Vapaus, mi meitä viet!

 

Meidän vapautemme ja teidän vapautenne

 

Meidän ja teidän vapautenne puolesta! (Za naszą i waszą wolność) oli ja on muuan puolalaisuuden tunnuslauseista, joka yhä tunnetaan ja on käytössä.

Puolahan kapinoi 1700-luvulta lähtien yhä uudelleen sen jakaneita valtoja ja erityisesti Venäjää vastaan. Puolalaisuus alkoi monien kansallisten romantikkojen mielestä merkitäkin jo samaa kuin vapauden puolustaminen tyranniaa vastaan. Kaikkialla, missä taisteltiin vapauden puolesta, olivat eturivissä mukana myös puolalaiset.

Mutta maailma on monimutkainen. Tuo lause oli alun perin osoitettu venäläisille ja sillä haluttiin sanoa, että suurimmat arvot olivat molemmille yhteisiä. Venäläisten sotilaiden ei siis tullut sotia puolalaisia vastaan.

Kun Napoleon lähti vuonna 1812 hyökkäämään Venäjälle, hän nimitti sotaretkeä toiseksi Puolan sodaksi, jonka tarkoituksena oli tuon kansan vapauttaminen orjuudesta. Puolalaisia tulikin hyökkäykseen mukaan sankoin joukoin.

Venäläisille kyseessä oli kuitenkin isänmaallinen sota maahantunkeutujaa vastaan ja puolalaiset saivat otsaansa petturin leiman, joka heillä siitä lähtien Venäjällä oli. Toki kansojen keskinäinen vihamielisyys juontui jo kaukaa ja suurta osaa siinä näytteli Puolan sitoutuminen länteen, mikä konkreettisesti kaikila tasoilla näkyi katolisuudessa.

Joka tapauksessa Eurooppa vastasi Puolan huutoihin yhä uudelleen ja kun Puola kapinoi vuosina 1830-31 ja 1863-64, uhattiin Venäjään eurooppalaisella interventiolla, mikä aikalaistodistajien mukaan kiihdytti venäläistä chauvinismia äärimmilleen. Kaikkien venäläisten tuntemana todisteena siitä on tänä päivänä Aleksandr Puškinin runo Venäjän parjaajille (ks. Vihavainen: Haun кичливый лях tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten Puškin esittää, eurooppalaisilla ei ole mitään oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, joista he eivät mitään ymmärräkään. Tämä oli sinänsä outo poikkeama tämän runoilijan tuotannossa, jossa taistelu tyranneja vastaan ja vapaudenrakkaus saivat ilmeisen universaaleja ja samalla eurooppalaisia piirteitä.

Puolalaiset, jotka tunsivat kuuluvansa länteen, olivatkin siis sitten Venäjän valtakunnassa osa jakamatonta, pyhää Venäjää, jota puolustamaan löytyi kyllä miehiä aina Suomen kallioita Kaukasuksen vuorille, kuten Puškin maalaili. Ja olihan siellä puolalaisia kukistamassa myös Suomen kaarti, joka siten hankki keisarin silmissä merkittävä luottamuspääomaa suuriruhtinaskunnalle.

Asetelma Puolasta tyrannien sortamana ja Euroopasta sen auttajana jatkui sitten aina 1900-luvulle saakka, kuten tiedämme ja taitaapa se monien mielestä jatkua tänäkin päivänä.

Kiinnostavaa kyllä teema meidän ja teidän vapauden puolesta menetti jossakin vaiheessa sen universaalisen valistusfilosofisen luonteen, joka sillä aluksi oli, kun alkuun liitettiin sanat Jumalan nimessä ( 'W imię Boga za Naszą i Waszą Wolność' ).

Tottahan toki myös Jumala on periaatteessa universaalinen, mutta kuten tiedetään, tulkinnat sen oikeasta palvelemisesta vaihtelevat kovin jyrkästi. Venäjän Jumala on mahtava, sanoo sikäläinen sananlasku ja ymmärrettävästi se myös pitää omiensa puolta.

Näyttä siltä, ettei puolalaisten vetoaminen universaaliseen oikeuteen päästäkseen vapaaksi suuren sukulaisensa holhouksesta koskaan saavuttanut Venäjällä suurta vastakaikua. Toki puolalaiset olivat aktiivisia siinä liikehdinnässä, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suuntautui yksinvaltiutta ja koko vanhaa komentoa vastaan, mutta mitään erityisen suurta sympatiaa ei ajatus molemmille osapuolille yhteisestä vapaudesta näytä saavuttaneen.

Dostojevskin oli vaikea sietää puolalaisia, niin kauniisti kuin hän puhuikin venäläisyyden kyvystä asettua kaikkien kansallisuuksien asemaan. Venäläinen oli kaikki-ihminen (vsetšelovek), joka sisällytti itseensä koko ihmisyyden kirjon (Vihavainen: Haun kaikki-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän suuruus oli Dostojevskille kuten niin monille muillekin arvo sinänsä, epäjumala, jota palvottiin. Mauno Koiviston kirjalle Venäjän idea on joskus vähän naureskeltu sen takia, että hänen johtopäätöksensä on hyvin yksinkertainen: Venään idea on olla suuri. Siitä huolimatta tässä on luultavasti tavoitettu jotakin olennaista.

Venäjän suuruuden katsottiin aikoinaan edellyttävän niin Puolan kuin monien muidenkin kansallisuuksien hallitsemista ja Putin, joka katsoo Ukrainan kuuluvan Venäjälle jatkaa tässä vanhaa perinnettä.

Suuruus on epäilemättä joillekin kansoille olennainen osa identiteettiä, se voi liittyä vaikka orjuuteen, kunhan on mahtavaa. Muistakaamme, että myös Abraham Lincoln selitti unionin eli Yhdysvaltojen suuruuden säilymisen olevan hänen päätavoitteenaan Amerikan sisällissodassa. Ei sillä, vapautettiinko orjat tai ei, ollut niin suurta merkitystä.

Ukraina on nyt samassa roolissa kuin Puola aikoinaan. Sekin haluaa kuulua länteen ja vetoaa sen apuun eikä turhaan. Aivan vastaavasti myös Venäjällä on syntynyt suuri isänmaallisuuden aalto, jollaisen aikoinaan Puolan kohdalla herätti Euroopan vaötojen uhkaus sekaantua vuosien 1863-1864 kapinaan Puolan vapauden hyväksi. Lainaan vanhaa blogia:

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys. (lainaukset ovat Vesa Oittisen toimittamasta kokoomateoksesta Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007).

 

 

Nyt, 2000-luvulla on kovasti ihmetelty sitä, että Venäjän kansa, joka vielä muutama vuosi sitten näytti olevan valmis viskaamaan niskoiltaan huijarien ja varkaiden hallituksen, kannattaakin jo peräti 80-prosenttisesti maansa sotaponnisteluja veljeskansaa vastaan.

Lännessä selitetään yhä uudelleen, että kyseessä on vapauden ja orjuuden välinen taistelu, jossa venäläisten pitäisi olla mukana vastustamassa tyranniaa. En ole huomannut, että ukrainalaiset olisivat käyttäneet iskulausetta ”meidän ja teidän vapautenne puolesta”, mutta se johtuu varmaankin vain siitä, että tämä tunnus on leimautunut voimakkaasti puolalaiseksi, ja puolalaisten kansa ukrainalaisilla on omat perheriitansa.

Selvältä joka tapauksessa näyttää, että tässä ollaan jälleen jouduttu venäläisten kannalta isänmaalliseen sotaan, jollaista myös ukrainalaiset käyvät. Vastustajana nähdään taas kollektiivinen länsi, jolla ei ole oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, saati yrittää kukistaa Venäjän mahtavuus, joka on sen suuruudessa.

Putin ei tietenkään voinut arvata joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, mutta venäläisten alttiudessa nousta puolustamaan omaa tyranniaan viis veisaten universaaleista vapausaatteista ei kyllä ole mitään erityisen yllättävää.

Asiat vain näyttävät eri suunnalta katsoen erilaisilta: Venäläisille vuoden taisteluista tuli 1812 Isänmaallinen sota, kun se taas puolalaisille oli epäonninen vapaussota.

Putinin aloittama sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa oli rikollinen aggressio ja ennen sitä suurin osa venäläisiä torjui jyrkästi ajatuksen sotilaallisesta sekaantumisesta Ukrainan asioihin ja jopa Ukrainan painostamisen sinänsä (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt tuo operaatio on muuttunut sodaksi, jolla monen läntisen kommentoijan mukaan pitäisi lopettaa koko Venäjän suurvalta-asema. Tämä merkitsee venäläisten kannalta aivan uutta tilannetta. Heille on yhä vaikeampaa myydä ajatusta siitä, että voitaisiin taistella samalla puolella, molempien osapuolten vapauden puolesta.

 

Pelottomat ja nuhteettomat

 

Lempeä sotilas ja raakalaiset

 

Kullakin kansalla on tarustonsa. Oman kansan sotilaalliset ansiot ovat usein kuuluneet tuon taruston ytimeen.

 Ruotsalaiset ovat uskoneet olevansa Euroopan ja siis saman tein maailmankin urhoollisinta sotilaskansaa. Vielä Ibsenin Peer Gyntissä ruotsalaisuutta saa edustaa herra Trumpeterstråhle, joka poseeraa nimenomaan kansallisella urhoollisuudellaan.

Suomalaisten sotilasmaine nousi talvisodan aikana huimiin korkeuksiin, vaikka se ennen sitä oli ollut tunnettu tuskin muualla kuin Suomessa, jossa Runebergin ja Topeliuksen teokset oli tarkoin luettu.

Venäläisistä sanoi 1800-luvun alussa suuri historioitsija Nikolai Karamzin, että he tiesivät olevansa monia muita kansoja urhoollisempia, eivätkä tunteneet yhtään kansaa, joka olisi ollut heitä urhoollisempi. Venäläisten poikkeuksellista urhoollisuutta korosti myös generalissimus Suvorov hengennostatuspuheissaan.

Saksalaisille ja eritoten preussilaisille sotilaskunnia oli kaikki kaikessa ja usein heillä olikin ollut sillä alalla menestystä, vaikka Napoleonin joukot sitten tekivätkin selvää äkseeratuista teutoneista. Vahinko otettiin sittemmin takaisin ja militarismi oli yhdistyneenkin Saksan kansalaisuskontona aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Mutta pelkkä sotiminen on vain raakalaisuutta, ellei siihen liity jotakin suurempaa. Todellinen sankari ei koskaan voi olla vain raaka tappaja. Ylevän hänestä tekee tietysti ensi sijassa se sijaiskärsijän rooli, missä ominaisuudessa hän säästää avuttomat suojeltavansa barbaarisen vihollisen raakuudelta.

Todellinen sankari on kaiken lisäksi myös jalomielinen voitettua vihollista kohtaan. Ritarillisuus kruunaa urhoollisuuden. En tiedä, onko tällainen ajatus sankarista koko maailman mitassa kovinkaan yleinen, mutta Euroopassa sitä pidetään normaalina. Amerikkalaiset sen sijaan havaitsivat, etteivät japanilaiset pitäneet antautuneita vihollisia minkään arvoisina.

Jokseenkin notorisessa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (Otava 1942) Arvi Kivimaa ihasteli saksalaista sotilashenkeä, joka hänestä näytti pohjautuvan ikivanhaan ritari-ihanteeseen.  Tuohon ihanteeseen kuului myös vankka kulttuuritahto ja se oli vetelän, liberaalin ihmiskuvan suoranainen vastakohta.

Venäjällä on sen omia sotureita perinteisesti pidetty, paitsi erityisen urhoollisina taistelussa, myös erityisen jalomielisinä ja lempeinä sen ulkopuolella. Jo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tapaamme tällaisen tyypin ja Dostojevski Kirjailijan päiväkirjassaan toteaa asian painokkaasti:  Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Bolševismin aate korosti voimakkaasti vihan merkitystä koko maailmanhistorian luovana liikevoimana ja kuvasi sitä eräänlaisena rakkauden kääntöpuolena, sen toisina kasvoina. Armottomuus ja säälimättömyys, безпощадность kuuluivat kommunistien keskeiseen sanastoon, mikä ilmeisesti juonsi juurensa dialektisesta ajattelusta, joka uskoi jyrkkien ristiriitojen merkitykseen ja niiden äkilliseen muuttumiseen vastakohdikseen (Aufhebung).
Puna-armeijalaisen armottomuudella ajateltiin olevan luokkaluonne. Samat, kovat sotilaat, jotka eivät koskaan antautuneet viholliselle, olivat herttaisen inhimillisiä ja auttavaisia niitä kohtaan, jotka eivät olleet heidän vihollisia.

Alan klassikko on jo Leninin kertoma tarina Pyssymiehestä (Человек с ружьем): hän oli junassa kuullut jonkun suomalaisakan kertovan kohtaamisestaan metsässä pyssymiehen kanssa. Aluksi risuja keräämässä ollut akka oli säikähtänyt kuollakseen, mutta sai sitten huomata, että mies olikin omaa väkeä. Hän ei suinkaan ottanut risuja pois (!), vaan auttoi vielä keräämään niitä lisääkin.

Tämä tapaus todisti Leninin mielestä, että oli syntynyt aivan uudenlainen suhde kansan ja armeijan välille. Armeija ei enää ollut valtion harjoittaman sorron ja pakkovallan väline, vaan kansan omista riveistä noussut sen etujen vartija ja suojelija…

Kansalliset tarustot ovat tietenkin ennen muuta tarua. Kuitenkin niissä on eroja ja sillä, mitä kansa haluaa kertoa itsestään, on varmasti jotakin merkitystä myös reaalimaailmassa. Kansan on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta uskoa sellaisia asioita, jotka ovat sen hellityn omakuvan vastaisia.

Nyt käynnissä olevassa sodassa Venäjän armeijan käyttäytymistä valloittamiensa alueiden siviilejä kohtaan on pidetty suorastaan uskomattoman raakana ja on esitetty kysymys, miksi nimenomaan venäläiset ovat tuollaisia, kuuluuko se heidän perinteeseensä vai onko pahuus suorastaan geeneissä?

Tämäkin kysymys on jo kuultu aiemminkin. Kun venäläiset kukistivat Puolan kapinan vuonna 1863 taannoisen Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin johdolla (ks. Vihavainen: Haun duchinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), valittivat puolalaiset isänmaanystävät joutuneensa aasialaisen barbarian kohteiksi.

 Muuan Frantisek Duchinski selitti venäläisten raakuutta sillä, että he eivät olleet slaaveja, kuten puolalaiset (ja ukrainalaiset), vaan barbaarista suomalais- tataarilaista rotua, jolle mielenjalous oli aivan vierasta.

Tällaiset selitykset eivät ole historiassa olleet harvinaisia, mutta eivät ne ainakaan minua vakuuta. Voimmehan nyt vaikkapa vertailun vuoksi muistella sitä, miten Ranskan Suuri armeija (jossa oli puolet ranskalaisia ja suuri määrä puolalaisia) teki Moskovassa vuonna 1812 ja miten taas Venäjän armeija käyttäytyi parin vuoden kuluttua Pariisissa, vaikka siinä oli mukana runsaasti myös kasakoiden kurittomina pidettyjä vapaajoukkoja.

Napoleonin Suuren armeijan tunnuslause oli universaalisia sotilasarvoja korostava valeur et discipline, uljuus ja kuri. Venäjän armeijalla se oli nationalistinen за веру, царя и отечество -Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta.

Luulen, että Venäjän armeija ainakin Pariisissa ollessaan kunnostautui paremmalla kurilla kuin Suuri armeija Moskovassa, niin paradoksaalinen kuin asia onkin.

On tietenkin helppo sanoa, ettei abstrakteilla tunnuksilla ole mitään tekemistä sodan karun todellisuuden kanssa. Eiväthän venäläisetkään periaatteessa koskaan antautuneet (Vihavainen: Haun antautuminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta todellisuudessa antautujia ei missään armeijassa liene koskaan ollut sellaisia monimiljoonaisia joukkoja, kuin toisen maailmansodan puna-armeijassa.

Arvi Kivimaan ihastelema ritarihenkikin näyttäisi toisaalta kokonaan puuttuneen ainakin saksalaisilta Einsatzkommandoilta. Venäjällä käydyn Vernichtungskriegin jälkimaine on kovin karu. Toki hunnit olivat ympärysvaltojen propagandassa saaneet hurjan maineen jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Raakuudet ovat raakuuksia, eikä niitä kannattaisi selitellä, vaan pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi. Toivon mukaan ainakin osa niistä voidaan käsitellä kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaikka ylimmän johdon saaminen sinne ei näytäkään realistiselta.

Ajatus venäläisen sotaväen raakuudesta siviiliväestöä kohtaan sotii joka tapauksessa niin pahoin venäläisten itsestään hellimää omakuvaa vastaan, etten pidä todennäköisenä mitään anteeksipyyntöjä. Tällaiset tiedot torjutaan mieluummin vaikka totaalisilla valheilla, jotka saattavat olla aivan fantastisia. Muistammehan vaikkapa kertomukset siitä, miten alas ammutun matkustajakoneen matkustajat olivatkin itse asiassa ruumishuoneilta kerättyjä vainajia…

Mikään juttu ei ole niin typerä, ettei sitä sodan aikana ainakin joku uskoisi. Suurta yleisöä oli Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan ennen sotaa ruokittu tarinoilla kammottavista julmuuksista, joita natsit Itä-Ukrainassa harjoittivat. Siihen olivat liittyneet kertomukset siitä uhrautuvuudesta, jota venäläiset osoittivat avuttomia siviilejä suojellessaan. Tällaisessa tilanteessa on turha uskoa, että tuo yleisö suostuisi ottamaan vastaan sellaisia julmuustarinoita, joissa venäläiset sotilaat ovatkin itse syypäitä.

Eiväthän jalot ja lempeät kansan ja isänmaan puolustajat koskaan voisi alentua sellaiseen. Natsien ja heidän myötäilijöidensä on turha vaivautua tarjoamaan sellaisia tarinoita venäläisille…

 

 

 

Suomen ja Puolan kohtalo

 

 

Suomen vapautuminen, Puolan tuho

 

Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794-1874) teki merkittävän uran Venäjän armeijassa ja hallinnossa. Paitsi sotilaana, hän toimi myös diplomaattina ja hallintomiehenä ja kunnostautui myös tutkimusmatkailijana. Pitkän ja menestyksellisen uransa ansiosta hän tutustui hyvin moniin aikansa merkittävimpiin henkilöihin. Häntä voi myös pitää suorastaan keisari Aleksanteri II:n henkilökohtaisena ystävänä.

Suomen kenraalikuvernööriksi Berg tuli vuonna 1854, keskellä Krimin sotaa ja siinä ominaisuudessa hän johti Suomen puolustusta englantilais-ranskalaista laivastoa vastaan. Tässä Bergin katsottiin onnistuneen hyvin, ja puolustus järjestettiin innovatiivisesti, käyttäen apuna miinoitusta. Viaporin tykkien lyhyelle kantamalle kenraalikuvernööri ei voinut mitään.

Suomi otti Bergin lyhyellä kaudella otti suuria askeleita eteenpäin niin kulttuurissa, politiikassa kuin taloudessa. Tämä liittyi siihen suureen vapautumiseen, joka oli Aleksanteri II:n kaudelle yleensäkin tyypillistä. Bergillä oli kiistämättömät ansionsa, mutta jo lyhyen kautensa takia hänen roolinsa ei voinut olla ratkaiseva esimerkiksi ”suomalaisuuden synnyttämisessä”.

Sen sijaan Berg sai kantaakseen jarrumiehen maineen, koska hän puolusti tiukasti poliittisen sensuurin säilyttämistä. Journalisti August Schauman on erityisesti tämän vuoksi kritisoinut häntä muistelmissaan. J.V. Snellman ymmärsi paremmin ajan vaatimukset ja korosti Bergin tavoin varovaisuutta Pietarin suuntaan.

Se suomalaisuuden suosiminen, joka näkyi sitten Snellmanin tulossa senaattoriksi, vuoden 1863 kieliasetuksessa ja valtiopäivätyön aloittamisessa vuonna 1863 oli suoranaisessa vaikutussuhteessa Puolan kapinan kukistamisen kanssa.

Eurooppa kauhisteli Puolan kärsimää väkivaltaa ja liberaalisuuden osoittaminen Suomessa palveli Euroopan suuntaan todisteena siitä, ettei Aleksanteri II:n Venäjä ollut barbaarinen eikä edes taantumuksellinen: se hyväksyi liberaalit uudistukset, mikäli alamaiset pysyivät lojaaleina. Mikäli ne nousivat ”rikolliseen” kapinaan, se kukistettiin ja syyllisiä rangaistiin. Suomi sai siis palvella eräänlaisen näyteikkunapolitiikan esimerkkitapauksena.

Bergin toiminta Puolan käskynhaltijana aikana, jolloin Puolan kapina uhkasi paisua eurooppalaiseksi konfliktiksi ja kukaties lopettaa lyhyeen koko Venäjän juuri alkaneen suurten reformien kauden, oli joka tapauksessa epäilemättä hänen uransa vaativin ja vastuullisin tehtävä.

Liberalismi on hyvä asia, mutta siinä on joskus riskinsä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat ikään kuin avanneet paineistetun virvoitusjuomapullon: paineen laskiessa alkoi kuohunta, jonka laajeneminen myös muualle valtakuntaan oli perättävissä. Jopa Suomessa tämä oli havaittavissa, kun ns. tammikuunvaliokunnan johdosta syntyi mielenosoituksia, joissa vaadittiin sen sijaan valtiopäivien koolle kutsumista.

Kuohunnan pitäminen kurissa niin Suomessa kuin Puolassa ja sen jälkeen sen lopettaminen oli epäkiitollinen tehtävä, joka varmuudella toi suorittajalleen taantumuksellisen maineen. Sen ymmärrettiin kuitenkin olevan välttämätön koko sen Venäjän liberalisoinnin ja ”länsimaalaistamisen” kannalta, jonka Aleksanteri II oli ottanut tehdäkseen.

Puolan kannalta kapinan seuraukset olivat synkät. Keisarin näkökulmasta kapinallisia ei missään tapauksessa sopinut palkita epälojaalisuudestaan. Sen sijaan voitiin noudattaa vanhaa hajota ja hallitse -menetelmää, joka samaan aikaan tuli voimakkaasti käyttöön myös Suomessa, joskin vähän eri muodossa.

Puolan kohtalo liittyi läheisesti Suomen kohtaloon. Suomalainen valtioviisaus pelasti meille sen, minkä Puola menetti. Näiden kahden maan täysin erilaista kohtaloa yhdistää Friedrich Wilhelm Rembert von Bergin persoona. Hän tunsi molempien maiden tilanteen ja joutui hallintomiehenä toimimaan molemmissa maissa. Hänen roolinsa tutkiminen tältä kannalta on yhä tekemättä.

Kreivi Berg joutui toteuttamaan Venäjän rauhoittamispolitiikkaa Puolassa. Itse asiassa kyseessä oli paljolta rankaisupolitiikka, mutta siihen liittyi myös merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Vaikka vuoden 1863 kapinan tukahduttamista koko Euroopassa ja etenkin Puolassa ympäröi tietty, varsin ansaittu summittaisen ja barbaarisen väkivallan maine, mainitaan asia ”Puolan rauhoittamisen” nimikkeellä myös Pietarin ns. Verikirkon seinille sijoitetuissa tauluissa, joissa marttyyrikuoleman kärsineen ”vapauttajatsaarin” ansiot on lueteltu. Tässä yhteydessä se on siis laskettu hyvän hallitsijan ja marttyyrin ns. hyviin tekoihin.

Aleksanterin jälkimaine on kaikkialla paitsi Puolassa ja Liettuassa, ollut yleensä hyvin myönteinen ja Suomessa häntä suorastaan palvottiin. Niinpä kiinnostavaksi nousee muun muassa se kysymys, toimivatko Puolan ”rauhoittajat”, kreivi Berg ja kenraali Muravjov  (Mihail Nikolajevitš Muravjov-Vilenski eli ”hirttäjä-Muravjov”) vastoin keisarin tahtoa vai nimenomaan hänen suostumuksellaan ja tuellaan.

Kun kreivi Berg saapui vuonna 1863 Puolaan, oli ns. tammikuun kapina täydessä käynnissä. Seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, sillä hän oli jo aiemmin palvellut maassa peräti kaksitoista vuotta. Sitä paitsi myös edellinen palvelus siellä oli liittynyt kapinaan, vuoden 1831 kansannousuun, jota Berg oli ollut kukistamassa ja kunnostautunut useissa taisteluissa. Sen jälkeen hän oli toiminut Puolaan sijoitettujen joukkojen päämajoitusmestarina.

Suomeksikin käännetyissä N.E. Wrangelin muistelmissa Bergistä luodaan hyvin kiinnostava kuva (lainaus venäläisen wikipedian mukaan):

Hän oli viisas, kokemuksen taitavaksi tekemä poliitikko, hän oli eurooppalaisesti sivistynyt, kohtelias kuin 1700-luvun markiisi ja viekas kuin vanha kettu. Hän ymmärsi kirkkaasti, mitä seutu tarvitsi, eikä pyrkinyt ainoastaan rauhoittaman maata, vaan myös lepyttämään sitä suhteessaan Venäjään. Mutta häntä vainosivat ”tosivenäläiset” patriootit… ja vanha kettu luovi, yrittäen säilyttää valitsemansa kurssin, vaikka ei aina mennytkään samaan suuntaan…Hän oli kohtelias ja tahdikas erityisesti puolalaisia kohtaan ja yritti taivuttaa heitä meidän puolellemme.

Mitä tulee Puolan vuoden 1863 (1863-1864/1865) kapinaan, on siitä syytä mainita pari asiaa.

Kuten tunnettua, Puola oli 1700-luvun lopulla jaettu naapuriensa kesken peräti kolme kertaa. Aloitteen tekijänä oli ollut Preussin Fredrik II, jota on myös Fredrik Suureksi kutsuttu. Jakoon osallistuivat Preussin lisäksi Venäjä ja Itävalta. Puola ei antautunut taistelutta, mutta viimeisessä jaossa vuonna 1795 se lopulta hävitettiin kartalta.

Puolaa kohtaan tehty väkivalta oli omana aikanaankin skandaali ja osoitus suurvaltojen moraalittomuudesta ja vanhan komennon mädännäisyydestä. Ranskan vallankumouksen aatteisiin kuului myös kansallinen vapautus ja niinpä Puolan puolustajana nähtiin aina yhä uudelleen Ranska. Tämä perinne jatkui 1860-luvulle saakka ja vielä sen jälkeenkin vuoden 1920 Puolan sodassa.

 Ranskalais-puolalaisen erityissuhteen voi tänäkin päivänä havaita ja perimmältään sillä on geopoliittiset syyt: Puolan ja Ranskan väliin jää Saksa, joka on historiallisesti ollut molempien maiden perivihollinen.

Puolan oikeuksien palauttaminen ei onnistunut edes Napoleonin suuren armeijan voimin vuonna 1812. Vuoden 1831 kapina, jota kukistamaan lähetettiin myös Suomen kaarti, epäonnistui täydellisesti ja Puola (Puolan kuningaskunta, Царство Польское) menetti jo huomattavan osan niitä oikeuksiaan, joita se oli Venäjän yhteydessä Wienin kongressin siunauksella vuonna 1815 saanut.

Vuoden 1863 kapina alkoi ns. tammikuun kansannousulla vuonna 1863. Paradoksaalisesti tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun uusi vapaamielinen keisari Aleksanteri II oli vuonna 1856 eli pian Krimin sodan jälkeen lakkauttanut edellisestä kapinasta saakka kuningaskunnassa vallinneen poikkeustilan.

Syntyneet salaseurat havittelivat Puolan itsenäisyyden palauttamista ja jopa sille aikoinaan kuuluneiden ukrainalaisten ja valkovenäläisten alueiden liittämistä siihen. Kyseessä oli siis periaatteessa vakava haaste Venäjälle.

Puolahan piti siis sitkeästi ominaan myös laajoja valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, joissa asui myös jonkin verran puolalaista aristokratiaa. Se myös liitti niitä itseensä vielä uudelleen syntymisensä jälkeen, vuoden 1920 rajoissaan. Stalin liitti ne sitten Neuvostoliiton vastaaviin tasavaltoihin vuonna 1945.

Puolalaiset kapinalliset patriootit kuuluivat kahteen salaseuraan, ”valkoisiin” ja ”punaisiin”.  ”Valkoisten” johtaja Wielopolski sai jopa keisarin nimittämänä käsiinsä siviilihallinnon johdon, mutta kuohunta jatkui ja vuonna 1861 Puola julistettiin taas poikkeustilaan.

Tammikuussa 1863 kapinalliset järjestäytyivät erityisen keskuskomitean alaisiksi ja joksikin aikaa suoranaiseksi diktaattoriksi nousi muuan Romuald Traugutt. Venäläisiä vastaan käytiin nyt sissisotaa, eikä samanlaista säännöllisten armeijoiden sotaa kuin aikaisemmin.

Trauguttin johtama niin sanottu kansallinen hallitus yritti saada Ranskalta ja Englannilta sekä poliittista että taloudellista ja tarvittaessa jopa sotilaallista tukea. Jälkimmäinen ei onnistunut, mutta poliittista painostusta Venäjää kohtaan kyllä harjoitettiin, vaikka Preussi, joka myös hallitsi puolalaisia alueita, kieltäytyi siihen osallistumasta ja Itävaltakin oli mukana vain vastahakoisesti.

Traugutt julisti kapinallisten hallitsemalla alueella myös sosiaalis-taloudellisia reformeja, jotka suosivat talonpoikia, mutta maa ei todellisuudessa ollut laajemmalti kapinallisten hallittavissa.

Elokuussa 1864 Traugutt teloitettiin, mitä on pidetty kapinan loppuna, mutta sissisotaa käytiin vielä vuoden 1865 puolellakin.

Tässä kannattaa huomioida eurooppalainen ulottuvuus ja erityisesti tuo kääntyminen ulkomaiden puoleen, joka ei tuottanut suoranaista apua, mutta sen sijaan kyllä erittäin paljon Venäjän-vastaista kirjoittelua.  Se herätti Venäjällä voimakkaan vastareaktion.

Aleksandr Herzenin aikalaiskuvausta kannattaa lainata pidemmältikin: Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus epäili vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä, kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi altasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä oli vielä piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolle ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan (Aleksandr Herzen, Prolegomena, 1867, teoks. Vesa Oittinen (toim.), Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007, s.209, käännös Anita Mitroshin).

Tässä siis toistui sama kansallinen loukkaantuminen, joka esiintyy jo Puškinin kuuluisassa runossa Venäjän parjaajille, joka julkaistiin vuoden 1831 Puolan kapinan johdosta: läntinen Eurooppa ei ymmärrä slaavien keskinäisiä perheasioita, eikä sillä ole oikeutta puuttua niihin. Tämä ajatushan on kovin tuttu myös nykyisestä Ukrainan sodasta.

Kansainvälinen painostus torjuttiin siis Venäjällä tiukasti. Kun Ranska ja Englanti, joita myös Itävalta kainosti kannatti, huhtikuussa vuonna 1863 protestoivat Venäjän Puolassa harjoittaman politiikan johdosta, ulkoministeri Gortšakov torjui syytökset perusteettomina ja väitti kapinoitsijoiden olevan itse asiassa ulkomaalaisia vallankumouksellisia eikä edes puolalaisia. Sitä paitsi keisari oli jalomielisesti suonut amnestian niille, jotka laskivat aseensa. Ulkomainen noottienvaihto toistui peräsi kolme kertaa

Mutta luvattu amnestia ai auttanut. Tarvittiin myös kovaa kättä. Kreivi Berg nimitettiin Puolan käskynhaltijaksi eli namestikaksi (namestnik) keväällä 1863. Hänen yläpuolellaan oli aluksi muodollisesti keisarin veli Konstantin, joka kuitenkin poistui pian Puolasta. Tämä lienee katsottu tarpeelliseksi jo siksi, ettei keisarillisen perheen jäsenelle (Herzenin mainitsema suuriruhtinas) koituisi vastuuta siitä likaisesta työstä, joka oli kapinan kukistamiseksi tehtävä.

Valtiopetoksesta oli säädetty kuolemantuomio, jollaisia Venäjällä ei tosin toimeenpantu Nikolai I:n aikana, jolloin ihmisiä sen sijaan enimmäkseen ruoskittiin kuoliaaksi. Malte Rolfin mukaan Berg sai nyt rajattomat valtuudet vangita, teloituttaa ja karkottaa ihmisiä ja takavarikoida heidän omaisuuttaan. Tilanherroille säädettiin raskaita veroja. Saman lähteen mukaan Berg teloitutti 400 henkilöä, lähetti tuhansia karkotukseen ja takavarikoi 1600 tilaa. Näissä luvuissa ovat mukana vain Puolan kuningaskunnan tapahtumat, mutta ei sen sijaan Liettua, jota hallitsi vielä kovemmalla kädellä Muravjov.

William Day, Bergiä suuresti arvostanut ja hänet tuntenut aikalainen kehuu kreivin politiikkaa: Hänen mukaansa kreivin toteuttama politiikka oli tarmokasta, tehokasta ja ankaraa. Tapahtuneiden murhien rankaisemattomuus johtui hänen mielestään suurelta osalta siitä, että poliisissa työskenteli suuri määrä puolalaisia. Näiden tiedettiin olevan niihin nähden välinpitämättömiä, vaikka heidät oli palkattu tukahduttamaan nuo rikokset, joita kohtaan he tunsivat sympatiaa.

Kaikki mahdollinen tehtiin nyt poliisivoiman uudistamiseksi. Puolalaiset kitkettiin vähitellen sieltä pois ja pantiin venäläisiä heidän tilalleen. Tuloksena oli, että henki ja omaisuus tulivat paremmin turvatuiksi, eivätkä Kansallisen Hallituksen salamurhaajat enää päässeet rankaisematta ja valvomatta tekemään rikoksiaan.

Myös rautatiet puhdistettiin ja havaittiin, että ne olivat kapinallisten soluttamat. Tieto joukkojen liikkeistä ja käskyistä lennättimen välityksellä oli ollut arvokasta kapinallisille.

Katolinen usko oli ja on yhäkin puolalaisen isänmaallisen identiteetin ydintä ja niinpä on todennäköistä, että papisto todella oli saatu tavalla tai toisella auttamaan kapinallisia.

Dayn mukaan näin todella olikin ja katolinen papisto, joka oli jesuiittojen vaikutuksen alaista, toimi juuri tuon moraalittomaksi väitetyn veljeskunnan hengessä: monesta luostarista kerrotaan löydetyn myrkytettyjä tikareita, uniformuja, aseita ja ammuksia, joita ei olisi voitu sinne viedä veljestöjen tietämättä.

Tämän johdosta väärinkäytöksiin osalliset rakennukset otettiin viranomaisten haltuun ja esimerkiksi Varsovan bernhardilaisluostarista otettiin osa venäläisten joukkojen käyttöön.

Luostarit, jotka aiemmin olivat nauttineet koskemattomuutta, tutkittiin nyt tarkoin. Immuniteetin turvissa niihin oli kätketty salaisia kirjapainoja. Nyt vallankumouksellinen painotyö halvaantui.

Luostareissa oli ollut paljon muutakin. Santarmisto (joka siis oli mukana vehkeilyssä) oli tehnyt niistä Kansallisen Hallituksen turvapaikkoja ja niihin olivat salamurhaajat voineet paeta vainoojiaan.

Aleksanteri II:n kirjeistä Bergille ilmenee, että hän kannatti täysin rinnoin Bergin politiikkaa ja ilmaisi hänelle luottamuksensa. Hän oli hyvin tiiviissä kirjeenvaihdossa käskynhaltijan kanssa ja lähetti kymmenittäin kirjeitä ja sähkeitä myös Krimiltä. Livadian palatsistaan.

Aleksanteri ilmaisi nimenomaisen kannatuksensa myös Bergin papistoon ja luostareihin sekä santarmistoon kohdistuvia puhdistuksia kohtaan.

Joidenkin arvioiden mukaan Bergin toiminta oli todella niin tehokasta, että kapina saatiin nopeasti hillityksi, mistä vimmastuneet terroristit yrittivät salamurhata hänet Zamoyskin, entisen kapinallisjohtajan palatsista käsin.

Murhayritys epäonnistui, mutta siitä rangaistukseksi koko palatsi takavarikoitiin ja ryöstettiin ja muun muassa sen piano heitettiin korkealta kadulle. Kyseessä sattui olemaan piano, jota myös Chopin oli käyttänyt ja tapaus antoi aihetta kuuluisaan runoon. On epäilty, ettei Berg itse tarkoittanut palatsin vandalisoimista.

Joka tapauksessa keisari, joka aina hartaasti vakuutteli ystävyyttään Bergiä kohtaan, osoitti järkytyksensä murhayrityksen johdosta. Käskynhaltijan tarmo ei hyökkäyksen johdosta ainakaan vähentynyt.

Koska kapinallinen mieliala Puolassa oli verrattain laajalle levinnyttä ja sen havaittiin olevan perinteisesti jo vuosisatojen ajan kytkeytynyt pienaateliin eli szlachtaan, joka oli varsin runsaslukuinen, aikoinaan valtiopäivillä hallinnut luokka, kohdistettiin nyt toimia suoraan tuota luokkaa, vallankumouksen sosiaalista linnoitusta vastaan.

Koko Venäjällä oli talonpojat vapautettu maaorjuudesta vuonna 1861. Puolassa tämä oli vielä tekemättä ja kapinan johdosta vapautukseen yhdistettiin nyt tilanherroja rasittavia ja talonpoikia suosivia piirteitä.

Toisin kuin Venäjällä, talonpojat saivat itselleen koko sen maan, jota olivat viljelleet ja tilanherrat joutuivat maksumiehiksi. Tämä oli tarkoitettu hajottamaan kapinallisten rivejä ja se ilmeisesti myös toimi.

Maareformin sai toteuttaakseen Nikolai Miljutin, joka järjesti myös paikallishallinnon maalla siten, että talonpojat pääsivät siinä määräävään asemaan.

Venäläistämistäkään ei suinkaan unohdettu kapinan kukistamisen arsenaalista. Samaan aikaan kun maareformia toteutettiin, niitä tilanherroja, jotka olivat esiintyneet aktiivisina patriootteina, karkotettiin Siperiaan ja heidän maitaan luovutettiin venäläisille.

Puolan kieli syrjäytettiin myös kaikkialta venäjän tieltä. Varsovan yliopisto muutettiin venäjänkieliseksi ja koululaitosta ala-astetta myöten pyrittiin mahdollisuuksien mukaan venäläistämään. Puolan kielen julkinen käyttö suorastaan kiellettiin ja puolan julistettiin olevan vain venäjän kielen murre. Kansalaisten oli opittava käyttämään kirjakieltä eli venäjää.

Puolan katolista kirkkoa ja erityisesti uniaattikirkkoa vainottiin. Jälkimmäinen suorastaan kiellettiin tietyllä alueella ja saatiin sen kannattajat osittain liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Tätä politiikkaa oli harjoitettu jo Nikolai I:n aikana. Taantumuksellisuudestaan kuulut Pyhän synodin yliprokuraattorit Dmitri Tolstoi ja hänen jälkeensä Konstantin Petrovitš Pobedonostsev kannattivat uskonnollista yhtenäistämispolitikkaa, joka entisestään koveni Aleksanteri III:n aikana. Se oli osa panslavistisen venäläistämisen ideologista ydintä.

Itse Puolan kuningaskunnan (Tsarstvo Polskoje) nimikin pyyhittiin nyt kartalta. Sen sijaan puhuttiin läntisistä alueista ja niiden joukossa Veikselin maakunnasta (ven. Privislinski kraj, puol. Kraj Przywiślański). Näin totaalista kansallista sortoa on vaikea löytää Euroopan uudemmasta historiasta.

Huomattakoon, että suomen kielen oikeuksia ruotsin rinnalla lisättiin erittäin paljon juuri samaan aikaan. Vuoden 1863 kielireskriptin mukaan suomen piti tulla ruotsin kanssa tasa-arvoiseksi 20 vuoden kuluessa. Mitään venäläistämistä ei Suomessa Aleksanteri II:n aikana tapahtunut.

Suomen 1860-luvulla saamia erittäin laajoja ja liberaaleja oikeuksia on tarkasteltava juuri Puolassa noudatetun sortopolitiikan taustaa vasten. Puolan tapahtumilla oli, eurooppalaisen kaikupohjansa takia, suoranaista merkitystä siihen, mitä tsarismi juuri samaan aikaan teki Suomessa ja siihen, mitä tilannetta hyväkseen käyttänyt Snellman ja hänen seuraajansa tekivät Suomessa.

Puolasta tuli suomalaisille ja muillekin varoittava esimerkki ja Puolan kokemista kauhuista Suomessa luettiin vain peiton alla piilossa, kuten Agathon Meurman on muistellut. Suomen ja erityisesti sen keisarin armoihin päässeen suomalaisuusliikkeen oli syytä mitä huolellisimmin varoa herättämästä epäluuloja lojaalisuutensa suhteen.

Ruotsalaista puoluetta vastaan taisteleminen sen sijaan oli myös keisarin silmissä ansiokasta. Sekin oli hajoita ja hallitse-politiikan hedelmiä. Puolassa turvauduttiin sen sijaan talonpoikien suosimiseen aateliston kustannuksella maareformissa. Suomessa, jossa maareformi ei vielä ollut ajankohtainen, vastaava taktiikka kohdistui sivistyksellä alalla suomenkielisiin, jotka myös edustivat etupäässä talonpoikaistoa.

Oli tietenkin odotettavissa, että kovakourainen valtioterrori ja venäläistämispolitiikka nostattavat Puolassa  ja ainakin sen patrioottisessa pienaatelistossa leppymättömän venäläisvihan.

Tätä seikka tuskin kannattaakaan kieltää. Toisaalta venäläisviha oli jo vanhaa perua ja se oli tärkeä osa puolalaisuutta jo viimeistään 1600-luvulta lähtien, todennäköisesti aiemminkin.

Reformipolitiikka ja taloudellinen liberalismi vauhdittivat kuitenkin Puolassa suurta taloudellista nousua, joka liittyi teollistamiseen ja uuteen yhteiskunnalliseen luokkajakoon, jossa szlachtan rooli yhä menetti merkitystään. Kävi siis hieman kuten Suomessa, jossa varallisuus myös muutamassa vuosikymmenessä lisääntyi tavattomasti, joskin se yhä jakaantui hyvin epätasaisesti.

Puolalaiseen 1800-luvun jälkipuoliskon aatehistoriaan kuuluu kyllä suuntaus, joka julisti tiukkaa venäläisvastaisuutta ja vaati puolalaisia pysymään aina loitolla venäläisistä. Moni puolalainen esimerkiksi palveli armeijassa upseerina, mikä oli sangen yleistä siihen asti, kunnes Dmitri Karakozovin keisaria vastaan vuonna 1866 suunnatun attentaatin jälkeen heidän määräänsä alettiin rajoittaa, vaikka Karakozovin jutusta ei löydettykään ”puolalaista jälkeä”.

Kiivaimpien patrioottien mielestä oikean puolalaisen oli myös upseerina palvellessaan asemassa kieltäydyttävä kaikesta yhteistyöstä venäläisten kollegoiden kanssa. Jälkimmäiset leimattiin moraaliltaan ala-arvoisiksi kelmeiksi. Puolalaisuuden ja venäläisyyden välisestä kitkasta löytää myös aineistoa Dostojevskin teoksista, joissa usein esiintyy tyhmänylpeä, mutta pinnallinen puolalaistyyppi.

Tässä on hyvä muistaa, että puolalaiset sijoittivat itsensä läntiseen Eurooppaan, muun muassa siksi, että olivat katolisia, mutta myös muiden historiallisten instituutioiden takia. Puolahan oli ollut pitkään unionissa Saksin kanssa ja siellä oli vallinnut länsimaistyyppinen feodalismi, toisin kuin Venäjällä, jonka puolalaiset ja monet muutkin eurooppalaiset leimasivat ”aasialaisuuden” takia ala-arvoiseksi.

Myös muodikkaista rotuteorioista löydettiin tuohon aikaan tukea puolalaiselle kansallisylpeydelle, joka vaati myös erottautumista alempiarvoisena pidetystä venäläisyydestä. Frantisek Duchinski -niminen kirjoittaja väitti, etteivät isovenäläiset ole edes oikeita slaaveja, vaan alempiarvoista, suomalaisista ja tataareista koostuvaa sekakansaa.

Myös itse V.O. Kljutševskin, ajan ehkä huomattavimman venäläisen historioitsijan johtopäätökset tukivat tätä käsitystä. Hänen mielestään suomalainen aines käsitti peräti 80 prosenttia venäläisten perimästä.

Venäläiset slavofiilit ja panslavistit maksoivat potut pottuina ja nimittivät puolalaisia slaavilaisten kansojen juudakseksi .

Kuitenkin hyvin merkittävänä pidetään Puolan tämän ajan aatehistoriassa positivismin nimellä tunnettua suuntausta. Nimi oli peräisin suoraan sosiologian perustajaksikin mainitulta Auguste Comtelta. Tälle suuntaukselle oli ominaista ideologisen kiihkon välttäminen ja realismiksi nimitetyn asenteen omaksuminen maailmaan .

Jo vuonna 1855 kuolleen Adam Mickiewiczin perintö toki yhä säilyi ja sen mukana hänen ajatuksensa Puolasta kansojen Kristuksena, joka on surmattu, mutta nousee kerran haudastaan. Tälle sukua oli ajatus puolalaisuudesta ennen muuta yleisenä kapinallisuutena sortovaltaa vastaan: kaikkialla, missä epäoikeudenmukaisuus ja tyrannia sortivat ihmisiä, olivat myös ainakin hengessä paikalla myös puolalaiset, jotka puolustivat sorrettuja.

Leppymispolitiikalla Venäjään nähden (ugoda) oli kuitenkin myös oma kannatuksensa, mitä edesauttoi Puolan sangen huomattava taloudellinen nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen sijaan yritykset pyyhkiä kerta kaikkiaan pois puolalainen identiteetti ja pakottaa puolalaiset omaksumaan venäjän kieli ja ortodoksinen uskonto eivät menestyneet lainkaan.

Kreivi Bergin hahmo, huolimatta hänen kovista otteistaan, ei näytä muodostuneen Puolan historiassa kielteisyyden symboliksi. Berg mainitaan yleensä vain lyhyesti ilman epiteettiä toisin kuin ”Hirttäjä” Muravjov, ”Vilnan pyöveli”. Berghän pyrki myös parantamaan puolalaisten suhteita venäläisiin.

Mitä tulee Bergiä innoittaneeseen ideologiaan hänen toimiessaan Puolan rauhoittajana, voimme hyvällä syyllä arvioida, ettei saksalaista perinnettä edustaneen Bergin kohdalla kyseessä ollut mikään slavofiilinen halu venäläistää ja rangaista ”slaavien Juudasta”, vaan se, mikä oli arvioitu Venäjän valtioedun mukaiseksi. Ehkäpä Bergistä voi käyttää samaa epiteettiä, jota Pertti Luntinen on käyttänyt F.A. Seynistä kirjoittamassaan elämäkerrassa. Kirjahan on nimeltään F. A. Seyn : a political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland.

Berg, kuten sittemmin Seyn ja myös esimerkiksi Mannerheim olivat noita keisarille ja imperiumille uskollisia vierasheimoisia, etenkin saksalaisia, joita oli keisarin palveluksessa tuhansittain ja jotka kaiken kaikkiaan olivat aina luotettava joukko, silloinkin kun kotimaiset voimat olisivat voineet olla vaarassa joutua puoluekiihkon valtaan.

Seyn on Suomessa noussut kyynisen ja pahantahtoisen imperialistin perikuvaksi, mutta ei uskollisuus keisarille vielä merkinnyt petosta sorrettuja kansoja kohtaan. Ajatelkaamme vain Mannerheimia, jolla oli myös Suomen kaudellaan aina Nikolai II:n kuva yöpöydällään.

Bergin ja keisarin suhteet ansaitsisivat lähempää tutkimista. Hiljattain Bergin erittäin laaja arkistokin on kopioitu Suomeen. Venäläisen ohella siinä on runsaasti ranskankielistä (mm. kirjeenvaihto keisarin kanssa) ja tietenkin myös saksankielistä materiaalia.

Suomalaisten hyvin tuntema Berg palveli sentään aikanaan myös siinä eurooppalaisen politiikan kipupisteessä, jossa todennäköisesti osaltaan ratkaistiin, saattoivatko Venäjän liberaalit reformit jatkua ja säilyisikö eurooppalainen rauha vai syntyisikö taas samanlainen interventiorintama, joka tuolloin oli tuoreessa muistissa Krimin sodan ajalta.

Lienee turha sanoakaan, että paralleelit 1860-luvun ja nykyajan välillä ovat hätkähdyttävät. Venäjällä näyttää olevan merkittäviä oppimisvaikeuksia sikäli kuin asia koskee sen ja veljeskansojen suhteita.

Puola joutui onnettomuudekseen 1863-64 kapinan jälkeen kokemaan vielä puoli vuosisataa kansallista sortoa ennen kuin se palautettiin Euroopan kartalle.

Tässä tulee mieleen, että sekä Puolan että Ukrainan kansallislauluilla on samanlainen nimi: Vielä ei Puola ole mennyttä/ Vielä ei Ukraina ole tuhoutunut( Jeszcze Polska ne zginela/Ще не вмерла України). Monisatavuotinen venäläistäminenkään ei pysty tuhoamaan kansakuntia, niiden välit se kyllä turmelee.

Mikä tässä niin vaikeaa on?