Minä en suvaitse, minä en naura.

 

Nollatoleranssi

 

Nollatoleranssi on nykyisen poliittisen kulttuurin anti-intellektuaalisia kulmakiviä. Olen siitä aikoinaan kirjoitellut, ehkä oikein jaksa toistaa samaa. Eihän ilmiö mihinkään katoa Olisi sentään hyvä, että yleisesti tunnustettaisiin termin idioottimaisuus.

Tässä pari huomiota:

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Täydellinen suvaitsemattomuus

 

Täydellinen suvaitsemattomuus

 

Ihmissuvun sukulaisuus apinan kanssa tulee yhä uudestaan mieleen, vaikka ymmärränkin, että joku saattaa pitää ajatusta ihmisvihamielisenä ja pahoittaa mielensä.

Tarkoitan tässä taipumusta matkia ja jopa matkia joukolla jotakin yksilöä, joka jostakin syystä ansaitsee tuon esikuvan roolin.

Muistan, miten Tukholman Skansenilla pääsi aikoinaan samaan tilaan, missä lemurit (jonkinlaisia häntäapinoita he tuntuivat olleen) hyppelivät ja yhtäkkiä saattoi tapahtua, että kymmenkunta otusta kapsahti yhteen rykelmään ja jokainen otti täsmälleen saman asennon.

Muistellessa sitä, miten tiedotusvälineemme käyttäytyvät, oli pakko vähintään hymyillä ja taisin vähän nauraa ääneenkin. Asia on kuitenkin vakava.

New Yorkissa takavuosina muuan tarmokas pormestari otti käyttöön termin nollatoleranssi eli siis suomeksi täydellinen suvaitsemattomuus.

Tästä kaikki ne, jotka pitävät New Yorkia ihanteenaan ja heitä taitaa olla enemmistö siitä joukosta, joka lukee kulttuurisivuja, innostuivat aivan ikihyviksi. Olihan mistä innostua: käsite on niin primitiivinen, mahtipontinen ja epä-älyllinen, että se tekee varman vaikutuksen kaikkiin, jotka jakavat nuo mainitut ominaisuudet.

Nollatoleranssi huliganismille lienee ollut enemmän tai vähemmän mielekäs tunnuslause ja jopa periaate. Jokainen grafitti, jokainen kadulle heitetty natsa ja jokainen sivullisen ohikulkijan häiritseminen ansaitsee puuttumisen.

Selvää on, ettei tuollaisilla keinoilla puhdisteta nykin rähjäisiä esikaupunkeja eikä tehdä surkeista kortteleista mitään muuta kuin mitä sen asukkaat niistä tekevät.

Joka tapauksessa kaupunki siistiytyi ja rikostilastotkin paranivat komeasti. Olipa tietenkin myös mistä parantua. Eihän siitä paikasta mitään 1980-luvun Helsinkiä koskaan voi saada, mutta tilanteen paraneminenhan on aina myönteinen asia.

Mutta mikäli viitsimme edes hiukan ajatella itse käsitettä eli siis ehdotonta suvaitsemattomuutta, ymmärrämme pian, että sen käyttö on mielekästä vain aivan tietyissä ja tarkoin rajatuissa yhteyksissä.

Vartiopalvelus on, kuten tunnettua, toimintaa, jossa järjen käyttö on nimenomaan kielletty. Ihmisten päästäminen vartiopaikan ohi voi tapahtua vain tietyillä ehdoilla ja niitä ei vartiomiehellä ole oikeutta muuttaa. Tilanne on siis joko kyllä tai ei. Jos vaadittava dokumentti puuttuu, ei sen vastineeksi voida hyväksyä mitään selityksiä. Tämä on sitä nollatoleranssia oikealla paikallaan.

Mikäli sen sijaan samaa periaatetta ryhdytään soveltamaan vaikkapa ylinopeuksiin, syntyy pakostakin mielivaltaa ja mielettömyyttä. Tämä siitä huolimatta, että ylinopeus on kiistattomasti määriteltävissä ja osoitettavissa.

Nollatoleranssi tällaisessa asiassa on kuitenkin jo lähtökohtaisesti tarkoituksetonta ja sen vaatiminen osoittaa vähintäänkin tyhmyyttä ja ilmeisesti myös autoritaarista luonteenlaatua.

Aivan absurdiksi asia muuttuu, mikäli nollatoleranssia (suomennan taas kerran: ehdotonta suvaitsemattomuutta) vaaditaan sellaiselle asialle kuin rasismi.

Rasismi nimittäin näyttää olevan hyvin monitasoinen ja monimielinen käsite, jota sitä paitsi yritetään koko ajan kilpaa määritellä milloin minkinlaisilla kriteereillä.

Rasismina voidaan pitää politiikkaa, joka suhtautuu ihmisiin eri tavoin riippuen siitä, mitä ihmisrotua he edustavat. Tämän ilmiönhän me tunnemme hyvin Yhdysvaltain historiasta. Suomen laki, järjestyssäännöt tai poliittiset päätökset eivät sen sijaan ole koskaan tehneet moisia erotteluja, joten koko käsitteen tuominen meille on jo sinänsä kovin outo asia.

Rotu sinänsä, joka rapakon takana on tänäkin päivänä hyvin tärkeä näkökohta ja tuodaan yhä uudelleen esille yhteiskuntapoliittisissa yhteyksissä, on nykyään joidenkin tutkijoiden mielestä tarpeeton käsite. Sellaista ei kuulemma edes ole olemassa, vaikka siltä saattaisi näyttää.

Tämä, niin sanoakseni ontologinen taso on tässä tuskin kuitenkaan tärkeä. Olennaista lienee, ettei ihminen joudu syrjivän kohtelun alaiseksi syntyperänsä tai muun siihen liittyvän ominaisuutensa tähden, ellei hänen katsota yleisistä syistä sitä ansaitsevan.

Jälkimmäisiä tapauksiahan löydämme vaikkapa Ahvenanmaalta, jossa suomenkielisyys voi aiheuttaa ongelmia ja Lapista, jossa kuuluminen tiettyyn ryhmään asettaa yksilön muista poikkeavaan asemaan. Toki syntyperään liittyvää syrjintää löytyy muualtakin, mutta riittäkööt nyt nämä esimerkit.

Sikäli kuin olen havainnut, sanalla rasismi ei kuitenkaan yleensä suinkaan viitata politiikkaan, vaan ihmisten mielipiteisiin tai jopa tunteisiin, jotka koskevat sellaisia yhteiskuntapoliittisesti ensiarvoisen tärkeitä kysymyksiä kuin maahanmuuttopolitiikkaa tai turvapaikkaoikeutta. Usein näyttää jopa olevan niin, että rasismina pidetään, mikäli näitä kahta seikkaa kieltäydytään pitämästä samana asiana.

Konkreettisia esimerkkejä rasismista mielipiteen tasolla toki löytyy netistä vähällä vaivalla. Vähänkö tässä maailmassa erilaisia mielipiteitä on ja jokaisessa oikeusvaltiossa on itse kullakin oikeus mielipiteeseensä. Mikäli on syytä epäillä, että mielipiteiden lisäksi on tekeillä jotakin rikollista, kannattanee viranomaisten tarkkailla, millainen toiminta on kyseessä. Rikollisuutta ei oikeusvaltiossa sovi suvaita.

Mikäli sen sijaan julistetaan a priori jotkut mielipiteet rikollisiksi ja vieläpä vaaditaan ehdotonta suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ollaan kovin kaltevalla pinnalla.

Voidaan näet havaita, että sangen monet ”antirasistit” leimaavat kerkeästi omalla leimasimellaan kaikki vihaamansa asiat ja venyttävät käsitettä lähes loputtomiin.

Olin kovin ihmeissäni, kun luin, millaiset lainaukset tunnetun poliitikko Halla-ahon blogiteksteissä olivat suuren julkisen kauhistelun kohteena väitetyn rasistisuutensa takia.

Lukutaitoinen ihminen ei niistä mitään rasismia löytänyt, vaikka olikin ilmeistä, että kirjoittaja kuka ties saattoi hautoa mielessään rasistisia ajatuksia. Taisikin siis käydä niin, että tuo väitetty rasismi tuli itse lukijan omasta päästä.

Siinä taisi käydä niin kuin sen entisen morsiamen kanssa, joka alkoi inhota sulhastaan, joka osasi hävyttömiä lauluja -ei toki laulanut, mutta vihelteli. Ehkäpä ajateltiin, että tietenkin tuo kauhea tyyppi ajatteli jotakin ikävää kuvaamistaan asioista, koska jokainen normaali-ihminenhän niin tekee. Hän kuitenkin kätkee kavalasti todelliset mielipiteensä ja ansaitsee tulla paljastetuksi.

Tai ehkä olen väärässä. Halla-aho saattaakin hyvin edustaa inhottavia ja tuomittavia tunteita, jollaisia vastaan hyökkääminen on jokaisen sellaisen ihmisen velvollisuus, joka puolestaan tuntee kiitettäviä, myönteisiä ja helliä tunteita.

Siitä huolimatta nollatoleranssin vaatiminen tällaisessa asiassa on vähintäänkin osoitus älyllisestä alamittaisuudesta syistä, joista edellä oli puhetta. Mielestäni se myös kuvastaa sellaista totalitaarista luonteenlaatua, jollainen on normaalin demokratian kannalta hyvin haitallista ja vaarallista.

Demokratiassa on täydellisen suvaitsemattomuuden vaatiminen sallimatonta demagogiaa. Mikäli se vielä liitetään sellaisiin kuminauhakäsitteisiin kuin rasismi, ollaan jo sanottu hyvästit normaalille länsimaiselle vapaudelle, joka on ollut ja jonka yhä pitäisi olla sivilisaatiomme kulmakiviä.

 

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Tiedän, että nykyinen polvi tuntee Immanuel Kantin lähinnä miehenä, jolta muuan norjalaislurjus kertoi saaneensa vaikutteita. Leimautumisen uhallakin sanon, että hänen ajatuksensa kategorisesta imperatiivista ovat komeita ja ihailtavia eettisiä periaatteita. Itse hän ei pitänyt kategorista imperatiivia periaatteena, vaan tosiasiana, joka oli olemassa ihmisen sisimmässä.

Kantin aikana todellisuus on saattanut olla melkoisesti toisenlainen kuin nykyään. Jos joku tekisi tutkimusta maapallon nykyisistä kulttuureista filmin ja television perusteella, hän ei missään tapauksessa tulisi kuvitelleeksi, että ihmisten toimintaa edes jollakin tasolla ohjaa moraalilaki, jonka vaatimukset ovat ehdottomat. Ehdottomilta näyttävät vain erilaiset vastakkaiset egoistiset vaatimukset rajattomasta oikeudesta nautintoihin, omaan ruumiiseen ja yhteiskunnan maksimaaliseen tukeen.  Kantin ajatus siitä, että ihminen on arvo sinänsä eikä häntä saa kohdella välineenä, on saanut tulkinnan, jossa jokainen ego on arvo sinänsä ja oikeutettu kohtelemaan kaikkia muita välineenä. Muuta kategorista kuin jokaisen yksilön oikeudet ei hölmökään tunnusta.

Kuitenkin kategorinen imperatiivi kuulostaa jotenkin modernilta ja tutulta. Eikö se olekin sama kuin nollatoleranssi? Itse asiassa se on mahdollisimman kaukana siitä. Kategorinen imperatiivi esittää subjektille vaatimuksen sen omaan käyttäytymiseen nähden ja se on pätevä siitä hyödystä tai vahingosta riippumatta, jonka vaatimuksen täyttäminen aiheuttaa. Nollatoleranssi sen sijaan kohdistuu muihin ja esittää kiellon. Kun kategorinen imperatiivi sanoo: ”Sinun pitää!”, niin nollatoleranssi sanoo: ”Sinä et saa suvaita!”.

Nollatoleranssi on siis yhteisöllinen ja yhteisön eduista lähtevä vaatimus. Se on tuttu 1960-luvun kommunismia rakentavasta Neuvostoliitosta. Kun kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen 20 vuodessa lupaava ohjelma vuonna 1961 käynnistettiin, hyväksyttiin samalla niin sanotut kommunismin rakentajan moraalisäännöt, joiden noudattamisen mukana uusi ja uljas yhteiskunta oli toteutuva tai epäonnistuva. Neljässä kohdassa kahdestatoista vaadittiin suvaitsemattomuutta (nollatoleranssia) eri asioissa: ”suvaitsemattomuus  (neterpimost) yhteiskunnan intressien loukkaajia kohtaan” (4. käsky), leppymättömyys (neprimirimost) epäoikeudenmukaisuutta, laiskottelua, epärehellisyyttä, karrierismia ja rahanhaalimista kohtaan” (9. käsky), suvaitsemattomuus kansallista ja rodullista vihamielisyyttä kohtaan (10. käsky),  ja suvaitsemattomuus kommunismin, rauhanasian ja kansojen vapauden asian vihollisia kohtaan (11. käsky). Suvaitsevaisuus ei siis juuri ollut korkeassa kurssissa.

Yhteiskunnan toiminta kommunismin edellyttämällä tavalla vaati näköjään kunkin yksilön omien luontaisten taipumusten syrjäyttämistä yhteisen asian hyväksi. Tämä oli tietenkin periaatteessa väliaikaista, koska nimenomaan kommunistinen eikä kapitalistinen yhteiskunta perustui ihmisen todellisen olemuksen vapauttamiseen. Odotellessa menneisyyden jäänteiden häviämistä oli kuitenkin viisainta turvautua mahdollisimman tiukkaan toverilliseen kuriin ja ellei tämäkään auttanut, terroriin. Kun yhden tappoi, säikäytti tuhansia ja uusi pakoton yhteiskunta oli taas kukonaskeleen lähempänä. Tämäpä oli humanismia, jos mikä!

Nollatoleranssi eli täydellinen leppymättömyys ja suvaitsemattomuus poliittisesti epäkorrekteja ilmiöitä kohtaan olivat se ihmelääke, johon uuden maailman rakentajat nojasivat. Jos ja kun asia vietiin loogiseen täydellisyyteensä, se edellytti myös kaikkien lähimmäisten tarkkailua ja ilmiantamista. Jo 1930-luvulla ilmiantamisesta oli tehty kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyömisestä seurasi rangaistus. Tämän vuoksi suuri määrä poliittisesti epäkorrektien henkilöiden perheenjäseniä joutui rangaistuskoneiston hampaisiin. Oikeasta käytöksestä sen sijaan saattoi saada sankarin sädekehän, kuten kävi kuuluisalle pioneerille Pavlik Morozoville, joka kärsi marttyyrikuoleman paljastettuaan isänsä sekaantumisen kansan vastaisiin vehkeilyhin.

Ajatus nollatoleranssista on ihmeellinen, taianomainen vipusin, jolla yhteiskuntia ja kulttuureita voidaan muuttaa. Normaali poroporvari, jonka intohimot ja intressit eivät ulotu omaa vaimoa ja perhettä kauemmas, on taipuvainen suvaitsemaan tietyn määrän epätäydellisyyttä niin itsessään kuin muissa. Niille, jotka rakentavat täydellistä yhteiskuntaa, tämä ei riitä. Normaali järki tietenkin esittää vastaväitteitä, jos yritetään vaatia ehdotonta korrektisuutta jokapäiväisessä sanojen käytössä, ajattelussa, ja jopa toiminnassa. Vain tolvana voi vaatia, ettei tieliikenteessä saisi koskaan eikä missään tilanteessa ylittää sallittua nopeutta tai esimerkiksi siirtyä henkilöautolla bussikaistalle. Vain älykääpiö voi vaatia nollatoleranssia ”vihapuheelle”, jota kukaan ei koskaan ole riidattomasti määritellyt eikä voikaan määritellä. Siitä huolimatta ajatus näyttää kiehtovan monia. Asia saattaa liittyä siihen, että suvaitsemattomuuteen liittyvä tuohtumus aiheuttaa usein moraalista mielihyvää, kun se koetaan oikeudenmukaiseksi. Ja sehän on yhtä alkuperäinen ilon lähde kuin vahingonilo. Neuvostoliiton tapauksessa runsaat suvaitsemattomuusjulistukset eivät kuitenkaan riittäneet muuttamaan ihmistä. Sen sijaan niiden katteeton julistaminen loi valheellisen kulttuurin, jonka tekopyhyys teki ihmisistä lopulta kyynisiä kaikenlaisiin moraalisiin periaatteisiin nähden.

Täydellinen suvaitsemattomuus

Täydellinen suvaitsemattomuus

Ihmissuvun sukulaisuus apinan kanssa tulee yhä uudestaan mieleen, vaikka ymmärränkin, että joku saattaa pitää ajatusta ihmisvihamielisenä ja pahoittaa mielensä.

Tarkoitan tässä taipumusta matkia ja jopa matkia joukolla jotakin yksilöä, joka jostakin syystä ansaitsee tuon esikuvan roolin.

Muistan, miten Tukholman Skansenilla pääsi aikoinaan samaan tilaan, missä lemurit (jonkinlaisia häntäapinoita he tuntuivat olleen) hyppelivät ja yhtäkkiä saattoi tapahtua, että kymmenkunta otusta kapsahti yhteen rykelmään ja jokainen otti täsmälleen saman asennon.

Muistellessa sitä, miten tiedotusvälineemme käyttäytyvät, oli pakko vähintään hymyillä ja taisin vähän nauraa ääneenkin. Asia on kuitenkin vakava.

New Yorkissa takavuosina muuan tarmokas pormestari otti käyttöön termin nollatoleranssi eli siis suomeksi täydellinen suvaitsemattomuus.

Tästä kaikki ne, jotka pitävät New Yorkia ihanteenaan ja heitä taitaa olla enemmistö siitä joukosta, joka lukee kulttuurisivuja, innostuivat aivan ikihyviksi. Olihan mistä innostua: käsite on niin primitiivinen, mahtipontinen ja epä-älyllinen, että se tekee varman vaikutuksen kaikkiin, jotka jakavat nuo mainitut ominaisuudet.

Nollatoleranssi huliganismille lienee ollut enemmän tai vähemmän mielekäs tunnuslause ja jopa periaate. Jokainen grafitti, jokainen kadulle heitetty natsa ja jokainen sivullisen ohikulkijan häiritseminen ansaitsee puuttumisen.

Selvää on, ettei tuollaisilla keinoilla puhdisteta nykin rähjäisiä esikaupunkeja eikä tehdä surkeista kortteleista mitään muuta kuin mitä sen asukkaat niistä tekevät.

Joka tapauksessa kaupunki siistiytyi ja rikostilastotkin paranivat komeasti. Olipa tietenkin myös mistä parantua. Eihän siitä paikasta mitään 1980-luvun Helsinkiä koskaan voi saada, mutta tilanteen paraneminenhan on aina myönteinen asia.

Mutta mikäli viitsimme edes hiukan ajatella itse käsitettä eli siis ehdotonta suvaitsemattomuutta, ymmärrämme pian, että sen käyttö on mielekästä vain aivan tietyissä ja tarkoin rajatuissa yhteyksissä.

Vartiopalvelus on, kuten tunnettua, toimintaa, jossa järjen käyttö on nimenomaan kielletty. Ihmisten päästäminen vartiopaikan ohi voi tapahtua vain tietyillä ehdoilla ja niitä ei vartiomiehellä ole oikeutta muuttaa. Tilanne on siis joko kyllä tai ei. Jos vaadittava dokumentti puuttuu, ei sen vastineeksi voida hyväksyä mitään selityksiä. Tämä on sitä nollatoleranssia oikealla paikallaan.

Mikäli sen sijaan samaa periaatetta ryhdytään soveltamaan vaikkapa ylinopeuksiin, syntyy pakostakin mielivaltaa ja mielettömyyttä. Tämä siitä huolimatta, että ylinopeus on kiistattomasti määriteltävissä ja osoitettavissa.

Nollatoleranssi tällaisessa asiassa on kuitenkin jo lähtökohtaisesti tarkoituksetonta ja sen vaatiminen osoittaa vähintäänkin tyhmyyttä ja ilmeisesti myös autoritaarista luonteenlaatua.

Aivan absurdiksi asia muuttuu, mikäli nollatoleranssia (suomennan taas kerran: ehdotonta suvaitsemattomuutta) vaaditaan sellaiselle asialle kuin rasismi.

Rasismi nimittäin näyttää olevan hyvin monitasoinen ja monimielinen käsite, jota sitä paitsi yritetään koko ajan kilpaa määritellä milloin minkinlaisilla kriteereillä.

Rasismina voidaan pitää politiikkaa, joka suhtautuu ihmisiin eri tavoin riippuen siitä, mitä ihmisrotua he edustavat. Tämän ilmiönhän me tunnemme hyvin Yhdysvaltain historiasta. Suomen laki, järjestyssäännöt tai poliittiset päätökset eivät sen sijaan ole koskaan tehneet moisia erotteluja, joten koko käsitteen tuominen meille on jo sinänsä kovin outo asia.

Rotu sinänsä, joka rapakon takana on tänäkin päivänä hyvin tärkeä näkökohta ja tuodaan yhä uudelleen esille yhteiskuntapoliittisissa yhteyksissä, on nykyään joidenkin tutkijoiden mielestä tarpeeton käsite. Sellaista ei kuulemma edes ole olemassa, vaikka siltä saattaisi näyttää.

Tämä, niin sanoakseni ontologinen taso on tässä tuskin kuitenkaan tärkeä. Olennaista lienee, ettei ihminen joudu syrjivän kohtelun alaiseksi syntyperänsä tai muun siihen liittyvän ominaisuutensa tähden, ellei hänen katsota yleisistä syistä sitä ansaitsevan.

Jälkimmäisiä tapauksiahan löydämme vaikkapa Ahvenanmaalta, jossa suomenkielisyys voi aiheuttaa ongelmia ja Lapista, jossa kuuluminen tiettyyn ryhmään asettaa yksilön muista poikkeavaan asemaan. Toki syntyperään liittyvää syrjintää löytyy muualtakin, mutta riittäkööt nyt nämä esimerkit.

Sikäli kuin olen havainnut, sanalla rasismi ei kuitenkaan yleensä suinkaan viitata politiikkaan, vaan ihmisten mielipiteisiin tai jopa tunteisiin, jotka koskevat sellaisia yhteiskuntapoliittisesti ensiarvoisen tärkeitä kysymyksiä kuin maahanmuuttopolitiikkaa tai turvapaikkaoikeutta. Usein näyttää jopa olevan niin, että rasismina pidetään, mikäli näitä kahta seikkaa kieltäydytään pitämästä samana asiana.

Konkreettisia esimerkkejä rasismista mielipiteen tasolla toki löytyy netistä vähällä vaivalla. Vähänkö tässä maailmassa erilaisia mielipiteitä on ja jokaisessa oikeusvaltiossa on itse kullakin oikeus mielipiteeseensä. Mikäli on syytä epäillä, että mielipiteiden lisäksi on tekeillä jotakin rikollista, kannattanee viranomaisten tarkkailla, millainen toiminta on kyseessä. Rikollisuutta ei oikeusvaltiossa sovi suvaita.

Mikäli sen sijaan julistetaan a priori jotkut mielipiteet rikollisiksi ja vieläpä vaaditaan ehdotonta suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ollaan kovin kaltevalla pinnalla.

Voidaan näet havaita, että sangen monet ”antirasistit” leimaavat kerkeästi omalla leimasimellaan kaikki vihaamansa asiat ja venyttävät käsitettä lähes loputtomiin.

Olin kovin ihmeissäni, kun luin, millaiset lainaukset tunnetun poliitikko Halla-ahon blogiteksteissä olivat suuren julkisen kauhistelun kohteena väitetyn rasistisuutensa takia.

Lukutaitoinen ihminen ei niistä mitään rasismia löytänyt, vaikka olikin ilmeistä, että kirjoittaja kuka ties saattoi hautoa mielessään rasistisia ajatuksia. Taisikin siis käydä niin, että tuo väitetty rasismi tuli itse lukijan omasta päästä.

Siinä taisi käydä niin kuin sen entisen morsiamen kanssa, joka alkoi inhota sulhastaan, joka osasi hävyttömiä lauluja -ei toki laulanut, mutta vihelteli. Ehkäpä ajateltiin, että tietenkin tuo kauhea tyyppi ajatteli jotakin ikävää kuvaamistaan asioista, koska jokainen normaali-ihminenhän niin tekee. Hän kuitenkin kätkee kavalasti todelliset mielipiteensä ja ansaitsee tulla paljastetuksi.

Tai ehkä olen väärässä. Halla-aho saattaakin hyvin edustaa inhottavia ja tuomittavia tunteita, jollaisia vastaan hyökkääminen on jokaisen sellaisen ihmisen velvollisuus, joka puolestaan tuntee kiitettäviä, myönteisiä ja helliä tunteita.

Siitä huolimatta nollatoleranssin vaatiminen tällaisessa asiassa on vähintäänkin osoitus älyllisestä alamittaisuudesta syistä, joista edellä oli puhetta. Mielestäni se myös kuvastaa sellaista totalitaarista luonteenlaatua, jollainen on normaalin demokratian kannalta hyvin haitallista ja vaarallista.

Demokratiassa on täydellisen suvaitsemattomuuden vaatiminen sallimatonta demagogiaa. Mikäli se vielä liitetään sellaisiin kuminauhakäsitteisiin kuin rasismi, ollaan jo sanottu hyvästit normaalille länsimaiselle vapaudelle, joka on ollut ja jonka yhä pitäisi olla sivilisaatiomme kulmakiviä.

Arkipäivän demagogiaa

 

Sallimattomat toiveet

 

Hesarin uusin kampanja-artikkeli herättää samaa myötähäpeää kuin aiemmatkin. Tieteelliseksi naamioitu kotikutoinen gallup annetaan vielä parin taatun yhteiskuntatieteilijän kommentoitavaksi ja siinähän meillä on taas vankka argumentti parlamentaarista demokratiaa vastaan ja mielipidediktatuurin puolesta…

Gallupissa havaittiin, että monille suomalaisille oli epäselvää, mitä rasismin käsitteellä Suomessa tarkoitetaan. Tämä tuskin on ihme, koska käsitettä on viime aikoina venytetty aivan tolkuttomasti viittaamaan asioihin tuhoamisleireistä karamellipapereihin. Huumoriakin on pidetty hyvin vaarallisena asiana.

Kutsutuilla ”asiantuntijoilla” on paljon sanottavaa erityisesti perussuomalaisten ilmeisen sallimattomasta rasismin tulkinnasta ja kannattamisesta ja jopa ennakkotietoa siitä, mitä hallituksen odotettavissa oleva selonteko aiheesta voisi sisältää.

Sen sijaan heidän mielipiteensä hesarin gallupissa esitettyjen kysymysten merkityksestä näyttää olevan täysin kritiikitön ja problematisoimaton. Vääränlaiset halut ja toiveet nyt vain ovat rasismia ja sehän on ehdottoman torjuttavaa kaikissa muodoissaan…

Sen sijaan ei näytä edes tulleen mieleen, että vastaukset näihin kysymyksiin eivät ilmaise ainoastaan asenteita, saati ennakkoluuloisia tai peräti irrationaalisia asenteita, vaan myös luonteeltaan poliittisia ja normaalin politiikan piiriin kuuluvia näkemyksiä yhteiskunnan toivottavasta kehityssuunnasta.

Mikäli vastaaja ennen muuta toivoo vältettävän sellaiset epäkohdat, joista saamme päivittäin lukea esimerkiksi Ruotsin ja Ranskan osalta, on asia tulkittava niin, että vastuullista pyrkimystä pitää oma maa kaikille miellyttävänä asuinpaikkana on pidetty tärkeämpänä kuin hyvesignalointia.

Haastatellut tutkijat ovat toki tuossa pinnallisessa julkaisussa innokkaasti löytäneet vain ja ainoastaan tuomittavia asenteita niistäkin tärkeistä kysymyksistä, joiden poliittista merkitystä he eivät ole viitsineet lainkaan pohtia.

Gallupissa näyttää olleen pyrkimys rakentaa moniportainen asteikko paljastettavan pahuuden erilaisten asteiden mittaamista. Joskus sellaista nimitettiin guttmansskaalaksi.

Jos aletaan niin viattomasta asiasta kuin siitä, onko hyväksyttävää vaatia parannuksia naisten asemaan islaminuskoisista maissa, löytyi tämän asenteen hyväksymää rasismin astetta (vai kuinkas tämä piti tulkita?) peräti 63:lla prosentilla vastaajista.

39 % oli sitten vielä sitä mieltä, että oli oikein vaatia, etteivät Suomeen tulevat ulkomaalaiset rasittaisi julkista taloutta, 34% piti oikeana vaatia, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennettäisiin, 30% hyväksyi, että vaadittiin rajoituksia sille, miten uskonto voi näyttäytyä yhteiskunnassa. Tämän kaiken merkitystä rasismin kannalta en valitettavasti ymmärtänyt ja kukaties eivät asiantuntijatkaan, koska eivät asiaan puuttuneet.

Tuomittavaa näyttää olevan, että 28% suorastaan hyväksyi sen, että voitiin vaatia Suomeen tulevien maahanmuuttajien määrää vähennettävän.  Kysymyksessä on toki jokaisen suvereenin valtion suvereeni oikeus ja ainakin minut yllätti täysin asian hyväksyjien vähäinen määrä. ehkäpä se olisi vaatinut selitystä?

Vastaajista 20% hyväksyi ajatuksen, että voitiin arvostella muden kuin oman uskonnon määräyksiä tai tapoja. Mitä tämä voisi tarkoittaa käytännön tasolla, jää epäselväksi. Hyväksyykö valtaosa suomalaisista tosiaan kaikkien maiden kaikki tavat? Mitenkähän tämän tason suvaitsevaisuutta voitaisiin rankata kansainvälisesti?

Jopa 17% piti hyväksyttävänä perustella (!) suomalaisen yhteiskunnan ongelmia liian suurella ulkomaalaistaustaisten osuudella ja 16% salli vaadittavan, ettei turvapaikanhakijoita otettaisi Euroopan ulkopuolelta. 12% piti oikeana haluta etnisesti mahdollisimman (!) yhtenäistä Suomea.

Huomatkaa, etteivät vastaajat itse vaatineet mitään, vaan ainoastaan sallivat tällaisia asioita vaadittavan tai jotakin perustetta käytettävän. Tämä käsitys ainakin syntyy hesarin artikkelin perusteella. Eiköhän tämä todista lähinnä normaaliin järjenkäyttöön ja demokraattiseen politiikkaan kohdistuvalta vihamielisyydeltä. En voi kieltää sitä, että asia herättää minussa huolestumista ja kuulisin mielelläni asiasta enemmänkin.

Toisin kuin edelliset, viisi viimeistä kohtaa liittyivät sitten ilmeiseen syrjinnän pitämiseen hyväksyttävänä, jota voidaan perustellusti nimittää rasismiksi. Poikkeus on se kohta, jossa kysyttiin, oliko oikein perustella suomalaisen yhteiskunnan ongelmia suomalaisten geeniperimällä.

 Se olikin ainoa kohta, jossa geeniperimä mainittiin ja prosenttiluku oli 4. Sangen alhainen luku taitaa heijastella postmoderneja käsityksiä, joilla oli edeltäjänsä jo sodanjälkeisten vuosikymenien sosiologiassa.

Voidaan todeta, että noita muutamia selvästi syrjinnän hyväksymistä osoittavia kohtia kannattivat vain hyvin harvat vastaajat: 1% hyväksyi ihmisen nimitttelyn tämän ihonvärin perusteella, 3% piti oikeana valikoida asiakkaita ihonvärin perusteella, 5% hyväksyi ihmisten palkkaamisen ihonvärin perusteella ja 9% sen. että pyritään sellaisen lääkärin hoitoon, jonka nimi ei kuulostanut ulkomaalaiselta…

Kovin vaatimattomaksi siis jäi suomalaisten rasistisuus, mikäli sitä todella kuviteltiin näillä kysymyksillä mitattavan.

Mutta koko tämä kyhäys herättää kyllä suuremman ja periaatteellisesti tärkeämmän kysymyksen kuin se ”rasismin” etsiminen ja perussuomalaisten ”paljastaminen”, joka on ollut tarkoituksena.

Toisen käytetyn asiantuntijan mukaan gallupin tulos oli ”kylmäävä”, mitä se nyt sitten tarkoittaakin. Sille asialle (joka jollakin selittämättömällä tavalla ilmeni tuossa tutkimuksessa) pitää näet olla nollatoleranssi…

Tuosta nollatoleranssista olen ennenkin kirjoittanut ja koko käsitteen käyttäminen ainakin niin epämääräisissä yhteyksissä kuin ”rasismi” on suurella todennäköisyydellä typeryyden merkki ( ks. Vihavainen: Haun nollatoleranssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Parhaimmillaankin se voi olla vain demagogiaa.

Hälyttävänä joka tapauksessa pidän sitä, että tämänkin artikkelin perusteella arvioiden hesarin mukaan politiikassa siis on joitakin asioita, joiden haluaminen on kiellettyä. Sellaisia ovat sen vaatiminen (tai vaatimuksen hyvksyminen), etteivät ulkomaalaiset rasittaisi Suomen julkista taloutta, sen vaatiminen, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennetään tai että maahanmuuttajien määrää yleensä vähennetään. Ilmeisesti ei myöskään ole sallittua toivoa, että Suomi pysyisi etnisesti mahdollisimman(!) yhtenäisenä.

Tällaisten normien hyväksyminen ja peräti nollatoleranssi tietyille poliittisille pyrkimyksille on/olisi erittäin merkittävä rajoitus vapaalle poliittiselle järjestelmällemme ja ainoa vaihtoehtohan sitten on, ettei maahanmuuttoa säädellä koskaan eikä mitenkään ja että tällaisen politiikan seurauksia kieltäydytään ajattelemasta.

Olisi rehellistä esittää maahanmuuttoon liittyvät tavoitteet ja sitä koskevat asenteet selkeän numeerisesti, jotta tiedettäisiin, mistä on kysymys. Esimerkiksi näin: miten monta prosenttia maamme väestöstä mielestänne tulisi/saisi olla lähtöisin Afrikasta/Aasiasta/Euroopasta/Amerikasta? Olisiko mielestänne toivottavaa esittää sille rajoituksia silloin kun prosenttiosuus ylittää 10/20/30/40/50/ei koskaan?

Millä perusteella ajattelette näin? Onko syynä nationalismi/kolonialismi/imperialismi/ennakkoluuloisuus/persuisuus/rasismi/ihmisviha/natsismi/ pyrkimys välttää muissa maissa syntyneitä ongelmia/ kyky rationaaliseen ajatteluun/jokin muu? Ettekö häpeä?

Onnittelut taas hesarille.