Muuan invaasio

 

Testausta ja kauhukuvia

 

      Ceutan valtaus on kovin kiinnostava tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.

    Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä, on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.

     Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.

     Suojautuminen helteeltä oli varmastikin yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä he tuskin tekivät.

     Se, että valtaajat pian marssivat takaisin niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota, jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.

     Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta suoritettiin.

     Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.

      Totta kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.

     Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.

     Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi, jonka  pitempiaikaiset seuraukset onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei ole vielä kerrottu, miten se kävi.

Joka tapauksessa kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle kiristykselle.

     Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut, vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.

     Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin. Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva, ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.

     Toki asteettainen siirtyminen uuteen valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen: Haun alistuminen tulokset ).

      Se on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen: Haun horojen maa tulokset).

      Apokalyptiset kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan naurettaviin kuvitelmiin.

Nyt saatiin havainto-opetusta siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan asteettaiseen muuttumiseen.

     Espanja, ehkä se heikoin lenkki osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.

     Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina. Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.

     Kuitenkin siinä on outoa profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:

 

Torstai 4. maaliskuuta 2021

Ilmestyskirjan aikoja

 

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

     Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

     Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

      Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

     Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

     Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

     Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

     Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

     Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

      Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

     Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

     Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

     Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

     Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

     Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

     Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

      Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

     Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

     Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

     Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

      Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

     Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

     Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset.

     Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

     Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.

     Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

     Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

     Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.

     Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

     Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

     En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

     Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.

      Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

     Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

     Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

     Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

     On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.

      Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

     Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

     Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

     Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?

 

 

Harmageddon ja optimistit

Ilmestyskirja nyt

 

     Optimismi on iloinen asia. Neuvostoliiton virallinen ideologia selitti, että sosialistisen yhteiskunnan kasnsalaiset, jotka rakensivat kommunistista yhteiskuntaa, olivat optimismin vallassa, koska he edustivat sitä valoisaa tulevaisuutta, joka oli väistämättä tulossa, he tiesivät, että heidän maailmansa muuttuu koko ajan paremmaksi.

     Vastaavasti taantuvan kapitalistisen maailman ihmiset olivat pessimistejä, sillä heidän näkyvissään ei ollut valoisaa tulevaisuutta, vaan ainoastaan kurjistuminen ja kulttuurin rappio. He olivat kroonisen masennuksen vallassa ja pätevästä syystä.

     Sikäli kuin tiedän, on ortodoksinen teologia myös pitänyt masennusta syntinä hieman samaan tapaan kuin viha antiikin filosofiassa kuului paheisiin. Molempia tietenkin esiintyi ihmisellä luonnostaan mutta ne olivat paheita ja ne olivat merkki siitä, että se, joka oli niiden vallassa, ei ollut täysiarvoinen ihminen.

     Optimismilla oli Venäjällä historiallinen aikansa ja sen muuan huippu lienee sattunut 1960-luvun alkuun, jolloin puolue kaikella arvovallallaan ja ideologiansa tieteellisyyteen nojaten juhlallisesti julisti, että kommunistinen yhteiskunta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä (ks. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Tämän asian merkitys ei suinkaan rajoittunut banaaliin aineelliseen hyvinvointiin, joka myös olisi maailman korkeimmalla tasolla. Olennaista olisi, että ihmisen olemukseen kätkeytyvät hyvät mahdollisuudet pääsisivät silloin täysin vapautumaan ja koittaisi todellinen onnen valtakunta. Menneen aikakauden vajavainen ihminen korvautuisi itse asiassa uudella yli-ihmisellä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ).

     Pahaksi onneksi kului vain pari vuotta, kun koko suuri taloussuunitelma, joka oli kaiken perustana, osoittautui pettäväksi. Ihmiset joutuivat jopa näkemään nälkää ja Novotšerkasskissa sotilaat tappoivat mielenosoittajia.

     Optimismi ei kuitenkaan vielä tähän loppunut. Monella se kesti yhä uudelleen toistuvia takaiskuja, kun parempaa kohti kuitenkin tunnuttiin olevan menossa, kunnes suunta yhräkkiä vääjäämättä kääntyi. Koko ideologia menetti lopullisesti arvovaltansa suuren enemmistön silmissä vuoden 1991 kevään ja syksyn välisenä aikana, kuten mielipidemittaukset todistivat.

     Sen jälkeen seurasi kapitalismiin siirtymisen kiirastuli, jossa optimismia oli yhtä vaikea säilyttää. Vasta Putinin kaudella alkoi nousu, joka olikin vauhdikasta. Elintaso nousi ennennäkemättömästi ja Venäjä näytti jopa olevan palaamassa suurvallaksi.

     Kaikki eivät kuitenkaan olleet optimisteja. Muuan synkempiä näköaloja esittävä julkinen intellektuelli oli nimimerkki Maksim Kalašnikov (ks. Maxim Kalashnikov - Wikipedia ), joka nykyään tunnetaan politiikan kommentaattorina.

     Tähän tapaan hän tarkasteli Venäjän ja koko maailman nykyisyyttä ja tulevaisuutta hieman ennen Ukrainan kriisiä:

 

Perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

      Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

     Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

     1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

     Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

     Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

     Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

     1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä.

     Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

     Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion.

     Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

     1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

     Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

     Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

     Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

     Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa.

     Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

     Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

     Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

     Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

     Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa.

      Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille.

     Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

     Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

     Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

     Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

     No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

     Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

*    *     *

 

Kalašnikovista olen kirjoittanut paljon muutakin (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset ). Myös Lev Gumiljov, jonka hybridiosaamiskeskus näyttää juuri löytäneen, on noteerattu jo ennenkin (ks. Vihavainen: Haun gumiljov tulokset ).

 

Siitä, joka on meitä ylempänä

 

Hieman idoleista

 

En ole katsonut televisiota pariinkymmeneen vuoteen. Itse asiassa olen kyllä lähes kerran kuussa sitä yrittänyt ja avannut laatikon, mutta viimeistään puolen tunnin kuluttua se on olut pakko sulkea.

Tuon zombielaatikon auki pitäminen on hieman kuin tupakointi: vaatisi ainakin viikon verran sen aiheuttaman inhon tunteen sietämistä, ennen kuin sitä alkaisi kaivata ja viimein pitää välttämättömänä. Poltettuani piippua 35 vuotta ja sitten lopetettuani tiedän mistä puhun.

En asano tärä kehuskellakseni, päin vastoin, tiedän, että sieltäkin voisi oppia paljon kaikenlaista ja joskus jopa nähdä jotakin ylentävää ja arvokasta. Se olisi vain ööydettävä kaiken sen tönän alta, joka on alnegtavaa ja arvotonta. Se vaatisi liikaa uhrauksia.

Miksipä tuhlaisi ainutkertaista elämäänsä lapsen tasolle viritetyn viihteen ali ajantappomyrkyn katselemiseen? Mitä ihmettä minulle kuuluu se, miten jotkut nuoret ääliöt käyttäytyvät ns. tosi-TV -ohjelmissa. Jaa, niitähän pitääkin kutsua englanniksi nimellä reality-TV. Siitä syntyy ajatus, että juuri ne edustavatkin sitä oikeaa ja varsinaista todellisuutta.

Jossakin vaiheessa joku ohjelma etsi Suomen idoleita. Siis ei mitään ihanteita tai ihannetyttöjä/poikia, vaan idoleita, eli epäjumalia. Sellaisiahan palvotaan ja kumarretaan.

No, kyseessä toki oli vertauskuvallinen käsitteen soveltaminen, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että joku nuori nulkki tai typykkä voitaisiin nostaa epäjumalan asemaan, on kammottava, jopa leikkinäkin.

Dostojevskin ”Riivaajien” loppupuolella kirjailija tekee tiettäväksi sen, mikä olennainen ero on ihmisen tai minkä tahansa muun luonnollisen ja vajavaisen olennon tai sen kuvan  nostamisessa jumaluuden asemaan ja toisaalta jumalallisen täydellisyyden olettamisessa ja luodun todellisuuden arvottamisessa sen suhteen, vajavaisena ja raadollisena:

Erich Fromm, jonka uskonnonfilosofisia kirjoja ei nyt valitettavasti ole lähettyvilläni, selitti tai ainakin kai tarkoitti, että yksijumalaisuudessa, kuten juutalaisuudessa, kristinuskossa ja kai vielä islamissakin (?) on ytimessään kaiken töhnän alla jalo idea äärimmäisestä hyvyydestä, joka vain ja ainoastaan on palvonnan arvoinen.

Koska se on äärimmäistä, ei se voi toteutua maan päällä sellaisenaan, mutta tarjoaa kuitenkin mittapuun kaikelle äärelliselle.

Mikäli sen sijaan jokin äärellinen asia (oma kansa, rotu, valtio, uskonto, ideologia) otetaan kaiken muun äärellisen mittapuuksi, on siirrytty epäjumaluuden palvelemiseen.

Siitä alkaa barbaria, jolla ei ole äärtä, ei määrää.

Tästä olen kirjoittanut joskus ennenkin (mm. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Yleisön pyynnöistä huolimatta tässä vielä muuan uusinta kaukaisilta, kymmenen vuoden takaisilta ajoilta:

 

 

lauantai 31. tammikuuta 2015

Idolien marssi

 

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

 

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

 

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty.

 Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”?

Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita.

”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta.

Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien.

Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä.

 Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät.

Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko…

 Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin.

 Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme?

Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä.

 Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin?

 Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja.

Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta.

Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina.

 Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää.

Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.

 

 

Venäjä, Saksa, Suomi ja Stalin

 

Niitä näitä

 

Eilisessä blogissa oli valitettavasti sattunut hirmuinen moka: ei Mannerheim 26.9. 1938 kertonut Paasikivelle, että ”sota oli jo alkanut”, vaan sanoi, että se ”voi alkaa huomenna”.

Kyseessä oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston siirtyminen Helsingin ohi avomerelle. Se sivuutti 29.9. yöllä Suursaaren ja Paasikivi sai sitä koskevan sähkeen aamuyöstä.

Suomalaiset kuormasivat jo Turussa laivoihin pataljoonan, joka suuntautui kohti Ahvenanmaata, mutta jätti sitten menemättä, kun sitä ei siellä tarvittukaan. Helsingissä laivaston operaatio myös sai aikaan melkoisen hässäkän ja painajaisen luultiin jo alkaneen.

Kaikkea sitä sattuu, kun luottaa lähimuistiinsa. Yritän ottaa opiksi.

 

                                                                                  @   @   @

 

Palatakseni siihen, onko Venäjän nykyiseen väkivaltapolitiikkaan ”syynä” tuon maan ertitynen historiallinen kehitystie, joka poikkeaa länsimaisesta, vai onko syytä korostaa helpommin tutkittavissa ja perusteltavissa olevaa lähimenneisyyden poliittista kehitystä, joka olisi hyvinkin voinut olla aivan toisenlainen, muistutan siitä, että Saksan natsismia selitettiin aikoinaan nimenomaan tuon maan historiallisella erityistiellä (Deutsche Sonderweg).

Kyseessä oli muka muusta Euroopasta olennaisesti poikkeava kehityskulku, joka toteutui erityisesti Preussissa ja vei siten mukaansa koko Saksan. Orjaileva alistuminen auktoriteetille näytteli siinä keskeistä osaa ja ongelman ydin ei ollut niinkään poliittinen eliitti, kuin koko laaja pikkuporvaristo, nuo kunnollisuutta (Tüchtigkeit) ja järjestystä (Ordnung) vaativat laumasielut, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä kriittistä asennetta.

Venäläisestä yhteiskunnasta on nyt tullut suuressa määrin samanlainen kuin aikoinaan saksalaisesta. Johtajaa seurataan ja palvotaan sokeasti, koko yhteiskunta on militarisoitu ja media yhdensuuntaistettu (gleichgeschaltet). Ei Putin olisi muualla Euroopassa voinut olla mahdollinen. Näin me uskomme.

Nuo kuvaukset saksalaisuuden erityisestä olemuksesta olivat aika huvittavia monessa suhteessa. Saksassa nimenomaan olivat vaikuttaneet niin renessanssi, valistus ja uskonpuhdistus kuin roomalainen oikeus ja feodalismi. Siellä oli jo varhain kehittynyt ja järjestynyt ns. kansalaisyhteiskunta (l’état bien policé), minkä Marc Raeff on nostanut suorastaan esikuvalliseksi demokraattisen mentaliteetin lähteeksi.

Venäjällä oli toisin. Niin tai näin, mutta nimenomaan Saksassa se Hitler kuitenkin nousi valtaan ja sai lähes koko kansan innokkaasti ja jopa fanaattisesti seuraamaan itseään. Jokainen voi miettiä, miten suuri todistusvoima pitkän keston kulttuuri-ilmiöillä loppujen lopuksi oli fasismin kannatuksen lisäämisessä. Vai vaikuttiko se yhdessä maassa yhdellä tavalla ja toisessa taas vastakkaisella?

Selvää joka tapauksessa on, että ilman Versailles’n rauhan ja sen jälkilämmittelyjen (nälkäsaarto, miehistys, ym.) huomioimista ei Hitler-ilmötä kannata yrittää selittää.

Rohkenisin tehdä sen lohdullisen johtopäätöksen, ettei Venäjänkään historia ole predestinoinut sitä ikuiseksi tyrannien hallitsemaksi laumayhteiskunnaksi. Ymmärtääksemme nykyisyyttä meidän on vain tyydyttävä ennen muuta poliittisen historian tutkimiseen.

 Se muu aines ei ole vailla merkitystä, mutatase on toissijaista. Neuvostokauden kokemukset, valtava ”Suuri isänmaallinen sota”, jonka mittasuhteita ihminen ei voi edes käsittää ja Neuvostoliiton romahdus ovat lähimpiä ja olennaisimpia asioita nykyistä Venäjää selitettäessä.

Muilla ”syillä” on merkitystä vaihtelevasti, ne ovat eriasteisia selittäjiä tai ei selittäjiä lainkaan. Välttämätön ehto on ollut Putinin päässä syntynyt päätös väkivaltaisesta operaatiosta, joka venäläisen perinteen mukaisesti hoituisi lakaisemalla vihollinen tieltä pois tieltä hatuilla huitoen.

Max Jakobson esitti aikoinaan vertauksen vuorikiipeilijästä, joka putoaa jyrkänteeltä syvyyksiin. Kun haluamme selittää sitä, voimme aloittaa vaikkapa kyseisen vuoren syntymisestä, sen geologisesta historiasta miljoonien vuosien takaa. Seuraavaksi etsimme vuorikiipeily-nimisen oudon harrastuksen synnyn historiaa. Sitten selitämme, mikä sai juuri kyseisen henkilön lähtemään kohtalokkaalle matkalle juuri kyseisnä ajankohtana.

Välttämätön ehto koko tragedialle ja se kaikkein kohtalokkain tapahtuma oli kuitenkin liukastuminen. Ellemme huomioi tai peräti pysty selittämään sen syntyä, on työmme ja vaivamme turhaa.

Venäjä on juuri nyt osoittanut uskomatonta aggressiivisuutta vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia. Selittyykö asia sen historian pitkän keston ilmiöillä esimerkiksi mongolivallasta tai Iivana Julmasta lähtien vain ei, on samanlainen kysymys kuin vuoren synnyn merkitys vuorikiipeilijän putoamiselle.

Venäjä lähti aggression tielle ja asian ratkaisi viime kädessä muuan ”mudak”, joka oli yhtä kevytmielinen kuin häikäilemätön poliitikko, ”gopnik” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ), joka luuli pystyvänsä yllättävällä lyönnillä saamaan helpon ratkaisun ongelmiinsa.

Se, että kansa on antanut asialle myöhemmin kannatuksensa on sitten toinen asia. Väkivallan käyttö Ukrainan lysymyksessä oli ennen hyökkäystä venäläisten keskuudessa hyvin epäsuosittu idea, kuten mielipidetutkimukset osoittivat (ks. Vihavainen: Haun levada ukraina tulokset ).

Autoritarinen Venäjä on historian varrella osoittanut kykenevänsä noudattamaan monessa tilanteessa hyvinkin järkevää politiikkaa, mitä ei voi aina sanoa esimerkiksi Ranskasta ja Englanista. Venäläiset käyttäytyivät hyvin Pariisissa, päästessään sinne Napoleonin kukistamisen jälkeen, eikä Wienin kongressi noudattanut mitään kostopolitiikkaa. Ranska intresseineen oli mukana päättämässä. Siinäpä pohtimista nykyajalle.

Rajapolitiikassa noudatettiin legitimiteettiperiaatetta, mutta ei sentään kuviteltu ennen sotaa vallinneiden rajojen olevan jostakin syytä ikuisia, loukkaamattomia ja pyhiä. Silloin diplomaatitkin olivat vielä diplomaatteja eivätkä mielestään ikuisten totuuksien hölöttäjiä ja niiden julistajia silloinkin, kun kukaan ei ole heidän mielipidettään kysynyt.

 

                                                                                  @    @    @

 

Viktor Jerofejev (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset) on kirjailija, jonka tyylilaji on usein hulvaton rienaus ja camp-huumori, joka saavuttaa gargantuamaiset mitat ja naurattaa niitä, jotka eivät ole tosikkoja. Muita se epäilemättä vimmastuttaa. Esimerkiksi teos ”Entsiklopedija russkoj duši” on niin mieletön rienaus, ettei sitä voi enää lajissaan ylittää.

Jefofevev osaa kyllä kirjoittaa myös täysin vakavasti ja tasapainoisesti. Teoksessa ”Mužtšiny” (1997) hän on muistellut lapsuuttaan nomenklatuuraperheessä, jossa isä toimi Stalinin henkilökohtaisena ranskan tulkkina ja sai siitä hyvästä tsaarin-Venäjän tyyliin kantaa peräti kenraalin univormuakin.

Stalinin lähipiiristä on muistelmia paljonkin. Tässä tapauksessa lähteenä on tulkki, joka keskustelee poikansa kanssa ja vastaa mielenkiintoisiin kysymyksiin.

Jerofejevin isä, joka kuoi vuonna 2011, pohdiskeli, että kommunismi olisi ollut maailman paras yhteiskunta muoto, mutta venäläiset eivät olleet siihen valmiita, kuten eivät nyt olleet valmiita demokratiaankaan. Joka tapauksessa Stalinilla kaikkine valtavine syntitaakkoineen ja paheineen oli myös valoisa puolensa.

Jerofejev senior vahvistaa sen yleisesti tunnetun asian, että Stalin varoi antautumasta yleiseen kostopolitiikkaan koko Saksan kansaa kohtaan ja sen sijaan, vanhan leniniläisen taktiikan mukaisesti, mobilisoi tietyn kansanosan, joka sitten hoiteli niitä muita venäläisten puolesta.

Halukkaita saksalaisille kostajia oli kyllä liikkeellä, esimerkiksi Ilja Ehrenburg, joka sodan aikana oli kirjoittanut verta tihkuvia, kostonhimoisia ja erittäin suosittuja madonlukuja koko Saksan kansalle. Hänet pantiin sodan jälkeen kuriin.

Myös Suomelle vihamielisiä piirejä oli merkittävissä asemissa, kuten tiedämmekin. Stalin nosti muutenkin sateenvarjonsa sekä Mannerheimin että Suomen ylle, millä varmasti oli olennainen  merkitys.

Harvemmin näkee viitattavan erityisesti Ždanovin aktiiviseen rooliin Suomen pelastajana sovjetisoinnilta. Jerofejevin mukaan hän kuoli infarktiin taistelleessaan tämän erittäin epäsuositun asian puolesta NKP:n keskuskomiteassa.

Tämän tason todiste on toki kovin heiveröinen, mutta mitä Staliniin tulee, se sopii kyllä hyvin yhteen sen kanssa, mitä muutenkin tiedämme.

Toki Stalin oli ihmishirviö siinä mielessä, että hän aiheutti miljoonien ihmisten  ennenaikaisen kuoleman, kärsimykset ja henkisen vammautumisen tolkuttomalla ”sosiaalisella insinöörityöllään”, mutta olisi typerää kuvitella, ettei hänellä sen takia olisi voinut olla mitään positiivista roolia Suomeen nähden.

Kyllä hänellä oli ja asiat olisivat jopa suurella todennäköisyydellä voineet mennä paljon, paljon pahemmin, mikäli Stalinin asenne Suomea kohtaan olisi ollut toisenlainen. Stalin oli hyvä oppimaan ja sai opetuksensa. Ei se Kekkonen suotta puhunut niin kauniisti hänen kuolemansa johdosta pitämässään puheessa.

Mutta näistä asioista olen jo kirjoittanut teoksessani Stalin ja suomalaiset ja Kimmo Rentola on vielä käyttänyt paljon enemmänkin lähteitä samasta asiasta.

 

Ensimmäinen käsky

 

Epäjumalien sota

 

Katselin tässä eilen tik-tokia kännykästä ja huomasin, että kolmas maailmansota on jo alkanut. Täysi Harmageddonin taistelu siellä oli päällä ja uutisrankkurit erilaisilta Breaking News-sivustoilta panivat parastaan asianmukaisen tunnelman aikaansaamiseksi.

En tiedä vieläkään, onko tilanne vielä ihan noin paha vai vasta sellaiseksi tulossa. Joka tapauksessa nyt on maailmassa siirrytty aikakauteen, jossa joukkotuho tunnetaan ajankohtaiseksi velvollisuudeksi. Lainkaan häpeilemättä päästellään tuhoaseita toisen kansan kaupunkeihin ja kehutaan sillä.

Uskonto on hyvin vahvasti kuvassa mukana. Venäjällä se on vain puolivillaisena säestyksenä luihun santarmifiluurin kolttosille, mutta Lähi-idässä sen vaikutus näyttää aivan keskeiseltä. Niinpä päämäärätkin ovat luokkaa ”kansan vihkiminen kuolemalle”.

 Tällaisia tapauksiahan raamattu tuntee kymmenittäin. Kun niin tehtiin, ei kansasta saanut armahtaa yhtään elävää olentoa, ei edes karjaa tai muuta kotieläintä. Jumala suuttui hirvittävästi, jos yritettiin fuskata.

Kuten tunnettua, uskonto in ihmisen omaa projektiota ja siis tavallaan hänen oma kuvansa. Joskus vuosituhansia sitten siinä oli vielä paljon eläimellisen julmuuden piirteitä ja ne on helppo löytää vanhasta testamentista tänäkin päivänä, koraanista nyt puhumatta.

Ihmisen sivistyessä tuosta petomaisesta puolesta alettiin kuitenkin olla välittämättä ja nykyään moni suorastaan uskoo, että raamattu on puhtaasti humanistinen kirja, jossa ihmisen hyvä on kaiken keskiössä. Koraanista ei näin voi tosin uskoa, sillä sadistinen aines on siinä aivan liian keskeinen.

Mutta toki ainakin suufilaiset mystikot osasivat ottaa koraaninkin elämänmyönteisesti, esimerkkinä Omar Haijam (Khaijam), josta joskus olen kirjoittanut. Hän osasi suhtautua rennosti kaiken maailman ortodoksian vartijoihin ja siemaili ahkerasti viiniään (ks. Vihavainen: Haun omar ja fariseukset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Erich Fromm, jonka uskonnonfilosofisia kirjoja ei nyt valitettavasti ole lähettyvilläni, selitti tai ainakin kai tarkoitti, että yksijumalaisuudessa, kuten juutalaisuudessa, kristinuskossa ja kai vielä islamissakin (?) on ytimessään kaiken töhnän alla jalo idea äärimmäisestä hyvyydestä, joka vain ja ainoastaan on palvonnan arvoinen.

Koska se on äärimmäistä, ei se voi toteutua maan päällä sellaisenaan, mutta tarjoaa kuitenkin mittapuun kaikelle äärelliselle.

Mikäli sen sijaan jokin äärellinen asia (oma kansa, rotu, valtio, uskonto, ideologia) otetaan kaiken muun äärellisen mittapuuksi, ollaan siirrytty epäjumaluuden palvelemiseen.

Siitä alkaa barbaria, jolla ei ole määrää.

Muistan, että Frommin esitys vaikutti harvinaisen vakuuttavalta. Epäjumalien palvelijoita olivatkin siis nuo kaikki uskonkiihkoiset fariseukset, soturit ja fanaattiset kommunistit: he olivat lukeneet tekstinsä tavalla, joka teki niistä epäjumalan aseita sen sijaan, että olisivat sisäistäneet sanoman siitä, että vain ääretöntä hyvyyttä on lupa palvoa.

Sattumoisin tapaamme tämän idean myös Dostojevskin Riivaajien lopusta. Nythän siitä on tullut uusi käännöskin, joten se on taas ajankohtainen jopa kirjamarkkinoilla.

On sen sanoma muutenkin ajankohtainen. Kaikki nuo irvokkaat ja fanaattiset epäjumalan palvelijat niin Jerusalemissa, Teheranissa kuin Moskovassa ja muuallakin ovat nyt suurin vaara koko ihmiskunnan olemassaololle. Amerikkalaisen ja nykyeurooppalaisen kulttuurin ala-arvoisuus on ainakin latteampaa ja hitaammin tappavaa ja sisältää vielä mahdollisuuden uuteen nousuun.

Mutta kas tässä kymmenen vuoden takainen blogi epäjumaluuden palvonnasta, idolatriasta:

auantai 31. tammikuuta 2015

Idolien marssi

 

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

 

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

 

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty.

 Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”?

Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita.

”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta.

Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien.

Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä.

 Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät.

Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko…

 Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin.

 Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme?

Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä.

 Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin?

 Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja.

Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta. Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina. Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää.

Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.