Pelottomat ja nuhteettomat

 

Lempeä sotilas ja raakalaiset

 

Kullakin kansalla on tarustonsa. Oman kansan sotilaalliset ansiot ovat usein kuuluneet tuon taruston ytimeen.

 Ruotsalaiset ovat uskoneet olevansa Euroopan ja siis saman tein maailmankin urhoollisinta sotilaskansaa. Vielä Ibsenin Peer Gyntissä ruotsalaisuutta saa edustaa herra Trumpeterstråhle, joka poseeraa nimenomaan kansallisella urhoollisuudellaan.

Suomalaisten sotilasmaine nousi talvisodan aikana huimiin korkeuksiin, vaikka se ennen sitä oli ollut tunnettu tuskin muualla kuin Suomessa, jossa Runebergin ja Topeliuksen teokset oli tarkoin luettu.

Venäläisistä sanoi 1800-luvun alussa suuri historioitsija Nikolai Karamzin, että he tiesivät olevansa monia muita kansoja urhoollisempia, eivätkä tunteneet yhtään kansaa, joka olisi ollut heitä urhoollisempi. Venäläisten poikkeuksellista urhoollisuutta korosti myös generalissimus Suvorov hengennostatuspuheissaan.

Saksalaisille ja eritoten preussilaisille sotilaskunnia oli kaikki kaikessa ja usein heillä olikin ollut sillä alalla menestystä, vaikka Napoleonin joukot sitten tekivätkin selvää äkseeratuista teutoneista. Vahinko otettiin sittemmin takaisin ja militarismi oli yhdistyneenkin Saksan kansalaisuskontona aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Mutta pelkkä sotiminen on vain raakalaisuutta, ellei siihen liity jotakin suurempaa. Todellinen sankari ei koskaan voi olla vain raaka tappaja. Ylevän hänestä tekee tietysti ensi sijassa se sijaiskärsijän rooli, missä ominaisuudessa hän säästää avuttomat suojeltavansa barbaarisen vihollisen raakuudelta.

Todellinen sankari on kaiken lisäksi myös jalomielinen voitettua vihollista kohtaan. Ritarillisuus kruunaa urhoollisuuden. En tiedä, onko tällainen ajatus sankarista koko maailman mitassa kovinkaan yleinen, mutta Euroopassa sitä pidetään normaalina. Amerikkalaiset sen sijaan havaitsivat, etteivät japanilaiset pitäneet antautuneita vihollisia minkään arvoisina.

Jokseenkin notorisessa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (Otava 1942) Arvi Kivimaa ihasteli saksalaista sotilashenkeä, joka hänestä näytti pohjautuvan ikivanhaan ritari-ihanteeseen.  Tuohon ihanteeseen kuului myös vankka kulttuuritahto ja se oli vetelän, liberaalin ihmiskuvan suoranainen vastakohta.

Venäjällä on sen omia sotureita perinteisesti pidetty, paitsi erityisen urhoollisina taistelussa, myös erityisen jalomielisinä ja lempeinä sen ulkopuolella. Jo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tapaamme tällaisen tyypin ja Dostojevski Kirjailijan päiväkirjassaan toteaa asian painokkaasti:  Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Bolševismin aate korosti voimakkaasti vihan merkitystä koko maailmanhistorian luovana liikevoimana ja kuvasi sitä eräänlaisena rakkauden kääntöpuolena, sen toisina kasvoina. Armottomuus ja säälimättömyys, безпощадность kuuluivat kommunistien keskeiseen sanastoon, mikä ilmeisesti juonsi juurensa dialektisesta ajattelusta, joka uskoi jyrkkien ristiriitojen merkitykseen ja niiden äkilliseen muuttumiseen vastakohdikseen (Aufhebung).
Puna-armeijalaisen armottomuudella ajateltiin olevan luokkaluonne. Samat, kovat sotilaat, jotka eivät koskaan antautuneet viholliselle, olivat herttaisen inhimillisiä ja auttavaisia niitä kohtaan, jotka eivät olleet heidän vihollisia.

Alan klassikko on jo Leninin kertoma tarina Pyssymiehestä (Человек с ружьем): hän oli junassa kuullut jonkun suomalaisakan kertovan kohtaamisestaan metsässä pyssymiehen kanssa. Aluksi risuja keräämässä ollut akka oli säikähtänyt kuollakseen, mutta sai sitten huomata, että mies olikin omaa väkeä. Hän ei suinkaan ottanut risuja pois (!), vaan auttoi vielä keräämään niitä lisääkin.

Tämä tapaus todisti Leninin mielestä, että oli syntynyt aivan uudenlainen suhde kansan ja armeijan välille. Armeija ei enää ollut valtion harjoittaman sorron ja pakkovallan väline, vaan kansan omista riveistä noussut sen etujen vartija ja suojelija…

Kansalliset tarustot ovat tietenkin ennen muuta tarua. Kuitenkin niissä on eroja ja sillä, mitä kansa haluaa kertoa itsestään, on varmasti jotakin merkitystä myös reaalimaailmassa. Kansan on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta uskoa sellaisia asioita, jotka ovat sen hellityn omakuvan vastaisia.

Nyt käynnissä olevassa sodassa Venäjän armeijan käyttäytymistä valloittamiensa alueiden siviilejä kohtaan on pidetty suorastaan uskomattoman raakana ja on esitetty kysymys, miksi nimenomaan venäläiset ovat tuollaisia, kuuluuko se heidän perinteeseensä vai onko pahuus suorastaan geeneissä?

Tämäkin kysymys on jo kuultu aiemminkin. Kun venäläiset kukistivat Puolan kapinan vuonna 1863 taannoisen Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin johdolla (ks. Vihavainen: Haun duchinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), valittivat puolalaiset isänmaanystävät joutuneensa aasialaisen barbarian kohteiksi.

 Muuan Frantisek Duchinski selitti venäläisten raakuutta sillä, että he eivät olleet slaaveja, kuten puolalaiset (ja ukrainalaiset), vaan barbaarista suomalais- tataarilaista rotua, jolle mielenjalous oli aivan vierasta.

Tällaiset selitykset eivät ole historiassa olleet harvinaisia, mutta eivät ne ainakaan minua vakuuta. Voimmehan nyt vaikkapa vertailun vuoksi muistella sitä, miten Ranskan Suuri armeija (jossa oli puolet ranskalaisia ja suuri määrä puolalaisia) teki Moskovassa vuonna 1812 ja miten taas Venäjän armeija käyttäytyi parin vuoden kuluttua Pariisissa, vaikka siinä oli mukana runsaasti myös kasakoiden kurittomina pidettyjä vapaajoukkoja.

Napoleonin Suuren armeijan tunnuslause oli universaalisia sotilasarvoja korostava valeur et discipline, uljuus ja kuri. Venäjän armeijalla se oli nationalistinen за веру, царя и отечество -Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta.

Luulen, että Venäjän armeija ainakin Pariisissa ollessaan kunnostautui paremmalla kurilla kuin Suuri armeija Moskovassa, niin paradoksaalinen kuin asia onkin.

On tietenkin helppo sanoa, ettei abstrakteilla tunnuksilla ole mitään tekemistä sodan karun todellisuuden kanssa. Eiväthän venäläisetkään periaatteessa koskaan antautuneet (Vihavainen: Haun antautuminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta todellisuudessa antautujia ei missään armeijassa liene koskaan ollut sellaisia monimiljoonaisia joukkoja, kuin toisen maailmansodan puna-armeijassa.

Arvi Kivimaan ihastelema ritarihenkikin näyttäisi toisaalta kokonaan puuttuneen ainakin saksalaisilta Einsatzkommandoilta. Venäjällä käydyn Vernichtungskriegin jälkimaine on kovin karu. Toki hunnit olivat ympärysvaltojen propagandassa saaneet hurjan maineen jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Raakuudet ovat raakuuksia, eikä niitä kannattaisi selitellä, vaan pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi. Toivon mukaan ainakin osa niistä voidaan käsitellä kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaikka ylimmän johdon saaminen sinne ei näytäkään realistiselta.

Ajatus venäläisen sotaväen raakuudesta siviiliväestöä kohtaan sotii joka tapauksessa niin pahoin venäläisten itsestään hellimää omakuvaa vastaan, etten pidä todennäköisenä mitään anteeksipyyntöjä. Tällaiset tiedot torjutaan mieluummin vaikka totaalisilla valheilla, jotka saattavat olla aivan fantastisia. Muistammehan vaikkapa kertomukset siitä, miten alas ammutun matkustajakoneen matkustajat olivatkin itse asiassa ruumishuoneilta kerättyjä vainajia…

Mikään juttu ei ole niin typerä, ettei sitä sodan aikana ainakin joku uskoisi. Suurta yleisöä oli Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan ennen sotaa ruokittu tarinoilla kammottavista julmuuksista, joita natsit Itä-Ukrainassa harjoittivat. Siihen olivat liittyneet kertomukset siitä uhrautuvuudesta, jota venäläiset osoittivat avuttomia siviilejä suojellessaan. Tällaisessa tilanteessa on turha uskoa, että tuo yleisö suostuisi ottamaan vastaan sellaisia julmuustarinoita, joissa venäläiset sotilaat ovatkin itse syypäitä.

Eiväthän jalot ja lempeät kansan ja isänmaan puolustajat koskaan voisi alentua sellaiseen. Natsien ja heidän myötäilijöidensä on turha vaivautua tarjoamaan sellaisia tarinoita venäläisille…