Pimeyden ytimestä?

Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

Totean heti, että yllä oleva on irvikuva Alkiosta, mutta kylläkin sellainen, joka saattaa syntyä muuten asioista varsin hyvin perillä olevalle historian harrastajalle. Ei Alkiosta varmaan pystykään tekemään mitään nykynormit täyttävää eurosuomalaista, vaikka hän innokkaasti matkusteli pohjoismaissa uusia kansanvalistuksen ja maanviljelyn vaikutteita hankkimassa. Ei Alkio myöskään ollut suuri ruotsalaisuuden tai venäläisyyden ystävä, vaikka kapinaviikoilla innostuikin opiskelemaan ruotsia ja aina pahoitteli sitä, ettei ollut saanut mahdollisuutta opetella vieraita kieliä. Suomalaiset käytännön miehet hän joka tapauksessa halusi lähettää ulkomaille oppiin. ”Siinä ei saa säästää varoja”!

Joka tapauksessa se kuva, joka Alkiosta julkisten dokumenttien valossa syntyy, on varsin yksipuolinen. Hänen nyt julkaistut päiväkirjansa avaavat aivan uuden perspektiivin.

Kaiken takaa toki yhä paljastuu se suuri moralisti, joka vaati olemaan ”köyhän asialla” ja paheksui oman edun tavoittelua ja itsekkyyttä, kuten hänen oppilaansa ovat aina sanoneetkin.

Moralistina Alkio oli koko modernin kulttuurin kriitikko. Onnen tavoittelu helpon elämän ja ansaitsemattomien voittojen muodossa oli hänelle paholaisen viettelys. Ihmisen todellinen määrä oli löytää onnensa työstä ja kieltäymyksestä. Ihmisen persoonallisuuden kehitys kohti yhä korkeampaa siveellisyyttä oli se asia, jonka vuoksi koko maailmanhistorialla saattoi kuvitella olevan mieltä.

Työn ja velvollisuuden profeettana Alkio muistuttaa Chelsean profeettaa, Thomas Carlylea. Heitä yhdistää myös ajatus totuudellisuuden ehdottomasta arvosta ja kirkon harhautumisesta kristillisyyden todellisesta ytimestä.

Carlylea oli jossain määrin käännetty myös suomeksi ja Alkio on hyvinkin saattanut häntä lukea. Tunnetusti Alkion suuri ”siveellinen” ihanne oli kuitenkin Leo Tolstoi. Ei hän tähänkään profeettaan kritiikittömästí suhtautunut, mutta kaikkia näitä kolmea yhdisti uskonnollisuus ja ruumiillisen työn lähes mystinen kunnioitus.

Maailmansota oli asia, joka järkytti koko länsimaisen sivistyksen perusteita. Suomessa sitä täydensi vielä punakapina ja sen reaktiona syntynyt verilöyly. Alkion päiväkirjasta käy hyvin ilmi, miten syvä kriisi oli myös hänelle henkilökohtaisesti. Ihmiskunnan kehitys kohti yhä korkeampaa sivistyksen tasoa tuntui vielä äsken olleen suorastaan luonnontieteellinen ja siis horjumattoman absoluuttinen totuus.

Koko historian mielekkyys näytti nyt kyseenalaiselta, kun länsimainen kulttuuri muuttui irvikuvakseen. Alkio seurasi inhoten, miten papit siunasivat aseet ja sosialistit kävivät toistensa kimppuun kaikkia nykytekniikan tuottamia aseita käyttäen. Hirvittävää moraalista alennustilaa merkitsi se, kun sosiaalidemokraatit seurasivat tahdottomasti kadun huligaaneja ja venäläisiä anarkisteja ja nousivat kansan vaaleissa ilmoittamaa enemmistön tahtoa vastaan.

Alkio ei ollut varsinainen pasifisti, vaan ymmärsi mainiosti, että kivääri oli tuon ajan oloissa myös ”siveellisyyden” välttämätön tuki ja turva. Sellaisen hän hankki itselleenkin. Ehkä tässä voi muistaa, että myös Tolstoi, entinen sotilas, joutui aikoinaan kiusaukseen arvostella venäläisiä joukkoja huonosta sodankäynnistä eikä siitä, etteivät nämä hänen opetustensa mukaisesti heittäneet kivääreitään menemään. Aikakauden ankarat realiteetit toivat vammaa sieluun.

Alkio vaati joka tapauksessa, ettei punaisille saanut kostaa. Mitä sitten oli tehtävä? Anarkismi ei Alkion mietteen mukaan ollut muuta kuin ”ihmiskunnan nykyisen kehityksen synnin summa”. Kapitalismi oli luonut sotarosvot, gulassit, ”ilkiänvoiton pyytäjät”, kirkko siunannut. Armeijaa kuitenkin tarvittiin ”pitämään kurissa meitä itseämme”.

Koska armeijalla nyt oli niinkin ylevä tehtävä, oli sen oltava moraalisesti puhdas. Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

Bolsevikkivaltaa ei Alkio, kuten ei moni muukaan pitänyt pysyvänä ja tuskin edes todellisena. Tälle oli runsaasti perusteita, sillä Leninin kintereille kertynyt kansankomissaarien neuvostoksi itseään kutsuva joukko ei osoittanut kykyä valtakunnan hallitsemiseen tai edes sen koossa pitämiseen. Alkio ei ollut ainoa, joka uskoi, että lähitulevaisuudessa saattaisi Venäjän asema suuresti muuttua, Pietari menettäisi asemansa pääkaupunkina ja muuttuisi ehkä kansainvälisesti hallituksi kauppakaupungiksi. Saksalaisillakin oli tällaisia ajatuksia ja ”ihmeellistä oli”, että Alkio oli saanut tämän idean jo Suurlakon aikoihin.

Sosiaalidemokraatteihin Alkio oli ennen kapinaa suhtautunut asiallisesti ja ilmeisellä arvostuksellakin. Kapina oli hänestä ”venäläisen mädännyksen kuonaa” ja sen jälkeen oli koko sosialidemokratia hänen mielestään julistettava kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi. Sen takana oli materialismi ja viime kädessä pahe: laiskuus ja ahneus. Samat paheet tietenkin kukoistivat myös porvaristossa.

Terve maalaiskansa saattoi muodostaa näille vastavoiman ja sen kansallisen kovan ytimen, jolle Suomen tulevaisuus voitiin rakentaa. Todellinen luokkaero oli itsekkäiden ja epäitsekkäiden ihmisten välillä ja edellisiä kyllä löytyi talonpojistakin.

Ihmiskunnan kasvatus korkeammalle siveelliselle tasolle oli joka tapauksessa yhä kannattamisen arvoinen päämäärä ja Suomella saattoi tässä olla osansa annettavana koko maailmalle, kunhan sen aito kansallinen olemus pääsisi toteutumaan. Kansanvalistus ja aito usko to sulautuisivat toisiinsa ja loisivat elämisen arvoisen yhteiskunnan.

Alkio vastusti periaatteessa kuolemantuomiota ja rankaisuperiaatetta yleensä, vaikka saattoi toisinaan päiväkirjassaan kannattaa hyvinkin kovia toimia kapinoineita syntisiä vastaan. Ystävällisiä ajatuksia hänellä ei liiennyt myöskään ruotsikkojen kaappauspuuhille. Nämä näyttivät tässä mielessä olleen lähellä bolsevikkeja. Kuninkuus oli profeetalle punainen vaate, perinnöllisen ”paremmuuden” symboli, joka ikuistaisi säätyvallan.

Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

Tämä näyttää sinänsä pitävän paikkansa kapinan jälkeen. Vielä vuonna 1917 puhutaan päiväkirjoissa venäläisistä täysin asialliseen ja kunnioittavaan sävyyn. Sen jälkeen kun Venäjän valtio romahti, ansaitsi se itse kunnioituksen lakkaamisen.

Voidaanko Alkion russofobiaa nimittää ”vihaksi”? Näyttää ilmeiseltä, että hän samaisti venäläisyyden erinäisiin paheisiin ja synteihin, mikä tuli todistetuksi niin vanhan Venäjän korkean virkavallan kuin rikollisen bolsevikkivallankin toimesta.

 Puhe ”rasistisesta venäläisvihasta” näyttää sentään Alkion kohdalla katteettomalta. Sikäli kuin hänen päiväkirjastaan voi päätellä, ei kukaan ainakaan periaatteessa hänen mielestään ansainnut arvostusta tai paheksuntaa minkään synnynnäisen ominaisuutensa, saati kansalaisuutensa, vaan hyveensä tai sen puutteen perusteella. Ajan hengessä varmaankin kyllä ajateltiin, että joillakin kansoilla hyvettäkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka rasismiin ja sen pseudoluonnontieteelliseen barbariaan, jonka pohjalle tuhoamisleirit aikoinaan syntyivät. Alkion tolstoilaisuus sai maailmansodassa ja kapinassa kovan iskun, mutta kyllä sen perusteet siellä yhä säilyivät.

Alkiota voi pitää naiiviuden ja provinsiaalisuuden esimerkkinä. Hänen ajattelustaan näyttää myös usein puuttuvan suhteellisuudentaju. Yhteiskunnallisen kehityksen suunta ja sen todelliset vaikuttavat voimat näyttävät olleen hänen ymmärryksensä yläpuolella.

Mutta aivan samoin ne olivat bolsevikkien ja Tolstoin ymmärryksen yläpuolella. Suomalaiset sosialidemokraatit, jotka seurasivat sadan vuoden takaisiin houreisiin uskovaa Leniniä tekivät todella rikoksen ryhtyessään kapinaan. Tolstoi puolestaan meni tolkuttomuuksiin kieltäessään valtion ja kirkon arvon.

Näihin molempiin verrattuna Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan. Hän ei mennyt Jean Boldtin tai Arvid Järnefeltin tapaan saarnaamaan Nikolainkirkon portaille. Hän ei myöskään ihannoinut saksalaisuutta enempää kuin ruotsalaisuutta tai venäläisyyttä, päinvastoin. Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittana ei estänyt häntä kannattamasta realistista –jos joskus epärealististakin- politiikkaa. Se maailmankatsomus oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi ollut parempi paikka, jos useammat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.

Uuden ajan kynnyksellä

Kriisiaikaa

Santeri Alkio, Uusi aika. WSOY 1914, 265.

Santeri Alkio lienee ollut väliaikaisesti poissa eduskunnasta kirjoittaessaan käsillä olevan romaaninsa. Keväällä vuonna 1914 hän ainakin sieltä putosi, mutta pääsi sinne pian taas, hajotusvaaleissa 1917 ja suureen rooliin pääsikin.

Joka tapauksessa tätä romaania kirjoittaessaan hän oli jo kokenut poliitikko ja lehtimies, Ilkka-lehden ja maalaisliiton perustajia ja lehden päätoimittaja.

Alkio oli jossakin vaiheessa innostunut Tolstoin ajatuksista, mikä näkyy tästäkin kirjasta, mutta pysyi sentään kirkon jäsenenä. Muutenhan olisi tainnut kaikenlainen ura lopahtaa ainakin tuolla Laihian suunnalla.

Alkion tämän ajan sisäisestä elämästä ja vähän muustakin tarjoavat ainutlaatuista aineistoa hänen päiväkirjansa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ), mutta tässä siis vain tuosta romaanista.

Romaanin nimihän lupaa kertomusta aikakauden vaihtumisesta,  siis perinnäisten käsitysten tulemisesta vanhanaikaisiksi ja uusien näköalojen aukeamisesta. Mitä ne mahtoivat olla tällaisena vuonna, kun itse asiassa aloitettiin maailmansota, joka todella paini maailman uusiksi? Romaania kirjoittaessaan Alkio ei kuitenkaan voinut asiaa vielä tietää.

Optimistinen henki kirjassa vallitseekin. Sen lähteet ovat mitä ilmeisimmin Ruotsissa ja Tanskassa, jossa pienviljelystä on alettu modernisoida hämmästyttävin tuloksin.

Tätä uutta toivoa symbolisoi symbolisoi yksi sana: Ugglehult.

Kyseessä on ruotsalainen mallitila. Sitä viljeli muuan C.M. Peterson, jonka samanniminen kirja oli juuri ilmestynyt myös suomeksi. Kirjassa kerrottiin, miten pienviljelijäkin pystyi kehittämään tilastaan elinkelpoisen ja siis tekemään elämäntavastaan mielekkään.

Ugglehultin ohella Alkion kirjassa mainitaan myös Rösiö (Per Rösiö), kyseessä oli niinikään ruotsalainen pienviljelijä, joka suhtautui maanviljelykseen erityisellä hartaudella: kyseessä ei ollut mikä tahansa työ, vaan lähinnä pyhä kutsumus. Tolstoitahan tämä muistutti.

Uusi aika tarkoittaa tässä kirjassa uuden toimeliaisuuden heräämistä uuden uskon ja toivon myötä. Kylä, joka oli vaipunut vanhoilleen ja joista nuoriso pakeni mikä Amerikkaan, mikä muualle, sai jälleen elämänuskoa ja näköaloja kehitykselleen.

Avainasemassa on nuori opettaja, kansankynttilä, joka virittää ensin hiipuneen nuorisoseuratyön ja järjestää nuorisolle mielekästä toimintaa perustamalla käsityöpiirin.

Kirja sisältää runsaasti kiintoisaa ajankuvaa. Muuan ajan ilmiö on se, jota Alkio nimittää sivistysvihaksi.

Kyseessä ei ole vain herraviha, vaikka opettajakin ”herraskaisuudessaan” selvästi erottuu yhteisestä kansasta. Opetusta vihataan sen itsensä takia.

Asia liittyy siihen, että oppia saaneet kuvittelevat olevansa parempia kuin sitä saamattomat, mikä tavallaan kääntää vanhan, patriarkaalisen maailman nurin niskoin. Vanha sukupolvihan on aina ollut se, jota on kunnioitettava ja kuunneltava.

Sitä paitsi kansakoulun käyneet laiskaantuvat, eivätkä enää pidä maatyötä arvolleen sopivana. He myös lähtevät herkästi pois kotoaan ja jättävät vanhempansa pulaan.

Kyseessä on todellinen ongelma, jonka kansakoulujen perustajat kohtasivat kaikkialla Suomessa, mutta yleensä se kuitenkin kuului 1800-luvun puolelle. Kallispalkkaisen virkamiehen –opettajan- palkkaus yleensä mullisti kunnan talouden eivätkä veronmaksajat eli käytännössä vanhat talolliset tunteneet saavansa siitä mitään vastiketta, päin vastoin.

Koulunkäyntiaktiivisuus vaihteli tämänkin opettajan aikana suuresti. Tavallistahan oli, että koulua käytiin sen verran kuin katsottiin tarpeelliseksi ennen oppivelvollisuuslakia.

Opettajan henkilökohtainen integriteetti ja kansanomaisuus saivat sitten aikanaan lapsetkin tulemaan kouluun ihan joukolla.

 Toinen vanhan ajan ilmiö olivat kyläennakkoluulot. Kyseessä oli yksittäisten kylien paikallispatriotismi: kuviteltiin oltavan muita parempia vaikkapa vain sillä perusteella, että joskus ennen oli seudulla tultu hyvin toimeen muihin verrattuna.

Kun tähän liittyi viljelymenetelmien vanhakantaisuus –vuoroviljelykin on vielä ihan uutta- oli tuloksena se, että kylä vajosi pysähtyneisyyteensä. Jopa höyläpenkit olivat hävinneet näkyviltä, kun puhdetöiden tekeminen oli lakannut pari vuosikymmentä sitten.

Tuloksena oli tylsä, raskas ja näköalaton maatyö, johon nuorisolla ei ollut mitään intoa.

Mutta uusi opettaja saa seudun heräämään. Esikuvana toimii tarunomainen Ugglehult, jonne peräti järjestetään opintomatka. Uutta uskoa maahan ja viljelyyn antaa uudenlainen suoviljely, jolla saadaan satoja hehtaareja lisää peltoa. Tarvitaan vain ankaraa työtä, mutta se palkitsee kohtuullisesti.

Alkio tunnetaan myös moralistina ja on kiintoisaa, miten kirjassa heijastuu tietty kollektivismin aate, joka paheksuu jyrkästi kaikenlaista keinottelua, joka sivumennen sanoen oli pian kirjan julkaisemisen jälkeen saavuttava ennennäkemättömät mittasuhteet.

Hyve kaikissa muodoissaan innoitti kirjoittajaa siinä kuin pahe häntä inhotti. Eräänä hyveen ilmenemismuotona esiintyy kirjassa vielä raittius kahvista.

Kahvihan on ulkomaista tuotetta ja sitä paitsi kallista. Miksi ihmisen pitäisi sitä juoda?

Niinpä opettaja lakkaa ostamasta kahvia talouteensa, mutta juo sitä sentään vieraissa, kun tarjotaan. Vasta muuan jämäkkä vanha isäntä opastaa hänet nollatoleranssin äärelle.

Joudun myöntämään, etten tässä kohden kykene seuraamaan kirjoittajaa, mutta se on ainakin myönnettävä, että hänen ajattelutapansa on aivan moderni…

Joka tapauksessa kahvilakot, jopa kyläkuntaiset, kuuluivat 1870-luvun lopulle, kun kallis aika teki monelle ihmisille kauppatilien hoitamisesta ylivoimaista. Niinpä ruvettiin itse paahtamaan ruiskahvia.

Tässä kirjassa mainitaan ohrakahvi, joka taisi maistua opettajallekin. Vielä Runebergin aikana aamulämmikkeeksi oli sen sijaan ollut tapana ottaa viinaryyppy, mutta siihen tapaan ei palattu ainakaan Alkion kirjassa, niin kotiomaisista aineesta kuin olikin kysymys.

Uusi aika oli tosiaan tulossa, kun Alkio kirjansa julkaisi. Se oli kuitenkin aika lailla toisenlainen kuin haaveiltiin. Kirjassa mainitaan, mielestäni paheksuvaan sävyyn, Amerikassa elettävän ihan pelkällä rahalla. Romaanin kuvaamassa pitäjässä sen sijaan oltiin aika pitkälti luontaistaloudessa ja kulutettiin siis sitä, mitä oli itse ja ilman keinottelua ansaittu.

Amerikka ei vielä ollut tullut Suomeen ja sikäläiset tutkijat ovat korostaneet, ettei konsumerismia tuohon aikaan vielä sielläkään nähty itsestään selvänä tulevaisuuden päämääränä.

Tolstoin moralismia tavoittelevalla itsenäisyyden ja omavaraisuuden ihanteella oli vielä jossakin muodossa kannattajansa lähes kaikkialla.

Mutta maailmansota seurausilmiöineen oli todellisuudessa se uuden ajan tekijä, joka kaiken muutti. Se muuten kouraisi jopa pasifisti Alkionkin syvimpiä vakaumuksia, jotka liittyivät väkivallattomuuteen.

Katastrofin tultua

 

Ilmastonmuutosta entisaikaan

 

Santeri Alkio, Murtavia voimia. WSOY 1923 (1896), 271 s.

 

Nimestään huolimatta tämä ei ole mikään aateromaani. Se on jatkoa Puukkojunkkareille ja enimmäkseen samat hahmot kansoittavat tämänkin kirjan sivut, kuitenkin varsin olennaisesti muuttuneina.

Nuorten miesten häjyilyt on häjyilty ja Karhun Esakin on muuttunut psykopaatista kelpo mieheksi. Hän ryhtyy jopa nimismiehen rengiksi ja sittemmin jahtivoudiksi. Niin on Vaasan linna miestä opettanut.

Kurin palauttajana kunnostautuu ennen muuta uusi vallesmanni, jonka tapa jakaa oikeutta ja pitää kuria on karu, mutta tepsivä: kun tervapamppua aikansa tanssitetaan miesten selässä, niin jossakin vaiheessa paha sisu poistuu.

Edellisen kirjan perusteella olisi pikemmin uskonut, että kostohan siitä seuraa, mutta nyt on koko kylän tunnelma toinen. Laki ja vallesmanni ovat kunniassa.

Toki lakia voidaan käyttää myös lurjusteluun ja oman voiton pyyntiin. Tässä touhussa kunnostautuvat yleensäkin herrat, jotka eivät talonpoikaa arvosta eivätkä edes kieltä ymmärrä.  Paikkakunnalla elelee muuan nurkkakirjuri herrojen juoksupoikana, mutta varsinainen lurjustelun mestari on muuan talollinen, joka kovien aikojen tultua panee saataviaan pakkolunastukseen.

Ajat ovat kovat, sillä tarina sijoittuu suuriin nälkävuosiin, jotka olivat ennen muuta vuosina 1865-1868. Esimakua oli saatu jo hieman aiemmin.

Syynä olivat ilmaston väliaikaiseen kylmenemiseen liittyneet kadot. Lieneekö ollut ilmakehässä ongelmia tulivuorten toiminnan takia vai miksi, lopputulos joka tapauksessa oli, että sato menetettiin Suomessa monin paikoin yhä uudelleen ja logististen ongelmien takia avun saanti tarvitseville oli usein mahdotonta.

Herroja ei tästä voinut syyttää eikä Alkio niin teekään Myöhemmät yritykset siirtää vastuuta esimerkiksi J.V. Snellmanille eivät kestä kritiikkiä. Mitä rahamaailmaan tulee, antoi itse Rotschild lainan Suomen nälkäänäkeville jopa omasta pussistaan, kun sitä tarvittiin nopeasti eikä obligaatiolainaa ehditty järjestää. Ajan lehdistä voi todeta, että Venäjällä järjestettiin hyväntekeväisyystapahtumia Suomen hädänalaisten hyväksi.

Mutta ei sitä merta auki saatu laivaliikenteelle eikä rautatie vielä vienyt Helsingistä Hämeenlinnaa kauemmas. Pietarin rataa ruvettiin tekemään, mutta eihän sitä siihen hätään valmiiksi saatu.

Kaikenlaista yritettiin. Kansaa opetettiin käyttämään muun muassa sieniä ravinnoksi ja, kuten Alkio kertoo, sarain juuristakin saatiin syötävää, jopa makeaa.

Noin kymmenesosa suomalaisista joka tapauksessa noina vuosina kuoli, mitä voi halutessaan verrata koronaviruksen aiheuttamaan kuolleisuuden nousuun. Sitähän ei ole, ellei sitten esimerkiksi maskien runsaan käytön seurauksena sydän- ja keuhkosairauksiin kuolleiden määrä nouse merkittävästi. Tämän näemme myöhemmin.

Asiaa voi verrata myös vaikkapa jatkosodan ajan kuolleisuuteen. Silloinhan väestö kasvoi joka vuosi.

Mutta ei katastrofien vertaaminen kuolleiden pääluvun mukaan kovin paljon lisää ymmärrystämme niistä. Piruhan on yksityiskohdissa.

Kiertävät kerjäläislaumat, epähygieninen hätämajoitus ja tappavat hätäaputyöt olivat arkea silloin ja niin oli myös tunnoton keinottelu ihmisten hädällä. Ei niin, että köyhille varattua leipää olisivat syöneet rikkaat, he tulivat toimeen muutenkin. Osa ihmisiä vain jakoi omastaan muille ja osa yritti vain kahmia lisää keinottelulla.

Ajan ideologian mukaan vastikkeeton ruoka-apu olisi ollut moraalitonta, eikä siihen kovinkaan paljon menty, vaikka sopparuokaloita toki perustettiin lähinnä työkyvyttömille. Se näköjään kyllä ymmärrettiin huonosti, ettei nälkäiseltä voinut vaatia kovaa työtä eikä isolta mieheltä toimeen tulemista samalla annoksella kuin puolta pienempi lajitoverinsa.

Vuonna 1862 syntynyt Alkio joutui ilmeisesti omin silmin näkemään noita nälkänäytelmiä ja antaakin ymmärtää, ettei sitä surkeaa valitusta voi ymmärtää se, joka ei sitä itse joutunut kuulemaan.

Yleensähän nälkä kuitenkin teki apaattiseksi ja nääntyneet ihmiset lakkasivat osoittamasta mitään tunteita.

Suurta moraalista opetusta en tarinasta huomannut, mutta ilmeisesti se on ollut yritys panna paperille erään katastrofin vaiheita tietyn miljöön näkökulmasta. Tekijä kirjoittaakin romaanin alkuun: Katovuosina uupuneitten uhrien muistolle omistaa nämä rivit nöyrimmällä kunnioituksella tekijä.

Kyllähän hänen henkilögalleriassaan on hyvinkin suurta kunnioitusta ansaitsevia hahmoja. Nykyään moista kirjallisuutta pidettäisiin hyvin epäsovinnaisena ja luulen, että mikäli se pääsisi kulttuurisivujen arvostelupalstoille, sitä kritisoitaisiin kiiltokuvamaisten hahmojen ja kohtuuttomien normien luomisesta. Sellainen saattaisi aiheuttaa ahdistusta, kun tuo häpeän aikakin jo kuuluu olevan ohi.

Mutta nythän emme eläkään suurten katastrofien jälkitunnelmissa, ainakaan vielä.

What do you want to do ?

New mail