Muuan invaasio

 

Testausta ja kauhukuvia

 

      Ceutan valtaus on kovin kiinnostava tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.

    Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä, on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.

     Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.

     Suojautuminen helteeltä oli varmastikin yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä he tuskin tekivät.

     Se, että valtaajat pian marssivat takaisin niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota, jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.

     Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta suoritettiin.

     Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.

      Totta kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.

     Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.

     Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi, jonka  pitempiaikaiset seuraukset onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei ole vielä kerrottu, miten se kävi.

Joka tapauksessa kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle kiristykselle.

     Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut, vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.

     Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin. Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva, ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.

     Toki asteettainen siirtyminen uuteen valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen: Haun alistuminen tulokset ).

      Se on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen: Haun horojen maa tulokset).

      Apokalyptiset kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan naurettaviin kuvitelmiin.

Nyt saatiin havainto-opetusta siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan asteettaiseen muuttumiseen.

     Espanja, ehkä se heikoin lenkki osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.

     Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina. Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.

     Kuitenkin siinä on outoa profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:

 

Torstai 4. maaliskuuta 2021

Ilmestyskirjan aikoja

 

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

     Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

     Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

      Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

     Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

     Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

     Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

     Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

     Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

      Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

     Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

     Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

     Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

     Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

     Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

     Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

      Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

     Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

     Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

     Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

      Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

     Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

     Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset.

     Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

     Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.

     Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

     Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

     Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.

     Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

     Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

     En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

     Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.

      Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

     Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

     Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

     Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

     On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.

      Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

     Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

     Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

     Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?