Katastrofin tultua

 

Ilmastonmuutosta entisaikaan

 

Santeri Alkio, Murtavia voimia. WSOY 1923 (1896), 271 s.

 

Nimestään huolimatta tämä ei ole mikään aateromaani. Se on jatkoa Puukkojunkkareille ja enimmäkseen samat hahmot kansoittavat tämänkin kirjan sivut, kuitenkin varsin olennaisesti muuttuneina.

Nuorten miesten häjyilyt on häjyilty ja Karhun Esakin on muuttunut psykopaatista kelpo mieheksi. Hän ryhtyy jopa nimismiehen rengiksi ja sittemmin jahtivoudiksi. Niin on Vaasan linna miestä opettanut.

Kurin palauttajana kunnostautuu ennen muuta uusi vallesmanni, jonka tapa jakaa oikeutta ja pitää kuria on karu, mutta tepsivä: kun tervapamppua aikansa tanssitetaan miesten selässä, niin jossakin vaiheessa paha sisu poistuu.

Edellisen kirjan perusteella olisi pikemmin uskonut, että kostohan siitä seuraa, mutta nyt on koko kylän tunnelma toinen. Laki ja vallesmanni ovat kunniassa.

Toki lakia voidaan käyttää myös lurjusteluun ja oman voiton pyyntiin. Tässä touhussa kunnostautuvat yleensäkin herrat, jotka eivät talonpoikaa arvosta eivätkä edes kieltä ymmärrä.  Paikkakunnalla elelee muuan nurkkakirjuri herrojen juoksupoikana, mutta varsinainen lurjustelun mestari on muuan talollinen, joka kovien aikojen tultua panee saataviaan pakkolunastukseen.

Ajat ovat kovat, sillä tarina sijoittuu suuriin nälkävuosiin, jotka olivat ennen muuta vuosina 1865-1868. Esimakua oli saatu jo hieman aiemmin.

Syynä olivat ilmaston väliaikaiseen kylmenemiseen liittyneet kadot. Lieneekö ollut ilmakehässä ongelmia tulivuorten toiminnan takia vai miksi, lopputulos joka tapauksessa oli, että sato menetettiin Suomessa monin paikoin yhä uudelleen ja logististen ongelmien takia avun saanti tarvitseville oli usein mahdotonta.

Herroja ei tästä voinut syyttää eikä Alkio niin teekään Myöhemmät yritykset siirtää vastuuta esimerkiksi J.V. Snellmanille eivät kestä kritiikkiä. Mitä rahamaailmaan tulee, antoi itse Rotschild lainan Suomen nälkäänäkeville jopa omasta pussistaan, kun sitä tarvittiin nopeasti eikä obligaatiolainaa ehditty järjestää. Ajan lehdistä voi todeta, että Venäjällä järjestettiin hyväntekeväisyystapahtumia Suomen hädänalaisten hyväksi.

Mutta ei sitä merta auki saatu laivaliikenteelle eikä rautatie vielä vienyt Helsingistä Hämeenlinnaa kauemmas. Pietarin rataa ruvettiin tekemään, mutta eihän sitä siihen hätään valmiiksi saatu.

Kaikenlaista yritettiin. Kansaa opetettiin käyttämään muun muassa sieniä ravinnoksi ja, kuten Alkio kertoo, sarain juuristakin saatiin syötävää, jopa makeaa.

Noin kymmenesosa suomalaisista joka tapauksessa noina vuosina kuoli, mitä voi halutessaan verrata koronaviruksen aiheuttamaan kuolleisuuden nousuun. Sitähän ei ole, ellei sitten esimerkiksi maskien runsaan käytön seurauksena sydän- ja keuhkosairauksiin kuolleiden määrä nouse merkittävästi. Tämän näemme myöhemmin.

Asiaa voi verrata myös vaikkapa jatkosodan ajan kuolleisuuteen. Silloinhan väestö kasvoi joka vuosi.

Mutta ei katastrofien vertaaminen kuolleiden pääluvun mukaan kovin paljon lisää ymmärrystämme niistä. Piruhan on yksityiskohdissa.

Kiertävät kerjäläislaumat, epähygieninen hätämajoitus ja tappavat hätäaputyöt olivat arkea silloin ja niin oli myös tunnoton keinottelu ihmisten hädällä. Ei niin, että köyhille varattua leipää olisivat syöneet rikkaat, he tulivat toimeen muutenkin. Osa ihmisiä vain jakoi omastaan muille ja osa yritti vain kahmia lisää keinottelulla.

Ajan ideologian mukaan vastikkeeton ruoka-apu olisi ollut moraalitonta, eikä siihen kovinkaan paljon menty, vaikka sopparuokaloita toki perustettiin lähinnä työkyvyttömille. Se näköjään kyllä ymmärrettiin huonosti, ettei nälkäiseltä voinut vaatia kovaa työtä eikä isolta mieheltä toimeen tulemista samalla annoksella kuin puolta pienempi lajitoverinsa.

Vuonna 1862 syntynyt Alkio joutui ilmeisesti omin silmin näkemään noita nälkänäytelmiä ja antaakin ymmärtää, ettei sitä surkeaa valitusta voi ymmärtää se, joka ei sitä itse joutunut kuulemaan.

Yleensähän nälkä kuitenkin teki apaattiseksi ja nääntyneet ihmiset lakkasivat osoittamasta mitään tunteita.

Suurta moraalista opetusta en tarinasta huomannut, mutta ilmeisesti se on ollut yritys panna paperille erään katastrofin vaiheita tietyn miljöön näkökulmasta. Tekijä kirjoittaakin romaanin alkuun: Katovuosina uupuneitten uhrien muistolle omistaa nämä rivit nöyrimmällä kunnioituksella tekijä.

Kyllähän hänen henkilögalleriassaan on hyvinkin suurta kunnioitusta ansaitsevia hahmoja. Nykyään moista kirjallisuutta pidettäisiin hyvin epäsovinnaisena ja luulen, että mikäli se pääsisi kulttuurisivujen arvostelupalstoille, sitä kritisoitaisiin kiiltokuvamaisten hahmojen ja kohtuuttomien normien luomisesta. Sellainen saattaisi aiheuttaa ahdistusta, kun tuo häpeän aikakin jo kuuluu olevan ohi.

Mutta nythän emme eläkään suurten katastrofien jälkitunnelmissa, ainakaan vielä.

What do you want to do ?

New mail