Vaarallisia tyyppejä

 

Suomalainen terrori

 

Teemu Keskisarja, Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista. Atena 2011, 292s.

 

Tämä kirja on syntynyt osana Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”Liike-elämän juuret ja roolit modernissa yhteiskunnassa. Suomi eurooppalaisissa yhteyksissään1750-2000”.

Moni voi kysyä, millä tavalla tämän kirjan teema ja projektin yleinen otsikko liittyvät toisiinsa ja tehdä jopa sen johtopäätöksen, etteivät millään tavalla. En minäkään itse asiassa sitä tiedä.

Suomen Akatemian tutkimukselle myöntämä rahoitus, jonka luonne yleisesti ymmärretään ihan väärin, saadaan kuitenkin vain esittämällä hakemus, jossa maksimoidaan niiden pisteiden määrä, joita Akatemia arvostaa rahoituksesta päättäessään.

Niinpä projekteihin yleensä esimerkiksi liitetään ainakin joku väitöskirjan tekijä, joka mikäli mahdollista on naispuolinen ja jonka aihe saadaan jollakin aasinsillalla tukemaan projektin yleistä päämäärää. Projektin on myös oltava kansainvälinen ja viisainta on, mikäli se lupaa sitoutua kulloinkin muodikkaisiin päämääriin ja selvittää esimerkiksi rasismin, misogynian tai homofobian juuria.

Luulen muuten, että ainakin hiljattain myös jokin sellainen aihe, jossa BLM-aatteen merkitystä maamme historiassa olisi käsitelty, olisi saanut innokasta kannatusta.

Vastoin yleistä käsitystä, Akatemian myöntämät rahat eivät tule sille projektin johtajalle, jonka nimen alla ne mainitaan. Itse asiassa projektin johtaja ei saa lainkaan palkkaa hommastaan, vaan voi veloittaa vain kuluja.

 Ne suuret, jopa miljoonaluokan rahat, joita Akatemia myöntää, menevät suureksi osaksi niille yliopistoille, joiden suojassa tutkimusta suoritetaan ja tutkijoiden palkat on normitettu, eivätkä ole päätä huimaavia.

Tämä vain yleisenä valistuksena Akatemian projekteista. En tiedä sen enempää tuosta projektista, jonka osana tämä kirja on tehty enkä tunne sen loppuraporttia, jossa sen liittyminen liike-eliitin juuriin ja rooleihin lienee seikkaperäisesti perusteltu.

Keskisarja oli joka tapauksessa tämän kirjan ilmestyessä jo tohtori (2006) ja luultavasti dosenttikin. Liittäminen projektiin on ollut ainakin tapa turvata rahoitusta sille tutkimukselle, johon tämäkin kirja perustuu. Ei näitä kirjoittamalla elä ja toimeen on tultava myös sen, joka tutkijan tielle on lähtenyt.

Tästä kirjasta puuttuu viiteapparaatti, mikä monien mielestä osoittaa, ettei kyseessä ole tieteellinen teos. Lähde- ja kirjallisuusluettelo on kuitenkin asianmukaisen laaja ja on syytä uskoa kirjoittajaa, joka kertoo, että kirjassa esitellyistä tapauksista on jokaisesta tarjolla ”aikalaistekstien vuori” tai ainakin pinkka.

Sellaisiahan syntyy jopa useimmista oikeudenkäynneistä, mikäli asia on kyllin vakava ja vakavia asioita kaikki kirjan kuusi tapausta käsittelevät.

Itse asiassa olisi suonut kirjan pääotsikoksi sellaisen muotoilun, joka paremmin kuvaa sen tavoitetta. Yhden vääpelin tapauksella ei sellaisenaan ole vielä merkitystä, ellei sitä tarkasteltaessa tehdä yleisempiä kysymyksiä ja etsitä huolellisesti niihin vastauksia.

Sitähän Keskisarja on tehnyt. Alaotsikon mukaan kirjan tarinat ovat esimerkkejä suomalaisesta terrorismista, jollaista maassamme ei oikeastaan ole löytynyt lukuun ottamatta surullisen kuuluisaa vuotta 1918 ja sen jälkeistä aikaa, jolloin kaikki tuntui menneen raiteiltaan ja jonka jälkikaikuja oli vielä 1930-luvun alun lapualaisuudessa.

Keskisarja itse sanoo, että kirjan pelkistetty, mutta kunnianhimoinen pyrkimys on valaista menneisyyden suomalaisten äärimmäisyysihmisten elämää ja kertoa mahdollisimman tosia tarinoita.

Mitä suomalaisiin kansana tulee, heidän maineensa hiljaisesti jurottavana kansana, joka ei syttynyt oikosulkuihin, oli vielä 1800-luvulla hyvin vahva ja venäläiset tutkijat saattoivatkin mainita tämän poikkeuksellisen rauhallisuuden, josta Kalevalakin todisti: suomalainen taisteli hengen asein eikä miekoin.

Koko vuoden 1918 verisauna, joka tapahtui jo ennen kuin kansalaissota Venäjällä oli päässyt kunnolla edes alkamaan ja erityisesti Viipurin venäläismurhat paljastivat sitten kokonaan toisenlaisen maiseman, jossa riitti kauhistelemisen ja ihmettelemisen aihetta.

Erikoista on myös se, että 1920-luvulla Suomesta tuli ilmeisesti Euroopan väkivaltaisin maa, mutta tämä ei kuitenkaan ilmennyt terrorina.

Professori Veli Verkko selitti asiaa suomalaisella kansanluonteella. Sitä myöhemmät tutkijat pitivät kehäpäätelmänä ja hylkäsivät samalla typerästi koko ajatuksen kansanluonteesta, joka oikein käsitettynä on täysin hedelmällinen ja monen asian suhteen hyödyllinen käsite.

Keskisarja pyrkii runsaan lähdeaineistonsa varassa ymmärtämään kaikki kohteitaan. Yksi niistä on Waldemar Churberg, Fanny Churbergin veli ja suomalaisuusliikkeen sisäpiiriläinen, joka yliopiston portilla tyhjensi revolverinsa vanhaan ystäväänsä.

Churberg joutui neljäksi vuodeksi Käkisalmen vankimielisairaalaan, joka ilmeisesti oli paljonkin tavallista kuristushuonetta pahempi paikka. Hän olisi kuitenkin halunnut ehdottomasti olla edesvastuullinen murhamies eikä hullu ja siihen oli ymmärrettävät syynsä.

Churbergin tarina on marginaalisuudessaan hyvinkin merkittävästi aikaansa valaiseva, kun sen esittää tuota maailmaa hyvin tunteva tutkija.

Toinen, varsinainen terroristien joukko oli ryhmä koulupoikia, ”Verikoirat”, jotka yrittivät käyttää nimenomaan ”teon agitaatiota” ja tehdä Suomen oikeustaistelusta elämää suurempaa tappamalla satunnaisia esivallan kätyreitä. Myös oma, kavaltajaksi leimattu joutui uhriksi samaan tapaan kuin Šatov Dostojevskin ”Riivaajissa”. Tuokin kirja perustuu tositapahtumiin.

Verikoirien tarina on irvokas eikä aivan vailla komiikkaa, kun pommien rakentelu ei amatööreiltä onnistunut. Tragiikkaa siinä riitti viattomien uhrien osalta, jotka joutuivat salakavalien murhaajien tielle.

Tarina sai paljonkin tilaa Eino Parmasen ”Taistelujen kirjassa”, mutta sankareiksi salamurhaajat eivät koskaan päässeet nousemaan. Kuten kirjoittaja esittää, heiltä puuttui uhri, marttyyri. Vasta se olisi antanut oikeutuksen murhille, jotka muuten jäivät pelkiksi konnantöiksi.

Keskisarja kertoo myös Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaiden joukkomurhan junassa ja keskittyy henkilöön, joka oikeastaan kaiken aloitti, mutta pääsi loppujen lopuksi teostaan  hyvin vähällä, koska ei sopinut kunnon konnan rooliin.

Aivan uskomaton sankaritarina on Kajaanin sijaisteloitus, jossa vähäpätöisillä perusteilla (asekätkentä) tuomitaan kuolemaan kaksi miestä, mutta teloittajat suostuvat kuin suostuvatkin siihen, että kaksi johtajaa astuu heidän paikalleen teloitettavaksi.

Tämä tarina oli jo sen verran erikoinen, että siitä kiinnostui itse Mannerheimkin, mutta tuo merkillinen kenttäoikeus jäi vailla rangaistusta kuten niin moni muukin tapaus kapinan aikana. Ymmärrettävästi hengenmiehet joutuivat sen johdosta liki ekstaasiin.

Kuopiolaisen Pekka Pitkäsen murha Kuopion Taivaanpankolla lienee paremmin tunnettu. Siinähän ”vasikka” tuomittiin puolueen toimesta kuolemaan ja teloitus toimeenpantiin.

Kirjalle nimensä antanut Vääpeli T:n tapaus kuvaa epäonnistuneen aliupseerin ja Etsivän keskuspoliisin agentin uraa, johon liittyivät loputtomat konfliktit työyhteisön kanssa ja lakkaamattomat valitukset yli virkatien aina valtakunnan huipulle saakka.

Vääpeli T. oli väkivaltainen ja näyttää oikeastaan ihmeeltä, että hän ei lopulta suorittanut mitään terroristista tekoa, vaikka hän oman tulkintansa mukaan jäi yhä uudelleen vaille oikeutta ja turhaan yritti paljastaa homoseksuaalien salaliittoa, joka hänen havaintojensa mukaan vallitsi Suomen armeijassa ylimmältä portaalta alas saakka.

Vääpelillä oli ilmeisesti kokemusta ihmisten tappamisesta ja myös ase käytössään, joten yhtälö oli erittäin vaarallinen, mutta lopultakaan hän ei ryhtynyt väkivaltaan, vaikka hänen valituksensa eivät koskaan jihtaneet mihinkään.

Joka tapauksessa niitä sentään otettiin käsiteltäväksi, mikä on saattanut hillitä radikaalimpia ratkaisuja.

Keskisarja osoittautuu tässä, kuten muissakin kirjoissaan, tunnolliseksi tutkijaksi, joka käsittelee aineistoaan kriittisesti eikä kiiruhda menemään yli siitä, missä aita on matalin.

Hänen tekstinsä on nautittavaa ja oivaltavaa ja sen erottaa sensaationhakuisesta journalismista myös aikakauden lähteiden laaja tuntemus. Kirja kannattaa lukea ja ase ansaitsee hyvinkin paikkansa Akatemian projektin tuotteena.