torstai 26. lokakuuta 2023

Vapaus, mi meitä viet!

 

Meidän vapautemme ja teidän vapautenne

 

Meidän ja teidän vapautenne puolesta! (Za naszą i waszą wolność) oli ja on muuan puolalaisuuden tunnuslauseista, joka yhä tunnetaan ja on käytössä.

Puolahan kapinoi 1700-luvulta lähtien yhä uudelleen sen jakaneita valtoja ja erityisesti Venäjää vastaan. Puolalaisuus alkoi monien kansallisten romantikkojen mielestä merkitäkin jo samaa kuin vapauden puolustaminen tyranniaa vastaan. Kaikkialla, missä taisteltiin vapauden puolesta, olivat eturivissä mukana myös puolalaiset.

Mutta maailma on monimutkainen. Tuo lause oli alun perin osoitettu venäläisille ja sillä haluttiin sanoa, että suurimmat arvot olivat molemmille yhteisiä. Venäläisten sotilaiden ei siis tullut sotia puolalaisia vastaan.

Kun Napoleon lähti vuonna 1812 hyökkäämään Venäjälle, hän nimitti sotaretkeä toiseksi Puolan sodaksi, jonka tarkoituksena oli tuon kansan vapauttaminen orjuudesta. Puolalaisia tulikin hyökkäykseen mukaan sankoin joukoin.

Venäläisille kyseessä oli kuitenkin isänmaallinen sota maahantunkeutujaa vastaan ja puolalaiset saivat otsaansa petturin leiman, joka heillä siitä lähtien Venäjällä oli. Toki kansojen keskinäinen vihamielisyys juontui jo kaukaa ja suurta osaa siinä näytteli Puolan sitoutuminen länteen, mikä konkreettisesti kaikila tasoilla näkyi katolisuudessa.

Joka tapauksessa Eurooppa vastasi Puolan huutoihin yhä uudelleen ja kun Puola kapinoi vuosina 1830-31 ja 1863-64, uhattiin Venäjään eurooppalaisella interventiolla, mikä aikalaistodistajien mukaan kiihdytti venäläistä chauvinismia äärimmilleen. Kaikkien venäläisten tuntemana todisteena siitä on tänä päivänä Aleksandr Puškinin runo Venäjän parjaajille (ks. Vihavainen: Haun кичливый лях tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten Puškin esittää, eurooppalaisilla ei ole mitään oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, joista he eivät mitään ymmärräkään. Tämä oli sinänsä outo poikkeama tämän runoilijan tuotannossa, jossa taistelu tyranneja vastaan ja vapaudenrakkaus saivat ilmeisen universaaleja ja samalla eurooppalaisia piirteitä.

Puolalaiset, jotka tunsivat kuuluvansa länteen, olivatkin siis sitten Venäjän valtakunnassa osa jakamatonta, pyhää Venäjää, jota puolustamaan löytyi kyllä miehiä aina Suomen kallioita Kaukasuksen vuorille, kuten Puškin maalaili. Ja olihan siellä puolalaisia kukistamassa myös Suomen kaarti, joka siten hankki keisarin silmissä merkittävä luottamuspääomaa suuriruhtinaskunnalle.

Asetelma Puolasta tyrannien sortamana ja Euroopasta sen auttajana jatkui sitten aina 1900-luvulle saakka, kuten tiedämme ja taitaapa se monien mielestä jatkua tänäkin päivänä.

Kiinnostavaa kyllä teema meidän ja teidän vapauden puolesta menetti jossakin vaiheessa sen universaalisen valistusfilosofisen luonteen, joka sillä aluksi oli, kun alkuun liitettiin sanat Jumalan nimessä ( 'W imię Boga za Naszą i Waszą Wolność' ).

Tottahan toki myös Jumala on periaatteessa universaalinen, mutta kuten tiedetään, tulkinnat sen oikeasta palvelemisesta vaihtelevat kovin jyrkästi. Venäjän Jumala on mahtava, sanoo sikäläinen sananlasku ja ymmärrettävästi se myös pitää omiensa puolta.

Näyttä siltä, ettei puolalaisten vetoaminen universaaliseen oikeuteen päästäkseen vapaaksi suuren sukulaisensa holhouksesta koskaan saavuttanut Venäjällä suurta vastakaikua. Toki puolalaiset olivat aktiivisia siinä liikehdinnässä, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suuntautui yksinvaltiutta ja koko vanhaa komentoa vastaan, mutta mitään erityisen suurta sympatiaa ei ajatus molemmille osapuolille yhteisestä vapaudesta näytä saavuttaneen.

Dostojevskin oli vaikea sietää puolalaisia, niin kauniisti kuin hän puhuikin venäläisyyden kyvystä asettua kaikkien kansallisuuksien asemaan. Venäläinen oli kaikki-ihminen (vsetšelovek), joka sisällytti itseensä koko ihmisyyden kirjon (Vihavainen: Haun kaikki-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän suuruus oli Dostojevskille kuten niin monille muillekin arvo sinänsä, epäjumala, jota palvottiin. Mauno Koiviston kirjalle Venäjän idea on joskus vähän naureskeltu sen takia, että hänen johtopäätöksensä on hyvin yksinkertainen: Venään idea on olla suuri. Siitä huolimatta tässä on luultavasti tavoitettu jotakin olennaista.

Venäjän suuruuden katsottiin aikoinaan edellyttävän niin Puolan kuin monien muidenkin kansallisuuksien hallitsemista ja Putin, joka katsoo Ukrainan kuuluvan Venäjälle jatkaa tässä vanhaa perinnettä.

Suuruus on epäilemättä joillekin kansoille olennainen osa identiteettiä, se voi liittyä vaikka orjuuteen, kunhan on mahtavaa. Muistakaamme, että myös Abraham Lincoln selitti unionin eli Yhdysvaltojen suuruuden säilymisen olevan hänen päätavoitteenaan Amerikan sisällissodassa. Ei sillä, vapautettiinko orjat tai ei, ollut niin suurta merkitystä.

Ukraina on nyt samassa roolissa kuin Puola aikoinaan. Sekin haluaa kuulua länteen ja vetoaa sen apuun eikä turhaan. Aivan vastaavasti myös Venäjällä on syntynyt suuri isänmaallisuuden aalto, jollaisen aikoinaan Puolan kohdalla herätti Euroopan vaötojen uhkaus sekaantua vuosien 1863-1864 kapinaan Puolan vapauden hyväksi. Lainaan vanhaa blogia:

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys. (lainaukset ovat Vesa Oittisen toimittamasta kokoomateoksesta Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007).

 

 

Nyt, 2000-luvulla on kovasti ihmetelty sitä, että Venäjän kansa, joka vielä muutama vuosi sitten näytti olevan valmis viskaamaan niskoiltaan huijarien ja varkaiden hallituksen, kannattaakin jo peräti 80-prosenttisesti maansa sotaponnisteluja veljeskansaa vastaan.

Lännessä selitetään yhä uudelleen, että kyseessä on vapauden ja orjuuden välinen taistelu, jossa venäläisten pitäisi olla mukana vastustamassa tyranniaa. En ole huomannut, että ukrainalaiset olisivat käyttäneet iskulausetta ”meidän ja teidän vapautenne puolesta”, mutta se johtuu varmaankin vain siitä, että tämä tunnus on leimautunut voimakkaasti puolalaiseksi, ja puolalaisten kansa ukrainalaisilla on omat perheriitansa.

Selvältä joka tapauksessa näyttää, että tässä ollaan jälleen jouduttu venäläisten kannalta isänmaalliseen sotaan, jollaista myös ukrainalaiset käyvät. Vastustajana nähdään taas kollektiivinen länsi, jolla ei ole oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, saati yrittää kukistaa Venäjän mahtavuus, joka on sen suuruudessa.

Putin ei tietenkään voinut arvata joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, mutta venäläisten alttiudessa nousta puolustamaan omaa tyranniaan viis veisaten universaaleista vapausaatteista ei kyllä ole mitään erityisen yllättävää.

Asiat vain näyttävät eri suunnalta katsoen erilaisilta: Venäläisille vuoden taisteluista tuli 1812 Isänmaallinen sota, kun se taas puolalaisille oli epäonninen vapaussota.

Putinin aloittama sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa oli rikollinen aggressio ja ennen sitä suurin osa venäläisiä torjui jyrkästi ajatuksen sotilaallisesta sekaantumisesta Ukrainan asioihin ja jopa Ukrainan painostamisen sinänsä (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt tuo operaatio on muuttunut sodaksi, jolla monen läntisen kommentoijan mukaan pitäisi lopettaa koko Venäjän suurvalta-asema. Tämä merkitsee venäläisten kannalta aivan uutta tilannetta. Heille on yhä vaikeampaa myydä ajatusta siitä, että voitaisiin taistella samalla puolella, molempien osapuolten vapauden puolesta.

 

10 kommenttia:

  1. "Tämä oli sinänsä outo poikkeama tämän runoilijan tuotannossa..."

    Olisikohan kyse ollut ns tilaustyöstä, jos runoilijalla oli erityisiä vaikeuksia sensorien kanssa. Tuossapa mielenkiintoinen tehtävä jollekin kirjallisuuden tutkijalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ei se mikään uusi teema ole. Noinhan sitä oletetaan, mutta avoimeksi jää vain, pitikö runoilijan tuossa venyttää vakaumustaan, vai tuliko kaikki ihan sydämestä.

      Poista
    2. Avoimeksi jää. (Mutta olisi siinä hyvä leipäpuu jollekin vähemmän kyvykkäälle kirjallisuuden tutkijalle.)

      Poista
  2. Ei vain Venäjän idea ole olla suuri. Se on kaikkien kehittymättömien tai taantuneitten järjestelmien idea. Maailman kaikkien uskontojen perustunnot palautuvat varhaisimman lapsuuden tuntoihin, "kaikkiallisuuden" ja "kaikkivoipaisuuden" tuntoihin. Omnipresenssi ja omnipotenssi ovat ihmisen -- tämän lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisen olennon -- kehitykselliseti kaikkein varhaisimmat perustunnot. Kaikki jumalat ovat suuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seppo Oikkonen, kiitos todella hienosta näkemyksestäsi!

      Poista
    2. Ja eleettömän selkeästä muotoilusta myös!

      Poista
  3. "Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista."

    Pastissi: Oletetaan, että säälin tunteminen Ukrainaa/Palestiinaa/Israelia kohtaan merkitsee Venäjän/ Palestiinan/Israelin tuntemista.

    Johtopäätös: Sääli ei ole tietoa tai järkeä eikä sen perusteella pitäisi tehdä poliittisia päätöksiä kansojen viitaaleista intresseistä.

    VastaaPoista
  4. Sanoihan Trumppikin, make Amerika great again. Ero Venäjään on siinä, että kun vain valtio on suuri, niin pieni ihminenkin voi tuntea rippeitä jostain suuremmasta. Amerikassa pienenkin ihmisen pitäisi tehdä jotain itseään suurempaa, jolloin valtiokin muodostuu suureksi.

    VastaaPoista
  5. "Meidän vapautemme"

    Iivana Julma ennusti/lausui aikoinaan, että "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman". Kun maailma saa putinismin/ryssismin kuriin, niin neljättä RoomaMoskovaa ei todellakaan tule/pidä tuleman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistaakseni Matti Klinge nimitti jossakin yhteydessä Pietaria juuri tuohon sanontaan viitaten "Neljänneksi Roomaksi". Siinä tapauksessa sellainen siis tuli, vaikka Pietari Suurta edeltäneiden Venäjän hallitsijoiden mielestä ei olisi pitänyt tulla.

      Poista

Kirjoita nimellä.