Käynti sosialistisessa Suomessa.

 

Kotirintamalta

 

Eino Säisä, Yöstä tullut. Tammi 1964, 216 s.

 

Sodan aikana käytettiin usein käsitettä kotirintama, jolla korostettiin sitä, että sodan oloissa myös siviilien oli oltava osa suurta koneistoa, jonka kestävyys perustui siihen, että kaikki ponnistelivat yhteisen asian hyväksi. Jokainen poikkeama tai laiminlyönti merkitsi vihollisen auttamista.

Tulirintama otti vastaan vihollisen verisimmät iskut ja esti sen väkivaltaisen tunkeutumisen maahan. Se on tehtävä, jonka auttaminen kakin keinoin oli jokaisen velvollisuus. Kotirintamallakin jokainen oli tavallaan sotilas omalla paikallaan. Hänen ei ainoastaan tullut totella määräyksiä, vaan jopa ylittääkin norminsa. Pelkkä laiskottelu olisi nyt ollut vihollista auttava rikos.

Neuvostoliitossa tämä ajattelu oli viety pitkälle jo rauhan aikana ja esimerkiksi kollektivisoinnin aikana 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lavastettiin useita suuria näytösoikeudenkäyntejä, joissa todisteltiin, että sosialismia rakentavaa neuvostojen maata uhkasi koko ajan imperialismi, jolla oli Neuvostoliiton sisällä käytettävissään valtava tuholaisten armeija, joka yritti estää maailmanhistoriallisen rakennustyön onnistumisen. Tosiasiallisesti kyseessä oli totaalinen sota maan sisällä ulkomaita ja niiden agentteja vastaan.

Tähän verrattuna Suomessa oltiin sodankin aikana hyvin maltillisia, mutta myös meillä sai rintaman takainen elämä sodasta johtuvia erityispiirteitä. Yksi niistä oli nuorukaisten ja ukkojen mobilisointi suojeluskunnan järjestämiin desanttijahteihin, jollaiset olivat aika yleisiä. Eivät ne mielikuvitukseen perustuneetkaan, sillä noita tuholaisia lähetettiin meille talvi- ja jatkosodan aikana yhteensä lähes tuhat henkeä.

Toinen sota-ajalle ominainen ilmiö oli työvelvollisuus. Kaupungeista lähetettiin maalle sesonkitöihin terveitä ja työkuntoisia ihmisiä, etenkin naisia, kun maaseudun omat miehet olivat rintamalla. Vastaavaahan tapahtui Neuvostoliitossa rauhankin aikana, se oli vakiintunut instituutio.

 Töitähän ne tekivät sota-ajan Suomessakin, mutta taloille tuon osaamattoman aputyövoiman ruokkiminen ja majoittaminen oli aikamoinen riesa.

Elintarvikkeiden määrähinnat olivat samanlainen ilmiö kuin sosialismissa ja aiheuttivat tietenkin aivan vastaavanlaista mustan pörssin kauppaa, jota viranomaiset sitten jahtasivat, mutta jota kaikki kävivät. Tyypillinen sosialismiin kuuluva ilmiö oli myös siirtoväen majoittaminen toisten ihmisten asuntoihin. Kun asuntoja ei riittänyt kaikille, oli mentävä sinne, missä tilaa oli.

Toisin kuin yleensä sotaa käyvissä maissa ja sosialistisissa maissa rauhankin aikana, radion kuuntelu oli sallittua. Vihollisenkin radio-ohjelmia sai Suomessa kuunnella, samaan aikaan kun sellaisesta Saksassa saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Suomessa sen sijaan oli sota-aikana kielletty järjestämästä tansseja ja alkoholin käyttöäkin haluttiin ankarasti rajoittaa. Sanomattakin on selvää, että näitä kieltoja rikottiin minkä voitiin.

Sodan tuntua toivat myös pommitukset, joilta eivät pikkukaupungitkaan jääneet rauhaan. Kyse oli paljolta terrorista, jonka tarkoituksena oli masentaa mielialaa ja luoda antautumishenkeä.

Eino Säisä oli syntynyt vuonna 1935 ja siis kokenut lapsena kotirintaman todellisuuden. Tässä kirjassa hän kuvaakin sitä lähinnä lapsen silmin, iloineen ja suruineen. Koko romaanin suuri jännite syntyy rintamalla kadonneen isän odotuksesta ja uskosta hänen paluuseensa. Kiintoisinta on kuitenkin arkipäivän kuvaus.

Pienen pojan maailmaan kuuluu kuitenkin myös paljon muuta kuin sotaisia asioita, ja pesäpallo-ottelut ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista. Myös desantit ovat kovasti läsnä ainakin mielikuvituksessa ja pieni poika jopa rupeaa rakentamaan omaa korsuaan. Tussarien tekeminen on poikien tärkeä askare, kuten oli vielä 1950-luvullakin.

Sodan tuo konkreettisesti lähelle pommikoneiden ylilento, jota vastaan on neuvottu suojautumaan metsään ja vetämään lakana ylle näkösuojaksi. Omaa kylää koneet eivät pommita eivätkä ammu, mutta kyllä naapurikaupunkia, jossa kuolee monia.

Tässäkin kylässä muuan urho tulittaa lentokoneita pistoolillaan, mitä näyttää tapahtuneen useinkin eri puolilla Suomea. Mahdollisuudet olivat tietenkin nollaluokkaa, mutta kiväärikaliiperin aseilla koneita kyllä on pudotettu. Olipa meillä ilmatorjuntakivääreitäkin.

Siirtolaisperheen muuttaminen omaan kotiin antaa uutta väriä elämään ja särpimen hankkiminen luonnosta pitää pojat työssä. Kalastus ja metsästys vievät paljon aikaa, mutta tuovat myös tulosta. Jälkimmäiseen kuuluu muun muassa piisamin pyynti ja peltopyiden pyydystämien rihmoilla ja katiskoilla.

Säisä oli itse kokenut sen maailman, josta kirjoittaa ja kuva tuntuu sangen uskottavalta. En rupea paljastamaan juonta, enkä kirja muita, traagisiakin kohtia. Sota-aikana myös kotirintama ymmärsi velvollisuutensa ja kesti ne vaikeudet, jotka usein olivat suuriakin. Niitä Säisä ei kuitenkaan paisuttele.

Koska sota-aika kaikessa puolitotalitaarisessa menossaan muistutti huomattavasti elämää sosialismissa, voisi harjoittaa ajatusleikkiä ja kuvitella tätä aikaa laboratoriokokeena, jossa suomalaiset olisi siirretty hetkeksi sosialistiseen yhteiskuntaan. Se suuri ero tässä tapauksessa oli, että yhteiskunnan mobilisointi oli tapahtunut demokraattisesti valitun eduskunnan hyväksynnällä, tiettyä suureksi koettua uhkaa vastaan, eikä esimerkiksi valloittajan määräyksestä.

Mutta saahan sitä kuvitella. Joka tapauksessa sosialistinen valtio sellaisena kuin se sitten toteutui Neuvostoliitossa ja sen jälkeen eri versioina muualla, oli alun perin preussilaisen valtion luomus, totaalista mobilisointia, jonka keskeinen ydin oli sodankäynti ja sitten sodan loputtua valmistautuminen sotaan.

Ihmiset elelivät sitten, miten taisivat, paremmin ja huonommin, onnellisemmin ja onnettomammin, mutta kaiken takana oli järjestelmä, joka toimi sodanjumalan ehdoilla.