Käynti sosialistisessa Suomessa.

 

Kotirintamalta

 

Eino Säisä, Yöstä tullut. Tammi 1964, 216 s.

 

Sodan aikana käytettiin usein käsitettä kotirintama, jolla korostettiin sitä, että sodan oloissa myös siviilien oli oltava osa suurta koneistoa, jonka kestävyys perustui siihen, että kaikki ponnistelivat yhteisen asian hyväksi. Jokainen poikkeama tai laiminlyönti merkitsi vihollisen auttamista.

Tulirintama otti vastaan vihollisen verisimmät iskut ja esti sen väkivaltaisen tunkeutumisen maahan. Se on tehtävä, jonka auttaminen kakin keinoin oli jokaisen velvollisuus. Kotirintamallakin jokainen oli tavallaan sotilas omalla paikallaan. Hänen ei ainoastaan tullut totella määräyksiä, vaan jopa ylittääkin norminsa. Pelkkä laiskottelu olisi nyt ollut vihollista auttava rikos.

Neuvostoliitossa tämä ajattelu oli viety pitkälle jo rauhan aikana ja esimerkiksi kollektivisoinnin aikana 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lavastettiin useita suuria näytösoikeudenkäyntejä, joissa todisteltiin, että sosialismia rakentavaa neuvostojen maata uhkasi koko ajan imperialismi, jolla oli Neuvostoliiton sisällä käytettävissään valtava tuholaisten armeija, joka yritti estää maailmanhistoriallisen rakennustyön onnistumisen. Tosiasiallisesti kyseessä oli totaalinen sota maan sisällä ulkomaita ja niiden agentteja vastaan.

Tähän verrattuna Suomessa oltiin sodankin aikana hyvin maltillisia, mutta myös meillä sai rintaman takainen elämä sodasta johtuvia erityispiirteitä. Yksi niistä oli nuorukaisten ja ukkojen mobilisointi suojeluskunnan järjestämiin desanttijahteihin, jollaiset olivat aika yleisiä. Eivät ne mielikuvitukseen perustuneetkaan, sillä noita tuholaisia lähetettiin meille talvi- ja jatkosodan aikana yhteensä lähes tuhat henkeä.

Toinen sota-ajalle ominainen ilmiö oli työvelvollisuus. Kaupungeista lähetettiin maalle sesonkitöihin terveitä ja työkuntoisia ihmisiä, etenkin naisia, kun maaseudun omat miehet olivat rintamalla. Vastaavaahan tapahtui Neuvostoliitossa rauhankin aikana, se oli vakiintunut instituutio.

 Töitähän ne tekivät sota-ajan Suomessakin, mutta taloille tuon osaamattoman aputyövoiman ruokkiminen ja majoittaminen oli aikamoinen riesa.

Elintarvikkeiden määrähinnat olivat samanlainen ilmiö kuin sosialismissa ja aiheuttivat tietenkin aivan vastaavanlaista mustan pörssin kauppaa, jota viranomaiset sitten jahtasivat, mutta jota kaikki kävivät. Tyypillinen sosialismiin kuuluva ilmiö oli myös siirtoväen majoittaminen toisten ihmisten asuntoihin. Kun asuntoja ei riittänyt kaikille, oli mentävä sinne, missä tilaa oli.

Toisin kuin yleensä sotaa käyvissä maissa ja sosialistisissa maissa rauhankin aikana, radion kuuntelu oli sallittua. Vihollisenkin radio-ohjelmia sai Suomessa kuunnella, samaan aikaan kun sellaisesta Saksassa saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Suomessa sen sijaan oli sota-aikana kielletty järjestämästä tansseja ja alkoholin käyttöäkin haluttiin ankarasti rajoittaa. Sanomattakin on selvää, että näitä kieltoja rikottiin minkä voitiin.

Sodan tuntua toivat myös pommitukset, joilta eivät pikkukaupungitkaan jääneet rauhaan. Kyse oli paljolta terrorista, jonka tarkoituksena oli masentaa mielialaa ja luoda antautumishenkeä.

Eino Säisä oli syntynyt vuonna 1935 ja siis kokenut lapsena kotirintaman todellisuuden. Tässä kirjassa hän kuvaakin sitä lähinnä lapsen silmin, iloineen ja suruineen. Koko romaanin suuri jännite syntyy rintamalla kadonneen isän odotuksesta ja uskosta hänen paluuseensa. Kiintoisinta on kuitenkin arkipäivän kuvaus.

Pienen pojan maailmaan kuuluu kuitenkin myös paljon muuta kuin sotaisia asioita, ja pesäpallo-ottelut ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista. Myös desantit ovat kovasti läsnä ainakin mielikuvituksessa ja pieni poika jopa rupeaa rakentamaan omaa korsuaan. Tussarien tekeminen on poikien tärkeä askare, kuten oli vielä 1950-luvullakin.

Sodan tuo konkreettisesti lähelle pommikoneiden ylilento, jota vastaan on neuvottu suojautumaan metsään ja vetämään lakana ylle näkösuojaksi. Omaa kylää koneet eivät pommita eivätkä ammu, mutta kyllä naapurikaupunkia, jossa kuolee monia.

Tässäkin kylässä muuan urho tulittaa lentokoneita pistoolillaan, mitä näyttää tapahtuneen useinkin eri puolilla Suomea. Mahdollisuudet olivat tietenkin nollaluokkaa, mutta kiväärikaliiperin aseilla koneita kyllä on pudotettu. Olipa meillä ilmatorjuntakivääreitäkin.

Siirtolaisperheen muuttaminen omaan kotiin antaa uutta väriä elämään ja särpimen hankkiminen luonnosta pitää pojat työssä. Kalastus ja metsästys vievät paljon aikaa, mutta tuovat myös tulosta. Jälkimmäiseen kuuluu muun muassa piisamin pyynti ja peltopyiden pyydystämien rihmoilla ja katiskoilla.

Säisä oli itse kokenut sen maailman, josta kirjoittaa ja kuva tuntuu sangen uskottavalta. En rupea paljastamaan juonta, enkä kirja muita, traagisiakin kohtia. Sota-aikana myös kotirintama ymmärsi velvollisuutensa ja kesti ne vaikeudet, jotka usein olivat suuriakin. Niitä Säisä ei kuitenkaan paisuttele.

Koska sota-aika kaikessa puolitotalitaarisessa menossaan muistutti huomattavasti elämää sosialismissa, voisi harjoittaa ajatusleikkiä ja kuvitella tätä aikaa laboratoriokokeena, jossa suomalaiset olisi siirretty hetkeksi sosialistiseen yhteiskuntaan. Se suuri ero tässä tapauksessa oli, että yhteiskunnan mobilisointi oli tapahtunut demokraattisesti valitun eduskunnan hyväksynnällä, tiettyä suureksi koettua uhkaa vastaan, eikä esimerkiksi valloittajan määräyksestä.

Mutta saahan sitä kuvitella. Joka tapauksessa sosialistinen valtio sellaisena kuin se sitten toteutui Neuvostoliitossa ja sen jälkeen eri versioina muualla, oli alun perin preussilaisen valtion luomus, totaalista mobilisointia, jonka keskeinen ydin oli sodankäynti ja sitten sodan loputtua valmistautuminen sotaan.

Ihmiset elelivät sitten, miten taisivat, paremmin ja huonommin, onnellisemmin ja onnettomammin, mutta kaiken takana oli järjestelmä, joka toimi sodanjumalan ehdoilla.

Hullun vuoden tuntumassa

 

Arkipäivää

 

Eino Säisä, Lehtori Liljeberg. Romaani. Tammi 1969, 144 s.

Eino Säisä, Hyviä päiviä. Novelleja ja palasia. Tammi 1970, 143 s.

 

Eino Säisän teossarja ”Kukkivat roudan maat” on merkittävä ajankuvaus suuresta modernisaatioloikasta sellaisena, kuin se koettiin Pohjois-Savossa (ks. Vihavainen: Haun kukkivat roudan maat tulokset).

Säisä kuului sodan lapsena kokeneeseen sukupolveen, joka suurten ikäluokkien tullessa oli jo toisella kymmenellä ja jolla siis oli vielä hieman pitempi perspektiivi suureenmuutokseen.

Uusi maailma tuli kertarytinällä: maaseutu tyhjeni, hevoset vaihtuivat autoihin ja traktoreihin vuosikymmenen kuluessa, kokonaiset ikäluokat alkoivat tunkea oppikouluihin ja kaikki muutaman vuoden takainen tuntui äkkiä toivottoman vanhentuneelta.

Tuo sukupolvi oli jo kolmannella kymmenellä kun joka taloon, vaikka velaksi, ilmestyi nurkassa paasaava televisio, joka tarjosi paitsi enemmän tai vähemmän huoliteltua yleiskieltä ja standardiääntämystä, myös tarinoita aivan toisenlaisesta kulttuuripiiristä, jonka kaikki ennen pitkää tunsivat jo yhtä hyvin kuin omansa.

Suurille murrosajoille on ominaista anomia eli normien häviäminen. Se aiheuttaa tyypillisiesti masennusta. Vanhassa maatalousyhteiskunnassa ne suuren modernisaatioloikan aikana usein muuttuivat yhtäkkiä vastakohdikseen. Televisio teki ahkerasti työtään radikaalisti uudenlaisen järjestyksen hyväksi ja valtio löysäsi samaan aikaan merkittävästi alkoholipolitiikkaansa.

Kaikki tämä toimii taustana näissä pikku teoksissa, jotka nähtävästi ovat syntyneet ennen suurta eeposta. Päähenkilö esiintyy myös jälkimmäisessä kirjassa, jossa muuan sivullinen kommentoi kirjailijalle ”Liljebergiä” ja moittii sitä säädyttömän ”tuhruiseksi”. Siinähän henkilöt ryyppäävät itsensä tolkuttomaan kuntoon ja joku käpälöi toisen vaimoa.

Ei tämä ihan normaalia vanhan ajan kirjallisuuttakaan enää ollut. ”Lehtori Liljeberg” on selvästi kesken jäänyt romaani, jonka päätöskappale ilmestyykin vasta jälkimmäisessä kirjassa, joka tosiaan on kokoelma hajanaisia kirjoitelmia, esimerkiksi kirjoittamisen hankaluudesta, kun kutsumattomat vieraat tunkevat kylään.

Näitä kirjoitettaessa suuri teos ilmeisesti oli juuri syntymässä, mutta myös näissä tavoitetaan hiukan sen uuden maailman tunnelmaa, joka jo 1960-luvun lopulla oli totaalisesti muuttanut kymmenen vuotta aiemmin vallinneen kulttuurin.

Lehtori Liljeberg on epäpätevä historian ja latinan opettaja, joka näyttäisi henkisesti olevan melkein valmis menemään ajan radikaalien kelkkaan, mutta ei oikeastaan tee muuta kuin ensin hieman rikkoo koulun sääntöjä ja sen jälkeen jää viikoksi pois töistä kaikkein kiireisimpänä aikana ja kalastelee mökillä.

Seuraavassa niteessä hän saa potkut ja työtodistuksen, jossa mainitaan vain ne tehtävät, joita hän on kymmenisen vuotta hoitanut. Putoaminen yhteiskunnan portailla lienee varmaa.

”Liljebergin” aluksi kirjailija kirjoittaa: Tällaista tapahtui Lehtori Liljebergille, miksei yhtä hyvin jollekin muullekin…

Tämä lienee osoitus siitä, että kirjailija on pyrkinyt esittämän hahmossaan jotakin yleispätevää ja aikansa kuuluvaa. Toki harva taisi tehdä moista irtiottoa.

Lehtorin ja hänen kollegoidensa älytön pämppäys oli epäilemättä jonkinlainen aikakauteen kuuluvan uuden normittomuuden ilmaus.

Kaikki oli uutta. Televisiotakin keskushenkilö vielä vaivautui moittimaan ihan siitä, että se häiritsi normaalia elämää. Lehtorin vetäytyminen mökille oli ilmeinen reaktio maailmankatsomukselliseen kriisiin, joka ei johtanut selvyyteen.

Jälkimäisessä kirjassa esiintyy itse kirjailija, joka selittää, että hänen on pakko kirjoittaa. Ehkäpä se oli juuri näin: suuri myllerrys ja arvojen sekasotku loivat sietämättömän tilanteen, josta selvisi vain kirjoittamalla ajankohdan suuren eepoksen.

No, eipä se työ hukkaan mennyt. ”Kukkivat roudan maat” on parhaita, ellei paras tuon suuren murroksen kuvaus suomalaisen maaseudun perspektiivistä.

 

Muuan tarina

 

Tuhlaajapojan paluu

 

Eino Säisä, Afrikan tähti. WSOY 1987, 166 s.

 

Kun minullakin tuli yli puolen vuosisadan tauon jälkeen taas pelattua Afrikan tähteä 6-vuotiaan pikku vunukan kanssa, tuli tämä kirjakin ilman muuta laukkuun kirjastossa.

Eino Säisä on merkittävä ja kiinnostava Suomen maaseudun murrosvaiheen kuvaaja ja hänen massiivisesta 6-osaisesta eepoksestaan Kukkivat Roudan maat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=s%C3%A4is%C3%A4 ). tehtiin tuoreeltaan vuonna 1981 TV-sarja. Siihen aikaanhan Yle oli vielä merkittävä kulttuurivaikuttaja.

Vuonna 1935 syntynyt Säisä oli tuota sotasukupolven ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvaa joukkoa, joka eli Suomen suuren murroksen vuosina jo niin sanotusti tietoista elämää, kantaen mukanaan vanhan agraari-Suomen perintöä, joka sitten konkreettisestikin äkkiä hävitettiin suuren muuton ja kulttuurivallankumouksen aikana.

Sota kuului suurten ikäluokkien esihistoriaan. Se oli kyllä hyvin lähellä ja vaikutti yhä voimakkaasti, mutta silti se tunnettiin vain kuulopuheista. Säisän ikäluokalle se oli sen sijaan vielä osa lapsuutta, herkkien vuosien kasvuympäristöä. Sodan jälkeinen aika oli sitäkin paremmin tuon ikäluokan muistissa ja sitä aikaa kirjailija kuvaa tässäkin pikku romaanissa.

Teema on klassinen: lahjakas poika irtautuu ympäristönsä arvoista ja tavoitteista ja muuttaa asumaan hotellihuoran kanssa. Sellaisia on pienenkin kaupungin joka ravintolassa, se kuuluu systeemiin.

Kumppani on henkisesti lähempänä päähenkilöä kuin tämän entinen maailma ja niin käy, ettei ylioppilaspoika, jollaiset oli siihen aikaan periaatteessa predestinoitu ainakin jonkinlaisiksi herroiksi, koskaan irtaudu tuosta maailmasta, jossa eletään kädestä suuhun satunnaisilla töillä. Merimiehenäkin käväistään.

Juotuaan sisuskalunsa piloille päähenkilö palaa vanhaan kotiinsa, jonka entinen komeus on jo muuttunut hiljaiseksi rappioksi. Isäntä, eversti evp. on kuollut, entinen tyttöystävä muuttunut vanhaksi ja niin edelleen.

Tuhlaajapojan omaisuus mahtuu pieneen laukkuun. Siellä tuntuu olevan myös joku nimeltä mainitsematon esine, jonka lukija arvaa pistooliksi. Loppuun käytetty ruumis kaipaa enää armonlaukausta, jota ei kirjassa anneta, mutta jonka lukija ymmärtää olevan tulossa.

Miksi lahjakas lapsi sai tuollaisen kohtalon?

 Tämä romaani ei ole historiallinen ja kyseessä näyttää olevan yksikertaisesti poikkeusihmisen tie, jättäytyminen sen ulkopuolelle, mille ei voi antaa arvoa.

Illuusiot taisivat karista silloin, kun poika tajusi lapsena nähneensä äitinsä parittelevan tilanhoitajan kanssa. Hän sai myös kuulla palvotun isänsä olleenkin asemasodan aikana varsinainen raikulipoika. Miksipä siis itse teeskennellä hyveellisyyttä?

Afrikan tähti -peli, joka on antanut kirjalle nimensä, keksittiin vuonna 1951. Tässä kirjassa päähenkilö pelaa sitä isänsä kanssa jo välirauhan vuonna, mutta sattuuhan niitä lipsahduksia. Kun tämä kirja kirjoitettiin, ei ollut kohtuullisella vaivalla mahdollista selvittää näin vähäpätöisiä asioita. Googlekin on tuonut maailmaan paljon uutta.

Tuolla lipsahduksella ei toki ole mitään merkitystä kaunokirjallisen teoksen arvolle, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärtänyt tämän kirjan ideaa, mikäli peli siihen keskeisesti liittyy. Ehkäpä sen löytyminen taas kirjan lopussa herätti muistoja ja muutti päähenkilön itsetuhoisia suunnitelmia tai sitten ei.

A propos, milloin Yle esittää uudelleen Säisän Kukkivan roudan maista tehdyn TV-sarjan? Entä niitä muita TV-teatterin produktioita, joita vuosikymmenten mittaan on tehty?

 

Suuri murros

Suuri murros

Eino Säisä, Kukkivat roudan maat 1-6, Tammi 1971-1980

Ennen vanhaan oli meilläkin tapana ihmetellä ja ihastella sitä, miten Neuvostoliitossa muutamassa vuodessa, kahden viisivuotissuunnitelman aikana, modernisoitiin yhteiskunta ja tuotanto kertaheitolla. Miljoonat ja taas miljoonat opetettiin lukemaan ja työskentelemään kellon tahdissa, siirrettiin heidät maalta kaupunkiin ja nostettiin työn tehokkuus moninkertaiseksi.

Silloin ei ollut tapana muistaa, että siinä samalla tuhottiin maaseutu ja talonpoikainen yhteisö, tapettiin miljoonia ja vammautettiin vielä useampia, kenet henkisesti, kenet muuten.

Toki myös suomalaisen yhteiskunnan murroksen syvyys ja nopeus on jo kauan kuulunut tutkijoiden mielenkiinnon kohteisiin. Suuri muutto kaupunkeihin, yhtenäiskulttuurin murtuminen, uskonnon, suvun ja perheen roolin romahtaminen, koulutuksen räjähdysmäinen kasvu, elintason nousu, alkoholitapojen muuttuminen, populaarikulttuurin nousu, kansainvälistyminen ja monet muut asiat tapahtuivat sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä käsittämättömällä nopeudella. Maailma mullistui yhden ihmisiän aikana jopa pariinkin kertaan.

Niin sanotut suuret ikäluokat kokivat nuorina sodanjälkeisen murroksen huippuhetket eli 1960- ja 70-luvut samalla kun myös vielä vankasti vanhaan maailmaan kuuluneet 1950-luku ja 1960-luvun alku kuuluivat heidän lapsuuteensa.

Sen sijaan 1930-luvun ensi puoliskolla syntyneiden lapsuuteen kuului myös 1940-luku eli sota ja sitä seurannut pula-aika. 1950-luvun tämä sukupolvi koki vasta nuoruusiässä ja he joutuivat kokemaan sekä jälleenrakennuksen että sitä seuranneen rappion omakohtaisemmin, tietoisempina ja kypsempinä.

Eino Säisän Kukkivat roudan maat on melkoinen järkäle ja sen lukeminen vaatii aikaa useampia päiviä. Se on kuitenkin historialliselta kannalta varsin kiinnostava, sillä se pyrkii selvästikin kertomaan totuuden siitä suuresta murroksesta, joka sijoittuu vuosiin 1944-1971. Nämä vuosiluvut selviävät kirjassa selostetuista tapahtumista.

Mikään paljastuskirja tai protestikirjoitus ei ole kyseessä, luoja paratkoon ja tämä kuuluukin teoksen vahvuuksiin. Tekijän kunnianhimo näyttää olleen ennen muuta taiteellinen, mutta ei niin sanoakseni tekotaiteellinen.

Säisä kuvaa kylää, vieläpä oikeasti olemassa ollutta ja varmaan vieläkin kartalta löytyvää kylää Pohjois-Savossa. Arvatenkin kirjoittaja on käyttänyt runsaasti myös mielikuvitustaan luodessaan ja hävittäessään henkilöitä, joita löytyy niin valtava määrä, että lukija helposti sekaantuu. Kaikkien läsnäolo tuskin on sen kummemmin motivoitua, kylässä nyt vain sattui olemaan melkoinen galleria erilaista porukkaa ja kahden ensimmäisen niteen pääosassa onkin otsikon mukaan juuri itse kylä.

Toki todellinen päähenkilö on itse kirjoittaja. Hänen elämäntarinansa näyttää sopivan varsin tarkoin yhteen päähenkilön tarinan kanssa. Luultavasti kirjailija on tässä kuten muuallakin sotkenut jälkiä, eihän tarkoituksena voi olla joidenkin ihmisten yksityiselämän julkinen repostelu. Silti uskallan olettaa, että hän on pyrkinyt nimenomaan totuuteen, niissä rajoissa kuin se nyt on ihmiselle mahdollista.

Itse päähenkilö on varhaiskypsä lapsi, josta kehittyy tasapainoton intellektuelli. Omassa ympäristössään hän on enemmän tai vähemmän väärässä paikassa, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Tästä jännitteestä näyttää syntyvän luomisen pakko ja myös arvaamattomat purkaukset, joiden perusteella kirjoittaja vaikuttaa joskus patologiselta tapaukselta.

Mutta ehkä kysymys on vain sopeutumattomuudesta. Suomalainen kansakoulu ja kirjasto tarjoavat ikkunan maailmankirjallisuuteen ja intellektuaalisesti aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa elämistä on joskus vaikea sovittaa yhteen yläsavolaisen maalaiselämän kanssa. Opiskelu kansakoulunopettajaksi ei auta asiaa. Opettaja jää yhä sen maailman ulkopuolelle, josta hän lapsena erkaantui.

Päähenkilö on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän poikkeusyksilö. Hänen kohtaamisensa ympäristön kanssa toki kuvastavat kiinnostavasti maailmojen rajoja, mutta teoksen mielenkiintoisin osa on kylän kehitys, nousu ja hiipuminen.

Jälleenrakennusajan kuumeinen ja riemukas työnteko näyttää hyvältä ajalta ainakin parinkymmenen vuoden takaa katsottuna. Aineellinen niukkuus ei paljoa merkitse. 1960-luvun rahan perässä juokseminen sen sijaan näyttää tympäisevältä rappiolta, jolle uhrataan koko se elämänmuoto, joka näytti jo nousevan kukoistukseen.

Kirjassa on kiinnostavia ja ilmeisen osuvia havaintoja muuttuvan ajan ilmiöistä, jotka tulevat ja menevät. Arkipäivän banaalisuuksiakin huomioidaan tarkkasilmäisesti ja seniorikansalaiselle kirja tarjoaa aineksia muistin virkistämiseen. Toisaalta teksti rönsyilee hyvin vapaasti ja monet kertomukset jäävät hieman kummallisiksi koristeiksi.

Joka tapauksessa kylä, joka miesten palatessa sodasta heräsi ja alkoi elää, tekee sitten hyvin pian, jo 1970-luvun koittaessa kuolemaa. Kylän keskukset kuten rautatiepysäkki ja kansakoulu tulevat tiensä päähän. Rannoista tulee mökkiasutuksen aluetta ja televisio täyttää ihmisten kulttuurin tarvetta. Viinan kanssa aletaan läträtä ja pornoa harrastaa enemmän tai vähemmän hyväksytysti ja sossun rahoittamasta huliganismista tulee joillekin nuorille uusi ammatti.

Toki työttömyys ja sen kirot olivat tuttuja jo 1950-luvulta, mutta nyt on uusi ääni kellossa. Hyvettä ei palkita eikä pahetta rangaista, päinvastoin. Vanha elämänmuoto hajoaa, vasta hiljattain raivatut pellot joutavat pakettiin ja karja korkealaitaiseen.

Turhautuminen on käsin kosketeltavaa ja se näkyy vuoden 1970 protestivaaleissa. Hallituksen nähdään jostakin syystä olevan vastuussa siitä rappiosta ja lähinnä moraalisesta kurjuudesta, jota maaninen rahan perässä juokseminen on kylälle tuonut.

Jopa Kekkonen joutuu syntipukin osaan ja näinhän asia SMP:n nousun aikana tietyissä piireissä olikin. Samaan aikaan Kekkonen toki oli koko kansaa ajatellen suuressa suosiossa, vaikka hänen apoteoosinsa aika olikin vielä edessäpäin.

Säisän kirjasarjaa voi pitää ainakin jossain määrin historiallisena romaanina. Se on nimenomaan yhden tietyn sukupolven edustajan näkökulma suureen murrokseen ja se on kirjoitettu niin lähellä tuota aikaa, että moni myöhemmin jo unholaan painunut asia on vielä ollut tuoreessa muistissa.

Historian tutkimus, historiallinen romaani ja muistelmat ovat kaikki eri asioita. Kaikilla niillä saattaa olla annettavaa sille, joka tahtoo niistä oppia ja osaa niitä lukea. Jokaisella on myös omat rajoituksensa.

Säisän teos ei kukaties aivan saavuta enempää taiteellista huippua kuin parhaiden muistelmateosten elävyyttä ja tarkkuutta. Viime mainittuun se tuskin pyrkiikään. Sen sijaan se on tietyn, kansakunnan historiassa hyvin dramaattisen aikakauden kirjallinen kuvaus, jollaisia meillä on vähän.

Kotiseudullaan Säisä näyttää saaneen jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen, minkä hän ansaitseekin. Tästä käsitellystä romaanista tehtiin aikoinaan jo heti vuonna 1981 televisiosarja, joka jäi minulta joskus katsomatta. Luulen, että se kannattaisi uusia.