyä olikin niin sanotun Lokakuun vallankumouksen suuri tunnus, jolla Venäjä saatiin lopulliseen sekasortoon ja halvaannutettiin vanhan valtiokoneiston jätteet. Siitä saa Suomikin kiittää itsenäistymistään.

Aleksandr Jakovlev, enjtinen politbyroon jäsen ja perestroikan arkkitehti kuvasi bolševikkien ”kumousta” vertaamalla sitä ryysyköyhälistön elämään: sen elämäntapaan kuului sytyttää talonpojan lato palamaan saadakseen sen äärellä lämmitellä ja paistaa siinä kanoja, jotka nekin olivat varastettuja… (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jakovlev).

Mutta kun vanha hallinto oli tuhottu, oli kauna tehnyt tehtävänsä. Tai ainakin melkein. Kyllä Stalin sille vielä löysi runsaasti käyttöä, ensin kollektivisoinnissa ja sitten suuressa terrorissa. Aina riitti kaunaisia, jotka halusivat kostaa oman kyvyttömyytensä ja saamattomuutensa niille, jotka olivat menestyneet. Aina riitti sellaisia eteenpäin pyrkijöitä, jotka halusivat täyttää taskunsa puolueen tuella.

Ja niin edelleen. Mikäpä puolue olisi kokonaan vapaa kaunasta? Olisiko sellainen edes onnellisten omistavien puolue, tuo entinen kansallinen kokoomus?

Se saattaisi olla lähinnä sen kaltainen. Kiinnostavasti se on nyt yhteistyössä perussuomalaisten kanssa, joille kauna sentään on tärkeä poliittinen käyteaine.

Mutta eihän politiikka koskaan yhden asian ajamista ole. Demokratiassa sen täytyy perustua kompromisseihin. Vai voisiko maamme saada taas yleiskaunaisen hallituksen, joka keskittyisi ulosmittaamaan olemassaolevia menestyneiden etuja ja rahoittaisi toimintansa vanhaan tapaan velalla?

Ehkäpä se olisi tie onneen?

Joka tapauksessa olisi kiinnostavaa, mikäli kaikki puolueet tekisivät jonkinlaisen kaunaisuustestin ja julistaisivat avoimesti suhteensa tähän suomalaisten perinteiseen asenteeseen.

Tässä vielä vanhempia ajatuksia kaunasta:

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Katkeruus ja kauna

 

Suomalaisista 1800-luvulla koottu kansatieteellinen aineisto oli Venäjällä aika laajaa. Moskovalainen Anna Leskinen on tehnyt siitä väitöskirjankin.

Muuan asia, joka noiden tutkimusten yhä uudelleen toistuvissa stereotypioissa eli kokemukseen pohjautuvissa yleistyksissä suomalaisesta kansanluonteesta pistää silmään, on suomalaisten kaunaisuus, zlopamjatnost. Suoraan käännettynähän se merkitsee pahan/ilkeyden muistamista.

Zloba, pahantahtoisuus tarkoittaa jokseenkin samaa. En ole tarkistanut, mitä sanoja Bobrikov käytti, kun hän kehotti murskaamaan suomalaisten pahuuden ja vastustushalun ilmaukset. Kaipa se oli zloba.

Etnografien laatimissa karakteristiikoissa mainittiin muistaakseni useinkin se, ettei suomalainen koskaan unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan pysyi siis kaunaisena.

Meillä katkeruus ja kauna yleensä yhdistetään toisiinsa tiukasti. Katkeruus syntynee yleensä oikeutetusta vihasta, joka kohdistuu kärsittyyn vääryyteen. Katkeruus on meillä kuitenkin jokseenkin samaa kuin kaunaisuus, molemmat hienoja asioita, koska oikeuden voitto tässä maailmassa on kultaakin kalliimpi.

Venäjässä asia on ehkä hieman toisin. Katkera, gorki (vrt. Aleksei Peškovin pseudonyymi) on vaikkapa jokin kovin väkevä ja vaikeasti koettava asia. Tunnetussa keskitysleiriläisten laulussa Vaninski port, kerrotaan, miten päähenkilö joutui maailmassa juomaan katkeran maljan pohjaan: горькую чашку до дна, пришлось мне выпить во свете.

No, onhan katkeruudella suomessakin tämä merkitys, mutta minusta siinä ylivallan saa kyllä kaunaisuus, kestävä mentaliteetti. Periaatteessa toki voi vaikkapa joku ihminen kertoa jonkin asian katkerasti tai itkeä katkeraa kohtaloaan olemassa silti kaunainen.

Lähden kuitenkin siitä, ettei kaunaisen konnotaatio ole venäjän gorki-sanassa kovinkaan vahva. Olisi kai kummallista, mikäli joku kehtaisi ottaa kirjailijanimekseen Kaunainen. Sen kunniaksi sitten vielä nimettäisiin Kaunaisten kaupunki…

Sivumennen sanottuja, se pikku paikkakunta, jossa Lenin kuoli, ei ollut sama kuin myöhempi Gorkin kaupunki (Горький), vaan mäkiä tarkoittava Gorki (Горки), myöhemmin Gorki leninskije. Sekaannus syntyy siksi, että kansallinen translitterointimme vaatii jättämään adjektiivin lopusta pois ns. lyhyen i:n (й-краткий). Ihan tyhmä juttu kyllä ja suotta sekoittaa systeemimme muuten loistavaa selkeyttä.

Mutta mitä tähän kaunaan tulee, se lienee ihan oikeasti muuan merkittävä kansanluonteemme piirre. Ja huomautan tässä hyvin painokkaasti, että on pelkästään typerää väittää, ettei koko kansanluonnetta ole olemassa.

Se, mitä asialla tarkoitetaan ja mikä on sen empiirinen sisältö, se on taas juttu erikseen.

Joka tapauksessa, kaunaisuus on vakava asia ja sitä tuskin kannattaa sivuuttaa olankohautuksella. Luulen, että se ulottaa juurensa ihmissielun syvimpiin syövereihin. Se koskettaa kieltä nimeltä arvokkuus (lat. dignitas) ja se taas on inhimillisen olemassaolon peruspilari. Sitä voidaan myös loukata.

Francis Fukuyama, tuo kuuluisa maailmanlopun, anteeksi historian lopun ennustaja, on fiksu mies. Hän on arvioinut uudelleen aiempaa megaluokan analyysiään kulttuuristamme ja ottanut nyt selittäväksi peruskäsitteeksi tuon arvokkuuden (dignity).

Miksi ihmeessä ne maailmankirjat siis oikein menivät sekaisin, eikä historia loppunutkaan? Kun tavallaan koko totuus näytti jo löydetyltä ja voitiin odottaa yhtenäisen diskurssin sulkevan piiriinsä koko maailman, kuin keskiajalla konsanaan, kävikin aivan päin vastoin.

Kaikissa länsimaissa ilmestyi voimakkaita elementtejä, jotka kiistivät julistetut totuudet ja haastoivat ne omilla diskursseillaan, siis nuo populistit.

Sen sijaan, että olisi vain leimannut nuo ihmiset typeriksi, kuten hänen lahjattomammat epigoninsa yhä tekevät, Fukyama ymmärsi, että nyt oli kyse jostakin syvemmästä. Ihmisen olemassaolon perusteita oli loukattu.

Ei se ollut olennaista, että ihmiset tulivat toimeen paremmin kuin koskaan ennen. Vaikka Euroopan kaikki pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön, jonka tarkoituksena olisi tehdä yksi ainoa kengänkiillottaja onnelliseksi, he eivät siinä onnistuisi. Tai onnistuisivat he hetkeksi, mutta vain hetkeksi, sillä kengänkiillottajalla oli sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Tämän kirjoitti brittihistorioitsija (Lontoossa asuva skotti) Thomas Carlyle pari sataa vuotta sitten, eikä asia ole vanhentunut.

Ellei ihmisen arvokkuutta turvata hankkimalla/luomalla hänelle työ ja sosiaalinen miljöö, jossa hän voi tuntea olevansa merkityksellinen, hänen elämänsä alkaa tuntua sietämättömältä. Hän masentuu. Hän kantaa kaunaa sille yhteiskunnalle, joka puhuu hänelle vierain käsittein ja kertoo, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

On tietenkin mahdollista elää myös slummikulttuurin maailmassa, rikoksen ja huumeiden parissa. On luultavaa, että sekin voi antaa tyydytyksen ihmisen arvokkuuden tarpeelle.

Sen sijaan työttömän toivoton elämä, josta ei voi löytää tyydytystä inhimilliselle arvokkuudelle, on jotakin muuta.

Luulen, että ns. aktiivimallilla on yritetty parantaa tätäkin asiaa. Luulen myös, ettei se ole onnistunut eikä onnistu.

Koko tilanne lienee joka tapauksessa viime kädessä hyvin riippuvainen siitä globalisaatiosta, jonka nimiin kaikki tai lähes kaikki vannovat, kun eivät muutakaan ymmärrä eivätkä uskalla. Ja auttaisiko jokin muu?

Mutta mitäpä tässä siis voisi tehdä? Täysimittainen paluu protektionismiin olisi suuri onnettomuus koko maailmalle. Osittain sitä jo Amerikassa toteutetaan ja eurooppalaiset tekevät samaa Venäjän kanssa, kun eivät muutakaan osaa. Siitä tosin hyötyy vain Venäjä.

Sen sijaan kannattaa vakavasti pohtia sitä, onko järkevää ja perusteltua tehdä tässäkään asiassa ehdottomia ja kaikkialle ulottuvia yleistyksiä. Joillakin aloilla protektionismi olisi tarpeen myös työllisyyden ja huoltovarmuuden näkökulmasta eikä romahduttaisi globalisaation yleisiä siunauksia. Vegaanien nollatoleranssilogiikalla joka tapauksessa päästään asiassa kuin asiassa takuuvarmasti metsään.

Eihän meillä ole mahdollisuutta enää vaikuttaa tällaisiin asioihin, sanotaan. Eipä taida nyt vielä olla, mutta maailma taitaakin olla muuttumassa. Ehkäpä kannattaisi alkaa pohdiskella, mitä me omalta osaltamme voisimme tehdä?

Katkeruuden ja kaunan varastot ovat varmaankin meillä kansainvälisestikin ottaen huomattavan suuret. Tämä siitä huolimatta, että sosiaalivaltio on meillä varsin avokätinen, useimmille.

Raha ei kuitenkaan tule koskaan riittämään niiden poistamiseen. Kyseessä on todellinen ongelma, joka tulee heijastumaan myös vaaleissa. Jospa tuleekin arvokkuusvaalit? Vai olisiko kaunavaalit sentään todennäköisempi vaihtoehto?

 

Kehnouskin kehittyy

 

Lättähatut ja viisas mies

 

1950-luvulla nähtiin maailman kaupunkien kaduilla uudenlainen tyyppi. Todellista uutta toki lienee ollut vain niin sanotussa tyylissä, ei itse tyypin henkisessä rakenteessa ja pyrkimyksissä.

Suomessa puhuttiin lättähatuista, Englannissa Teddy boys-tyypeistä, Saksassa oli käytössä termi die Halbstarken ja Ruotsissa raggare.

Kyseessä oli nuori mies, joka matki uusimpien elokuvien narsistisia ja suorastaan psykopaattisia sankareita, jotka tunteettoman puolihuolimattomasti tekivät mieletöntä väkivaltaa ja näyttivät koko ajan ikävystyneiltä.

Tämän tyypin tunsi yleensä kussakin maassa pukeutumisestaan ja ilmeestään tai pikemmin ilmeettömyydestään. Hän oli eräänlainen intellektuellin vastakohta ja pyrki mahdollisimman suureen sokkivaikutukseen juuri sillä, ettei välittänyt mitään toimintansa seurauksista tai oikeastaan mistään muustakaan.

En tiedä, mistä länsimainen kulttuuri omaksui käsitteen katu-uskottava, mutta itse asia lienee liittynyt tähän nuoriskulttuurin alueeseen, jonka ideana oli luoda ympärilleen pelon ilmapiiri: kukaan ei voinut taata, etteikö tuo hullu tekisi mitä tahansa, jos saisi pienenkin aiheen.

Se, joka on katsonut Trumpin esiintymisiä netistä, tunnistaa heti tyypin. Kyse on lättähatusta ja sen käyttäytymis- ja puhetavasta. Yhtäältä suolletaan aivan tolkutonta omakehua ja pelotellaan vastustajia, joiden oletetaan pelkäävän, että tuo hullu saattaa tosiaan tehdä mitä tahansa. Toisaalta kehotetaan alistumaan ehdoitta, koska muuta mahdollisuutta ei ole.

Vielä hiljattain näytti siltä, että jokin raja tässä kaikessa sentään on ja että koko tuo narsistinen puheteatteri on vain teatteria. Nyt on jo syytä pelätä, että mies on yhtä tyhmä ja piittaamaton kuin puheensakin ja että hänen toimiaan ei ohjaa mikään vakava päämäärähakuinen suunnitelma, vaan sokea usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Hillitseviä voimiakaan ei ole.

On syytä pelätä pahinta, sillä Trumpin vastapelurit eivät ole häntä korkeammalla tasolla, vaan jopa matalammalla. Tarkoitan tässä mullaheita, jotka ajanlaskunsa mukaan elävät nyt 1400-lukua. Itse asiassa heidän henkinen tasonsa näyttää pikemminkin olevan rinnastettavissa siihen, mikä oli lännessä 1100-luvulla. Israelin johto taas näyttää henkisesti elävän ehkäpä 1000-lukua EKr.

Vuonna 1955 Bertrand Russell, Albert Einstein ja muutama muu merkittävä tieteen ja filosofian edustaja antoivat yhteisen julkilausuman Pugwashin pikkukaupungissa Nova Scotiassa. Siihen kannattaa yhä tutustua. Valitettavasti se huolestuminen uuden maailmansodan mahdollisuudesta, joka siinä esitetttiin, ei suinkaan ollut aiheeton (ks. Statement: The Russell-Einstein Manifesto – Pugwash Conferences on Science and World Affairs).

Albert Einstein oli viisas mies, minkä uskoisin useimpien tunnustavan. Hänen henkilökohtaisetkin muistiinpanonsa ja kirjoituksensa ovat tutustumisen arvoisia. Valitettavasti maailman mahtimiesten henkinen taso tuntuu jäävän valovuosien päähän neron ajatuksista.

Tässä joka tapauksessa hieman noista Einsteinin ajatuksista:

 

lauantai 18. tammikuuta 2020

Neron mietteitä

Neron aivoituksia

Agadirissa on muutama kirjakaupppa, vaikka muhamettilaisissa maissa kirjoja yleensä tuoteaan erittäin vähän.
Ylimalkaisen otannan perusteella liikkeessä nimeltä Lecture pour tous oli ranskankielistä kirjallisuutta noin 80 prosenttia, englanninkielistä 10 prosenttia ja loput sitten arabiankielistä. Saattoi toki jotakin olla myös berberiksi, heillähän on tuo kreikkaa muistuttava omituinen kirjaimisto.
Käsiin jäi muutama ranskalainen klassikko ja englanninkielinen kirja nimeltä Bullshit Jobs.
Siitä varmaan myöhemmin. Rupesin lukemaan Albert Einsteinin tunnettua mietekirjaa Comment je vois le monde. Champs sciences 2009, 245 s.
Kirjahan on alun perin kirjoitettu saksaksi, mutta se on Einsteinin luottomiehen kääntämä ja ansainnee luottamusta siinä suhteessa.
Kirja on siitä erikoinen, että se kirjoitettiin alun perin vuonna 1934. Sen jälkeen otettiin uusia painoksia, joihin lisättiin aina ajankohtaista tekstiä vuoteen 1952 saakka.
Kirjassa on lähinnä neljä ajankohtaista teemaa, pasifismi,  juutalaisten ongelmat, taistelu natsismia vastaan ja eräät tieteen ongelmat.
Kiinnostavinta kuitenkin on muutamien ikuisten kysymysten pohdiskelu, joka on pyritty tekemään mahdollisimman selkeästi ja yleistajuisesti. Elämän tarkoitus, olemassaolon mysteeri, hyvyyden, totuuden ja kauneuden olemus ja kirjoittajan henkilökohtainen suhde niihin saavat paljon tilaa.
Tilityskirjojen perinteen mukaisesti Einstein ei kaihda suuriakaan tunteenpurkauksia. Hän on yleensä hyvin lempeä, mutta sävy muuttuu, kun puhutaan sodasta ja armeijasta. "pahimpana laumainstituutioista pidän armeijaa" hän kirjoittaa. "Vihaan sitä".
Kirjoittaja kertoo halveksivansa ihmistä, joka saa tyydytystä siitä, että marssii rivissä musiikin tahdissa. Hän kertoo vihaavansa rajusti sotasankaruutta ja mieletöntä väkivaltaa tylsän nationalismin nimessä. Sota taas on kaikista asioista halveksittavin.
Sen sijaan Einstein tuntee kaikkein suurinta kunnioitusta elämän mysteerin äärellä. Se tunne on kauneuden ja totuuden perustana ja herättää taiteen ja tieteen.
Pelonsekaisen kunnioituksen ympäröimänä tämän mysteerin salaisuus synnyttää myös uskonnon.
Einstein sanoo olevansa syvästi uskonnollinen siinä, mutta vain siinä mielessä, että hän, kuten monet muutkin, tuntee, että on olemassa jotakin hänen ymmärrykselleen saavuttamatonta, jonka vaikutus kuitenkin tunnetaan.
Einstein ei kuitenkaan voi kuvitella jumalaa, joka palkitsee ja rankaisee omia luotujaan tai sitä, että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen.
Olemisen mysteeri on joka tapauksessa havaittavissa ja Järjen voi nähdä ilmenevän elämässä.
Entä onko elämällä tarkoitusta ja onko tämä kysymys edes mielekäs? No, ellei joku kykene sellaista näkemään, hänellä ei tosiaankaan ole mitään syytä elää.
Yhteiskunnallinen elämä erottaa ihmisen eläimestä ja viime kädessä hän on koko ihmiskunnan jäsen. Ihminen on todella ihminen, kun hänen toiminnallaan on vain yksi tavoite: yhteinen hyvä ja edistys...
Yhteiskunta on olemassa vain yksilöiden hyväksi, mutta se tapahtuu yhteisön voimin. Sotien välisenä aikana kirjoittaja huomaa ikäviä piirteitä, joista yksi on esteettisessä maailmassa tapahtuva kehitys: maalaustaide ja musiikki rappeutuvat ja ihmisistä tulee tylsempiä (moins sensibles).
Einsteinillä on paljonkin sanottavaa tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskonto lähtee ihmisten ahdistuksesta ja toisaalta sosiaalisista vaistoista. Kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan moraalisia.
Einsteiniä kiinnostaa erityisesti sellainen uskonto, jota hän sanoo kosmiseksi ja joka ei tunne antorpomorfista jumalaa. Hän näyttää ihailevan buddhismia ja Schopenhaueria sen tulkkina. Itse asiassa kaikkien aikojen kerettiläiset ovat olleet siihen taipuvaisia.
Hänen uskonnossaan ei ole määriteltyä jumalaa, mutta taiteen ja tieteen tehtävänä on herättää tunto jumalallisesta, jos nyt saan tulkita kirjoittajaa.
Hänen uskonnossaan, ei ole ahdistuksen eikä moraalin jumalaa, sillä moraalikin tulee hyvin toimeen ilman sitä.
Tutkijan uskonnollisuus ilmenee siinä, että hän hämmästyy ja nousee ekstaasiin luonnon lakien harmonian edessä, jotka paljastavat niin ylivertaisen intelligenssin ihmisen kykyihin verraten. Tästä tunteesta tulee hänen elämänsä hallitseva laki, joka antaa hänelle rohkeutta ja kykyä nousta egoististen pyyteiden yläpuolelle.
Henkilönä Einstein on hyvin vaatimaton eikä lainkaan hyväksy omaan persoonaansa kohdistuvaa palvontaa. Samaan aikaan hän esittää tutkijan ihanteessaan melko poikkeuksellisen ylevän hahmon, jollaiseksi ainakin itse pyrkii.
Tuntuu hieman siltä, että meidän aikamme on jo menettänyt jotakin sen maailman puhtaudesta ja ylevyydestä, joka ympäröi vielä Einsteinin ajan kulttuurin etummaisia edustajia.

Samoihin aikoihin ilmestyi maailmaan se matalaotsainen narsismi, joka ennen pitkää ryömi myös akateemiseen maailmaan ja on nyt kyseenalaistamaton osa sivilisaatiotamme.
Siihenkin aikaan oli toki liikkeellä myös aatteita, jotka halusivat prostituoida niin tieteen kuin taiteen, mutta ajatus niiden puhtaudesta eli yhä.
Kannattaisikohan sitä vielä kaupata nykyisille yliopistoille?

 

Algoritmien aikaan

 

Koneälyn kapina

 

Yuval Noah Harari, Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Bazar 2024, 589 s.

 

Sana ”nexus” tarkoittaa yhdyssidettä (lat. nectere -sitoa) ja kuten muodikasta on, se on tässä jätetty kääntämättä, mitä rohkenisi arvostella tai ainakin pohdiskella.

Totta lienee, että sana ”yhdysside” tai ”sidos” kuulostaisi vähemmän iskevältä ja arvoitukselliselta ja aen sijaan suorastaan kömpelöltä. Mutta ei kääntäminen olekaan pelkkää vastineiden etsimistä sanoille, onhan tässä mahdollisuuksia.

Tässä kirjassa nyt on tehty yritys etsiä yhteistä nimittäjää ihmisyhteisöjä ja jopa ihmiskuntaa yhdistäville ja yhteen sitoville tekijöille muinaisista tarinoista internettiin ja algoritmeihin. Otsikko viittaa nimenomaan siihen. Tarina yhdisti joskus ihmisiä tieto- tai luuloverkkoonsa ja yhdistää yhä. Sitten se kopioitiin kirjaksi ja sitten tulivat painetut kirjat ja sanomalehdet ja sen jälkeen internet. Televisiokin on mainittava.

Kyse on itse asiassa siitä, mikä on yhteistä, latinaksi communis. Kommunikaation kehityksestä tässä on kyse enemmän kuin siitä yhdyssiteestä. Suomeksi kommunikaatio on viestintää. Kirjan kannessa kuvattu kyyhkynen edustaa legendaa Verdunin kyyhkysestä, joka haavoittuneena kuljetti elintärkeän viestin.

 Suomeksi nimi voisi olla ”viestijä”, ”viestin” tai ”yhdistäjä”. Sehän oli kyyhkysen toimenkuvana, vaikka itse asiassa kyyhkysen, tarinan ja netin tapa yhdistää ihmisiä on jokaisessa tapauksessa aivan erilainen.

Joka tapauksessa ihmisten yhteen sitominen on siis tapahtunut ja tapahtuu yhä ennen muuta tarinoiden avulla. Niiden totuusarvo on yleensä enemmän tai vähemmän kyseenalainen ja joka tapauksessa se on sivuseikka. Tarinat muistetaan niin simppelissä muodossa, ettei niistä voida kovin paljon sanoa, mutta niiden emotionaalinen sisältö on sitäkin suurempi.

Kirjoittaja haahuilee menneen maailman sinänsä kyllä kiinnostavissa ja raflaavissakin tarinoissa kovin pitkään ja perusteellisesti ja syynä saattaa olla lisätä kirjan sivujen määrää, minkä kaiketi ajatellaan lisäävän myös sen argumenttien painavuutta. Tyyli on kyllä kevyttä, joten tätä lukee ihan huvikseen.

Kirjan juonena on siis ihmisiä yhdistävien asioiden kehittyminen vuosituhansien aikana. Aluksi kehitys oli hyvin hidasta, mutta nykyään sen nopeus on päätähuimaavaa. Savitauluista tekoälyyn on valtava matka ja sen kestäessä tuon yhdyssiteen luonnekin on olennaisesti muuttunut.

Kyse ei ole enää siitä, että koneesta tulisi viimein ihmisen tasoinen, sen sijaan siitä on tullut mittaamattomasti häntä etevämpi ja kehitys jatkuu yhä.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa menneitä vuosisatoja, jolloin esimerkiksi paholaisuskoon perustuva noitahysteria valtasi suuren osan läntistä maailmaa.

Käsitys noitien ja paholaisen yhteispelistä sai todisteita ihmisten tunnustuksista ja todistuksista, jotka saattoivat olla seikkaperäisiäkin, mutta keskeiseksi nostaa ainakin Harari sen roolin, joka oli kirjoitetulla sanalla, eritoten kuuluisalla Noitien vasara (Malleus maleficarum)-teoksella.

Asia, josta voimme varmasti tietää, että se oli pelkkää mielikuvitusta, sai hallitsevan totuuden aseman, syntyi valemuistoja ja ihmiset uskoivat itsekin olemattomia. Joukkohysteria syntyi uudenlaisen yhdyssiteen, painetun sanan tukemana, eikä ollut hallittavissa.

Itse asiassa julkista sanaa kyllä voitiin ainakin periaatteessa valvoa ja niin tehtiinkin. Hysterialla oli nimeltä mainitut alkuunpanijansa ja tekijänsä ja jopa argumenttinsa. Ne olivat näkyvissä ja niitä vastaan voitiin taistella, mikäli nyt vain uskallettiin ja omaan asiaan uskottiin.

Toisin on laita uudenaikaisten tietoverkkojen, joissa hallitsevat algoritmit. Algoritmit ovat nimettömiä ja tekoälyn kehittämiä, eivätkä ihmisaivot itse asiassa käsitä, miten ne syntyvät. Joka tapauksessa ne kehittävät itsensä sellaisiksi, että ne parhaalla tavalla palvelevat niille annettua tehtävää.

Algoritmit saattavat käyttää hyväkseen miljoonia datumeita ja esimerkiksi ihmisen silmän liikkeistä hänen erilaisia toimi tehdessään ne voivat lukea hänen persoonallisuutensa ja taipumuksensa verratessaan yksilöä miljooniin muihin. Jokaisesta ihmisestä on olemassa valtava määrä tietoa ja algoritmit keräävät sitä lisää ja kehittävät taitojaan.

Algoritmi pystyy esimerkiksi ennustamaan ja käsittämään ihmistä paremmin monia asioita, tautien diagnosoinnista mahdolliseen tulevaan menestymiseen jollakin alalla. Työnantajat saattavat luottaa algoritmeihin, koska ne luultavasti antavat parempia ennusteita kuin psykologit. Diagnoositkin voivat olla parempia kuin lääkäreillä.

Algoritmien kyky ymmärtää ja ennustaa on parantunut tavattoman nopeasti. Ne oppivat koko ajan ja ovat lähes joka alalla ihmistä taitavampia. Entäpä jos ne karkaavat kontrollista?

Harari esittää usein tarinan Myanmarista, jossa algoritmi, joka metsästi lisää tykkäyksiä, oli oppinut levittämään karkeita valeuutisia ja vihaviestejä vähemmistökansasta, jota enemmistö saatiin raivoisasti vihaamaan.

Seuraukset olivat ankeat, eikä kukaan itse asiassa ollut niitä tarkoittanut. Tekoäly vain toimi maksimoidakseen saamansa tykkäykset. Tällä tavalla ei mikään kommunikaatioväline ollut aiemmin toiminut, väittää kirjoittaja, jolla saattaa olla hieman ruusuinen kuva journalismista.

Joka tapauksessa olemme nyt tekemisissä aivan uudenlaisen viestimen kanssa. Se ei pelkästään palvele alustana ihmisten kirjoituksille, vaan keksii ja levittää viestejä itse, ilman, että ihminen itse asiassa edes ymmärtää, mistä ne tulevat.

Onko tämä kehitys edes hallittavissa?

Harari vertaa tekoälyä käyttävää ihmistä Faethoniin, joka halusi hallita taivaan vaunuja ja Goethen runossaan esittämään noidan oppipoikaan, joka oli laskenut liikkeelle voiman, jota ei hallinnut (vrt. Vihavainen: Haun noidan oppipoika tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt olisi ajoissa tehtävä jotakin, mutta mitä?

Jotakin voidaan aina yrittää. Kasvottomien algoritmien valtaa ei saisi hyväksyä sellaisenaan, vaan olisi vaadittava läpinäkyvyyttä niin paljon kuin mahdollista. Bottien valtaa olisi rajoitettava kieltämällä ne sellaisissa paikissa, joissa niillä voi olla valtaa ja niin edelleen.

Ellei tekoälyä saada asioihin on vaarana sen luokan totalitarismi, jonka rinnalla kaikki entiset olivat pelkkää harrastelua. Maailmanlaajuinen datan hallinta olisi myös estettävä, sillä sen keskittäminen yhteen ainoaan paikkaan on aina ollut diktatuurien suuri tavoite ja elinehto. Itse asiassa verkko olisi hajotettava osiin, mikä jo osaksi onkin todellisuutta.

Tietoverkkojen prosessit eivät ole luonnostaan itsekorjautuvia, vaan katastrofit ovat mahdollisia. Hararin mielestä ihmiskunnan olisi  nyt keskityttävä rakentamaan instituutioita, joilla on voimakkaat itsekorjaavat mekanismit.

Katsellessaan viime päivien kammottavia typeryyksiä, joita maailman mahtajat ehdoin tahdoin tekevät, käväisee väistämättä jo mielessä, ovatko nämä enää minkään ihmisen aivoista. Ehkäpä ne tulevatkin algoritmien pimennoista, joihin ihmisjärki ei ole yrittänytkään tunkeutua.

Algoritmien suurena erona ihmiseen verrattuna on, etteivät ne pelkää kuolemaa tai kipua. Persian suurkuningas Dareios sen sijaan pyrki hankkimaan parasta mahdollista palvelua ristiinnaulitsemalla ne lääkärit, jotka eivät osanneet parantaa häntä.

Nykyään hänen seuraajansa taitaa lukea koraania kannesta kanteen. Tai ehkä jokin algoritmi tekee sen hänen puolestaan ja ratkaisee, mikä on Allahin tahto tässä tapauksessa.

Luulen, että minäkin arvaan sen.

Hauki on kala

 

Vanhan kansan uunihauki

 

Sain katiskalla pari haukea ja päätin hyödyntää tämän hienon kalan uunissa paistamalla. Monihan tekee kalapullia, ehkä siksi, että ruodot saisi likvidoitua. Nehän kyllä ovat hauen ongelma, etenkin pienen.

Joka tapauksessa vilkaisin netissä olevia reseptejä ja huomasin yllättäen, ettei perinteistä tillisilpun ja voin kanssa haudutettua haukea ollut ainakaan heti ensimmäisenä eteen pomppaavissa resepteissä.

Teinpä nyt joka tapauksessa homman vanhaan tapaan:

Otetaan 1 noin ½ kilon hauki, hierotaan suolalla ja pannaan voideltuun vuokaan, jossa on myös sipulia ja sitruunaviipaleita. Hauen sisään pannaan tillisilppua (ei ruukkutilliä, vaan oikeata!) ja reilusti voita.

Foliolla peitetty vuoka pannaan 175-asteiseen uuniin ½ tunniksi, jossa ajassa uudet perunatkin sopivasti kypsyvät.

Sen jälkeen nostetaan lämpöä vielä 250 asteeseen 10 minuutiksi ilman foliota.

Nautitaan esim. kuivan Chablis-valkoviinin kanssa. Sopii tähän erittäin hyvin!

Syödään hitaasti ja hartaasti, ruotoja varoen. Itse asiassa nuo ohuet ja pitkät ruodot eivät ehkä ole vaarallisimmasta päästä, mutta ei niitä kannata varta vasten syömäänkään ruveta.

Muuten, ihmettelen suuresti, miksi Mannerheim ei arvostanut haukea. Kyllä se hyvinkin kuhalle pärjää.

Romaaneja

 

Tolstoita lukiessa

 

Oikeasti suuria kirjailijoita kannattaa aina lukea yhä uudestaan. Yleensä heidän kirjoissaan on yhtä ja toista myös kirjoitettu jollakin tavoin väärin tai ongelmallisesti, kukapa olisi täydellinen.

Suuren kirjailijan tunnistaa kuitenkin siitä aidosta intohimosta, joka kohdistuu totuuteen ja siitä taidosta, jolla lukija vakuutetaan olematta jankkaava, saarnaava tai karkea.

Sellaista ei opita millään kurssilla. Kun viranomaiset aikoinaan kysyivät Iosif Brodskilta, mistä hän oikein luuli saaneensa taidon kirjoittaa kaunokirjallisuutta, kun ei ollut lainkaan opiskellut alaa, tämä vastasi aina luulleensa, että se saadaan Jumalalta, so. synnynnäisenä lahjana.

Olipa taito peräisin mistä tahansa, se ei vielä riitä suuren kirjailija titteliin. On tietenkin osattava sanoa, mutta on myös oltava jotakin sanottavaa.

Tekoälyllä on luultavasti jo kirjoitettu paljonkin kirjoja. Luulen, että on mahdollista antaa robotille sellaisetkin eväät, että se kykenee kirjoittamaan tavalla, joka vakuuttaa arvostelijat siitä, että kyseessä on uusi vuosisataisnero.

Ehkäpä AI on jo osallistunut kirjallisten palkintojen hakemiseen ja ehkä pärjännytkin. Varmaa on, että ennen pitkää niin tapahtuu.

En mene vannomaan, että suuri ja syvällinen kirjallisuus, joka kajoaa ihmisen suuriin, eksistentiaalisiin kysymyksiin, olisi mahdotonta tekoälyn kirjoitettavaksi. Luulen, että tekoäly saattaa hyvinkin oppia vaikkapa Tolstoin maailmankuvan ja kykenee siltä pohjalta luomaan aivan uusia teoksia ja vaikkapa sijoittamaan ne toiseen aikakauteen.

Siloloin kaiketi on takana joka tapauksessa inhimillisen neron toiminta, hänen, joka ei ole pysähtynyt kumartelemaan sovinnaisuuksia ja latteuksia, vaan näkee niiden läpi.

Näin kesäaikaan, kun muillakin kuin meillä eläkeläisillä on aikaa lukea, kannattaa taas tarttua aitoihin klassikoihin, vaikkapa Tolstoihin, niin paljon arvostelua kuin Tolstoin näkemykset ansaitsevatkin.

Sota ja rauha (erikoisoperaatio) on Tolstoin kirjoista kiinnostavimpia. Se on samalla historianfilosofiaa ja historiankirjoitusta, jossa on omat ongelmansa. Joka tapauksessa sen kontekstina on Venäjän historia, jonka tulkitseminen on aina ollut rohkeutta vaativa tehtävä.

Sota ja rauha on sukua Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle. Kapteeni Tušin muistuttaa kovasti luutnantti Koskelaa ja kukkoileville Lammioille on siellä omat roolinsa (ks. Vihavainen: Haun karatajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Toinen Tolstoin suurteos Anna Karenina on sekin aikakautensa suurten kysymysten ja Venäjän ja venäläisyyden ikuisiin ja ajankohtaisiin ongelmiin pureutuva teos, jonka käsittäminen pelkäksi rakkausromaaniksi olisi aivan pinnallista (ks. Vihavainen: Haun anna karenina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Esimerkiksi Tolstoin Tunnustukset (ks. Vihavainen: Haun tunnustukset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) taas on pahasti neuroottisen persoonallisuuden tilitys, jonka johtopäätökset ovat suorastaan pähkähulluja. Sama koskee Kreutzer-sonaattia.

Silti Tolstoin kirjoja kannattaa lukea. Jotakin ikituoretta niissä aina on. Tässä blogi, jossa olen päivittänyt kokemustani muutamien vuosien takaa:

 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Tolstoi ja stereotyypit

Luin taas pitkästä aikaa Tolstoin Sodan ja rauhan. Taisi olla kolmas kerta vaiko sittenkin neljäs? Lukemisen syynä tietenkin oli se seikka, ettei kai kukaan ihminen vähemmällä tajua klassikoita kuin niitä yhä uudelleen lukemalla.

Lenin, joka mielestäni ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä tyhmä, niin vinksahtanut kuin olikin, kertoo ymmärtäneensä Nikolai Tšernyševskin kirjan Mitä on tehtävä? vasta kuudennella lukemisella.

Itse en suunnittele lukevani Sotaa ja rauhaa, saati Tšernyševskiä niin monta kertaa ja koetan päästä sovintoon sen ajatuksen kanssa, etten tule niitä koskaan oikein ymmärtämään, siis loppuun saakka, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Aina noista joka tapauksessa jotakin uutta on saanut irti.

Jokainen ymmärtää aina tavallaan. Tällä kertaa Tolstoi toi mieleeni muutamia epäkorrekteja ajatuksia (millaiset ajatukset ovat korrekteja ja mitä niillä tehdään?) eri aiheista. En väitä, että Tolstoi ajatteli ne ensin. Mutta aika erikoisia ovat vaikkapa Tolstoin naiset.

Naiset eivät ole sinänsä ja viime kädessä naurettavia olentoja, ei heitä ainakaan sellaisina yleensä koskaan pidetä. Viime aikoina muotiin tulleet naisklovnit ovat lähinnä säälittäviä, mutta sama tosin koskee yleensä muitakin ns. stand up-koomikkoja. Kyseessähän on muodikas briljeeraaminen muodolla, siinä sisällöllä ei varsinaisesti ole väliä.

Joka tapauksessa, perinteisesti yhdistämme naisiin pikemmin traagisuuden kuin koomisuuden. Myös vaikkapa kanalassa kukot ovat niitä, jotka ovat meistä aidosti naurettavia, kun taas kanat herättävät korkeintaan yleistä myötätuntoa eräänlaisella touhukkaalla vakavuudellaan, koska se ehkä vaikuttaa kohtuuttomalta ja siksi hieman koomiselta, kun otamme huomioon heidän asemansa luomakunnassa.

Naisten osa maailmassa on yhtä aikaa sekä ylevä että kohtalokas. Kukaan muu ei voi jatkaa ihmissukua. Miesten ylivoimainen enemmistö sen sijaan  on oikeastaan turhaa joukkoa, sillä ainakin teoreettisesti jo yksikin maskuliini riittäisi hedelmöittämään kaikki maailman naiset.

Toki lapset pitää elättääkin mutta senhän voisi tehdä myös kuhnurien orjajoukko eikä välttämättä aviomiesten armeija.

Niinpä miesten eksistentiaalinen asema on epämääräinen ja haavoittuva ja he joutuvat koko ajan hankkimaan asemansa ja todistelemaan olevansa jotakin.

Naisella ei tätä ongelmaa ole tai ainakaan sitä ei ollut Tolstoin kirjoittaessa kirjaansa. Nyt tilanne kyllä taitaa olla toinen, sillä yhä useampi nainen on valinnut, sanoisinko vapaaehtoisen mahouden ja saanut siten eräänlaisen miesroolin. Sodassa ja rauhassa tällainen merkitsi suurta tragediaa ja oli ankaran kohtalon sanelema ratkaisu.

Mikäli se sen sijaan on todella vapaaehtoinen, lienee sitä kuitenkin pidettävä komediana ja tässä(kin) ilmenee ns. uuden naisen uusi olemus.

Leo Tolstoi on mielestäni joka tapauksessa onnistunut hyvin harvinaisessa asiassa, nimittäin luodessaan naishahmoja, jotka eivät ole ainoastaan eräänlaisella kanamaisuudellaan huvittavia eli siis koomisia, vaan suorastaan naurettavia. Tarkoitan lähinnä kreivitär Helena Bezuhovaa, os. Kuragina.

Ajatelkaamme nyt hänen nerokasta johtopäätöstään, jonka mukaan ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimisiinmeno. Tässä asiassa hän kilpailutti kahta ylimystä, eikä mitään väliä ollut sillä, että hän jo itse asiassa oli naimisissa. Mitä varten laki ja uskonto olisi keksitty, ellei juuri niiden avulla voitaisi moisia pulmia selvittää?

Tolstoi piirtää hurmaavan Helenan sangen pirullisesti, mutta olihan hän tehnyt saman tempun ja paljon useammin myös miehille. Mutta kukapa ei olisi miesten kohdalla sellaista odottanutkin? Eihän sellaisessa mitään uutta ollut.

Ehkä tässä ei kannata erikseen mainita, että Tolstoin pitäminen naistenvihaajana ei tällä perusteella olisi sen fiksumpaa kuin pitää häntä samalla perusteella miestenvihaajana tai suorastaan ihmisvihaajana, misantrooppina.

Käytän tässä piruuttani sivistyssanaa, koska muistan, miten vihamielisesti Tolstoi suhtautuu sanamagiaan, siihen, että erilaiset tomppelit briljeeraavat käyttämällä ranskalaisia sanoja.

Kun Tolstoi kuvaa erilaisia hölmöjä, hän aina erehtymättä, tai siltä minusta ainakin näyttää, panee heidät käyttämään ranskan kieltä aina silloin, kun he haluavat sanoa jonkin asian erityisen vakuuttavasti, ikään kuin sanoilla sellaisenaan olisi joku erityinen totuusarvo, silloin kun ne eivät ole venäjänkielisiä.

Tässä tulee etsimättä mieleen se nykyään niin laajalle levinnyt kulttuuri-ilmiö, sanamagia, joka viime vuosina on kasvanut kuriositeetista suorastaan kulttuurin valtavirran tärkeäksi komponentiksi.

 Ajatelkaa nyt vaikkapa tuota n-sanaa ja kaikkea kummallisuutta, joka sen sanomisen ja sen välttämisen ympärille liittyy. Sanojen kahlitseminen olisi muuten toki vain huvittavaa, mutta kun siihen liittyy ajattelun kahlitseminen, on asia vakavampi. Siitä sitten toiste.

Myös Tolstoin stereotypiat ovat mainioita. Niin saksalainen, ranskalainen kuin venäläinen maalataan terävin vedoin. Puolalaiset jäävät vaisummiksi ja kukaties heidän roolinsa vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa oli sen verran arkaluontoinen, että kirjailija jätti sen varmuuden vuoksi oikeastaan kuvaamatta. Olihan se myös puolalaisten suuri isänmaallinen sota.

Samanlainen sivuuttaminen koskee Suomen sotaa ja siis ruotsalaisia, jotka jätetään itse asiassa kuvasta pois. Ainoastaan Armfelt tulee esille ja saa osakseen pari tylyä tokaisua. Kun maalataan suurta kangasta Venäjän kansan ja läntisen vihollisen kohtaamisesta, onkin parasta jättää pois ne seikat, jotka häiritsisivät liikaa itse asian ydintä, tai sitä, mikä nimenomaan kirjailijan ja hänen isänmaansa kannalta oli olennaista.

Samahan on sittemmin koskenut myös ja aivan erityisesti myös ns. Suurta isänmaallista sotaa 1941-1945. Tarkoitan sen esivaihetta vuosina 1939-1941.

Yhtä kaikki, saksalaiset kuvataan aika pirullisesti ja tämä koskee myös niitä, jotka palvelivat Venäjää uskossa ja totuudessa, usein alttiuttaan ja suorastaan venäläisyyttään aivan erityisesti korostaen, kuten kenraali Benningsen.

Kutuzov on voimaton rahjus ja muutenkin epäsympaattinen irstailija, mutta hoitaa suuren venäläisen roolinsa moitteettomasti juuri sillä, ettei yritä ohjailla tapahtumia. Se, mitä pitää tapahtua, toteutuu nyt joka tapauksessa. Ukko yrittää vain olla estämättä asioiden kulkua.

Ranskalaisten ylimielinen pöyhkeys ja viaton kuvitelma omasta ylivertaisuudesta saa puolestaan asianmukaisen, koomisen hahmonsa ja venäläisten suuri isänmaallinen suuttumus tulee sekin uskottavammaksi, kun sitä ei puleerata liikaa. Kaiken maailman pelkurit, tomppelit, julmurit ja muu roskaväki kuuluivat kuin kuuluivatkin myös Venäjän kansaan.

Kuvan moniulotteisuus tuo mieleen Tuntemattoman sotilaan, eikä tunnu uskottavalta, että jälkimmäistä olisi syntynyt ilman edellisen vaikutusta. Pyrkimys konkreettisen totuuden esittämiseen valheellisten abstraktioiden sijasta on Tolstoin voima, kuten myös Linnan. Rintalahan pyrki myös samaan.

Suurena aikakautensa todenpuhujana voisi mainita myös vaikkapa Joel Lehtosen. Nykyisistä ns. suurista kirjailijoista en sen sijaan ole löytänyt yhtään, jota voisi edes verrata noihin mestareihin ja joka edes yrittäisi tehdä jotakin vastaavaa. Matti Pulkkinen oli poikkeus. Hän oli näkijä, joka kuoli liian varhain ja toki myös Paavo Rintalalla oli hyvää yritystä. Mutta missä suuret kirjailijat ovat nyt?

Tuntuu joka tapauksessa hauskalta vielä nytkin lukea myös noita Tolstoin herkullisia stereotypioita, joita eri kansallisuuksista piirretään. Poliittisesti korrektille nykylukijalle ne arvattavasti ovat kauhistus ja hän pohtinee tykönään, miten oli mahdollista, ettei suuri kirjailija ymmärtänyt stereotypioiden pinnallisuutta. Hölmökö hän oli vai muuten vain taantumuksellinen?

Itse asiassahan suuri kirjailija tietenkin kuvaamansa ja luomansa todellisuuden ymmärsi paljon paremmin kuin lukija ja yhtä ja toista vielä sen lisäksi.

 Hölmön rooli on tietenkin sillä lukijalla, joka on sisäistänyt tai ainakin yrittää sisäistää poliittisen korrektiuden. Hänelle klassikoiden lukeminen onkin itse asiassa luvatonta tai ainakin arveluttavaa puuhaa ja hän mahtanee koko ajan miettiä, miten niistä olisi mahdollista saada ajanmukaisia. Teatterissahan näin tunnetusti myös tehdään ja kappaleiden nykyinen kiduttavuus selittyy osin juuri tällä.

No, kenelläkään tuskin on tai on edes koskaan ollut mitään pätevää syytä ylipäätänsä lukea sellaista kirjallisuutta, joka on poliittisesti korrektia, kuten sanotaan.

Tolstoi oli aikanaan poliittisesti niin epäkorrekti, että hän joutui kirjoitustensa tähden suuriin vaikeuksiin. Toisaalta hänestä myös tuli aikansa suurin moraalinen opettaja, jonka arvostus meilläkin nousi ylenpalttiseksi.

Myös Linna rikkoi sellaisen valheen kehän, joka oli kasvanut aikansa yksinkertaisen totuuden ympärille ja hänkin olisi joutunut suuriin vaikeuksiin, mikäli asia olisi ollut ns. valtaapitävien tahdosta kiinni.

Toki kaikki ne, jotka niin sanottuja tabuja yrittävät murskata, eivät suinkaan kuulu samaan kategoriaan kuin Tolstoin ja Linnan kaltaiset suuret todenpuhujat.

 Itse asiassa suurin osa noista epateeraajista taitaa olla pelkkiä apinoita, jotka haluavat herättää huomiota sen itsensä vuoksi. Idioottimaisen jouluseimen vieminen kirkkoon on tyypillinen osoitus siitä, millaisiin keinoihin kyvyttömät taitelijat joutuvat nykyään turvautumaan, kun sekä rohkeutta että näkemystä puuttuu.

Totuuden sanominen on kuitenkin kirjailijan varsinainen tehtävä, eikä yksittäisillä kuvilla, sanoilla tai johtopäätöksillä ole sen asian kanssa vielä paljoakaan tekemistä.

Linnan muuan erikoisuus oli, että hän käytti romaaneissaan ensi kertaa runsaasti kirosanoja ja muuta rahvaan kieltä, mutta ei se hänestä suurta todenpuhujaa tehnyt. Kuitenkin itse asia taisi sillä kerta hyötyä siitä.

Aikamme valheen noidankehä taitaa nyt joka tapauksessa ilmetä lähinnä ns. poliittisena korrektiutena. Tarvitsisimme taas Tolstoin kaltaista mestaria, joka osaisi hajottaa tämän valheen. Siihen ei riitä, että kirjoitetaan kirjoittamasta päästyä vaikkapa n-sanaa, eikä kiroilukaan taida mitenkään edistää asiaa.

Olisi kerrottava totuus ja vain totuus. Hassu juttu: myös Stalin kehotti tekemään tämän, kun muuan kirjailija kysyi, mitä hänen ammattikuntansa oikein pitäisi tehdä.

 

Eriarvoisuuden tunnustaminen

 

Elämän eväät ja tasa-arvo

 

Tasan ei käy onnen lahjat, kuten tiedetään. Joidenkin elämä on parempaa ja joidenkin huonompaa. Kyse ei ole enää nykyään niinkään siitä, että jotkut ja jopa suurin osa kansaa joutuu elämään nälkärajalla ja tekemään henkensä pitimiksi toinen toistaan vastenmielisempiä asioita.

Ihmisten synnynnäisestä tasa-arvosta ja luonnollisista, jos luonnottomistakin oikeuksista sopii puhua miten paljon vain, mutta kaikkialla me kohtaamme eriarvoisuutta. Tämä jopa siinäkin tapauksessa, että emme tökerösti sekoita keskenään ”arvon” ja hierarkiassa saavutetun aseman merkitystä, kuten tapana on.

Eriarvoisuuden välttämättömyydestä ja tarpeellisuudesta (ja taaskaan ei saa sekoitta termejä!) on kirjoitettu paljon viisasta ja vähemmän viisasta. Mieleen tulee erityisesti Nikolai Berdjajevin ”Eriarvoisuuden filosofia” (Filosofija neravenstva).

Mikään vakavasti otettava filosofia ei arvosta joka suhteessa yhtä paljon lurjuksia ja rehellisiä ihmisiä, lahjakkaita ja lahjattomia, rikkaita ja köyhiä, psykopaatteja ja altruisteja ja niin edelleen. Täydellinen tasa-arvoisuus kuuluu mystiikan piiriin ja siitähän meillä on kristinuskossa poikkeuksellisen selkeä julistus. Apostoli Paavalin muotoilemassa asussa sen tuntevat kaikki.

Jos vertaamme tätä hindulaisuuteen, jossa bramiini ei voi sallia paarian varjonkaan saastuttavan omaa ylhäisyyttään, ymmärrämme eron perustavuuden.

Kristillisen kulttuurin tradition edustajina, pakanallisina tai ei, kannamme mukanamme tasa-arvoisuuden pakkomiellettä. Jos vilkaisemme politiikkaa, huomaamme, että siellä kilpaillaan yleisesti siitä, millä keinoin viho viimeisetkin eriarvoisuuden (tarkoittaen erilaisuutta) jäänteet voitaisiin kokonaan likvidoida.

Koomisia, mutta myös traagisia piirteitä on niissä tilastolliseen tasa-arvoon pyrkivissä suuntauksissa, jotka vaativat, että tietyissä, olennaisesti toisistaan poikkeavissa populaatioissa jakautumien pitäisi olla täsmälleen samanlaisia esimerkiksi ammatteihin hakeutumisen, palkkauksen ja kaiken muunkin suhteen.

Tällainen argumenttihan oli natseilla, kun he todistelivat, että juutalaiset sortivat saksalaisia: suhteettoman suuri määrä juutalaisista toimi vapaissa ammateissa, juristeina, lääkäreinä ja kauppiaina, eivätkä sen sijaan maanviljelijöinä ja fyysistä työtä tekevinä työläisinä. Siitäpä sitten vain taistelemaan vapauden puolesta sortoa vastaan.

Tasa-arvo, kuten monet muutkin yleiset poliittiset päämäärät, sisältävät oikein ymmärrettyinä hyviä asioita, joita kannattaa toteuttaa. Yksisilmäisen typerästi ja fanaattisesti käsitettyinä niistä sen sijaan tulee perusteiltaan luonnottomia ideologioita, joiden toteuttamisen yrittäminenkin edellyttää totalitarismia, eikä silti tuota tarkoitettua tulosta.

Näistähän on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua. Pistänpä tähän kesäuusintana vanhan blogin, joka tuskin on aiheeltaan yhtään vanhentunut:

 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan.

 Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella. Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä.

Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

 Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi. Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja.

Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät. Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus. Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella

Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa arvioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä.

 Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?