Uuden ajan kynnyksellä

Kriisiaikaa

Santeri Alkio, Uusi aika. WSOY 1914, 265.

Santeri Alkio lienee ollut väliaikaisesti poissa eduskunnasta kirjoittaessaan käsillä olevan romaaninsa. Keväällä vuonna 1914 hän ainakin sieltä putosi, mutta pääsi sinne pian taas, hajotusvaaleissa 1917 ja suureen rooliin pääsikin.

Joka tapauksessa tätä romaania kirjoittaessaan hän oli jo kokenut poliitikko ja lehtimies, Ilkka-lehden ja maalaisliiton perustajia ja lehden päätoimittaja.

Alkio oli jossakin vaiheessa innostunut Tolstoin ajatuksista, mikä näkyy tästäkin kirjasta, mutta pysyi sentään kirkon jäsenenä. Muutenhan olisi tainnut kaikenlainen ura lopahtaa ainakin tuolla Laihian suunnalla.

Alkion tämän ajan sisäisestä elämästä ja vähän muustakin tarjoavat ainutlaatuista aineistoa hänen päiväkirjansa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ), mutta tässä siis vain tuosta romaanista.

Romaanin nimihän lupaa kertomusta aikakauden vaihtumisesta,  siis perinnäisten käsitysten tulemisesta vanhanaikaisiksi ja uusien näköalojen aukeamisesta. Mitä ne mahtoivat olla tällaisena vuonna, kun itse asiassa aloitettiin maailmansota, joka todella paini maailman uusiksi? Romaania kirjoittaessaan Alkio ei kuitenkaan voinut asiaa vielä tietää.

Optimistinen henki kirjassa vallitseekin. Sen lähteet ovat mitä ilmeisimmin Ruotsissa ja Tanskassa, jossa pienviljelystä on alettu modernisoida hämmästyttävin tuloksin.

Tätä uutta toivoa symbolisoi symbolisoi yksi sana: Ugglehult.

Kyseessä on ruotsalainen mallitila. Sitä viljeli muuan C.M. Peterson, jonka samanniminen kirja oli juuri ilmestynyt myös suomeksi. Kirjassa kerrottiin, miten pienviljelijäkin pystyi kehittämään tilastaan elinkelpoisen ja siis tekemään elämäntavastaan mielekkään.

Ugglehultin ohella Alkion kirjassa mainitaan myös Rösiö (Per Rösiö), kyseessä oli niinikään ruotsalainen pienviljelijä, joka suhtautui maanviljelykseen erityisellä hartaudella: kyseessä ei ollut mikä tahansa työ, vaan lähinnä pyhä kutsumus. Tolstoitahan tämä muistutti.

Uusi aika tarkoittaa tässä kirjassa uuden toimeliaisuuden heräämistä uuden uskon ja toivon myötä. Kylä, joka oli vaipunut vanhoilleen ja joista nuoriso pakeni mikä Amerikkaan, mikä muualle, sai jälleen elämänuskoa ja näköaloja kehitykselleen.

Avainasemassa on nuori opettaja, kansankynttilä, joka virittää ensin hiipuneen nuorisoseuratyön ja järjestää nuorisolle mielekästä toimintaa perustamalla käsityöpiirin.

Kirja sisältää runsaasti kiintoisaa ajankuvaa. Muuan ajan ilmiö on se, jota Alkio nimittää sivistysvihaksi.

Kyseessä ei ole vain herraviha, vaikka opettajakin ”herraskaisuudessaan” selvästi erottuu yhteisestä kansasta. Opetusta vihataan sen itsensä takia.

Asia liittyy siihen, että oppia saaneet kuvittelevat olevansa parempia kuin sitä saamattomat, mikä tavallaan kääntää vanhan, patriarkaalisen maailman nurin niskoin. Vanha sukupolvihan on aina ollut se, jota on kunnioitettava ja kuunneltava.

Sitä paitsi kansakoulun käyneet laiskaantuvat, eivätkä enää pidä maatyötä arvolleen sopivana. He myös lähtevät herkästi pois kotoaan ja jättävät vanhempansa pulaan.

Kyseessä on todellinen ongelma, jonka kansakoulujen perustajat kohtasivat kaikkialla Suomessa, mutta yleensä se kuitenkin kuului 1800-luvun puolelle. Kallispalkkaisen virkamiehen –opettajan- palkkaus yleensä mullisti kunnan talouden eivätkä veronmaksajat eli käytännössä vanhat talolliset tunteneet saavansa siitä mitään vastiketta, päin vastoin.

Koulunkäyntiaktiivisuus vaihteli tämänkin opettajan aikana suuresti. Tavallistahan oli, että koulua käytiin sen verran kuin katsottiin tarpeelliseksi ennen oppivelvollisuuslakia.

Opettajan henkilökohtainen integriteetti ja kansanomaisuus saivat sitten aikanaan lapsetkin tulemaan kouluun ihan joukolla.

 Toinen vanhan ajan ilmiö olivat kyläennakkoluulot. Kyseessä oli yksittäisten kylien paikallispatriotismi: kuviteltiin oltavan muita parempia vaikkapa vain sillä perusteella, että joskus ennen oli seudulla tultu hyvin toimeen muihin verrattuna.

Kun tähän liittyi viljelymenetelmien vanhakantaisuus –vuoroviljelykin on vielä ihan uutta- oli tuloksena se, että kylä vajosi pysähtyneisyyteensä. Jopa höyläpenkit olivat hävinneet näkyviltä, kun puhdetöiden tekeminen oli lakannut pari vuosikymmentä sitten.

Tuloksena oli tylsä, raskas ja näköalaton maatyö, johon nuorisolla ei ollut mitään intoa.

Mutta uusi opettaja saa seudun heräämään. Esikuvana toimii tarunomainen Ugglehult, jonne peräti järjestetään opintomatka. Uutta uskoa maahan ja viljelyyn antaa uudenlainen suoviljely, jolla saadaan satoja hehtaareja lisää peltoa. Tarvitaan vain ankaraa työtä, mutta se palkitsee kohtuullisesti.

Alkio tunnetaan myös moralistina ja on kiintoisaa, miten kirjassa heijastuu tietty kollektivismin aate, joka paheksuu jyrkästi kaikenlaista keinottelua, joka sivumennen sanoen oli pian kirjan julkaisemisen jälkeen saavuttava ennennäkemättömät mittasuhteet.

Hyve kaikissa muodoissaan innoitti kirjoittajaa siinä kuin pahe häntä inhotti. Eräänä hyveen ilmenemismuotona esiintyy kirjassa vielä raittius kahvista.

Kahvihan on ulkomaista tuotetta ja sitä paitsi kallista. Miksi ihmisen pitäisi sitä juoda?

Niinpä opettaja lakkaa ostamasta kahvia talouteensa, mutta juo sitä sentään vieraissa, kun tarjotaan. Vasta muuan jämäkkä vanha isäntä opastaa hänet nollatoleranssin äärelle.

Joudun myöntämään, etten tässä kohden kykene seuraamaan kirjoittajaa, mutta se on ainakin myönnettävä, että hänen ajattelutapansa on aivan moderni…

Joka tapauksessa kahvilakot, jopa kyläkuntaiset, kuuluivat 1870-luvun lopulle, kun kallis aika teki monelle ihmisille kauppatilien hoitamisesta ylivoimaista. Niinpä ruvettiin itse paahtamaan ruiskahvia.

Tässä kirjassa mainitaan ohrakahvi, joka taisi maistua opettajallekin. Vielä Runebergin aikana aamulämmikkeeksi oli sen sijaan ollut tapana ottaa viinaryyppy, mutta siihen tapaan ei palattu ainakaan Alkion kirjassa, niin kotiomaisista aineesta kuin olikin kysymys.

Uusi aika oli tosiaan tulossa, kun Alkio kirjansa julkaisi. Se oli kuitenkin aika lailla toisenlainen kuin haaveiltiin. Kirjassa mainitaan, mielestäni paheksuvaan sävyyn, Amerikassa elettävän ihan pelkällä rahalla. Romaanin kuvaamassa pitäjässä sen sijaan oltiin aika pitkälti luontaistaloudessa ja kulutettiin siis sitä, mitä oli itse ja ilman keinottelua ansaittu.

Amerikka ei vielä ollut tullut Suomeen ja sikäläiset tutkijat ovat korostaneet, ettei konsumerismia tuohon aikaan vielä sielläkään nähty itsestään selvänä tulevaisuuden päämääränä.

Tolstoin moralismia tavoittelevalla itsenäisyyden ja omavaraisuuden ihanteella oli vielä jossakin muodossa kannattajansa lähes kaikkialla.

Mutta maailmansota seurausilmiöineen oli todellisuudessa se uuden ajan tekijä, joka kaiken muutti. Se muuten kouraisi jopa pasifisti Alkionkin syvimpiä vakaumuksia, jotka liittyivät väkivallattomuuteen.