Ylpeä ihminen ja kansakunta

Ylpeä ihminen ja kansakunta

Dostojevskilla oli upea kuva Venäjän kansasta, joka kaikessa syntisyydessään ja puutteellisuudessaan ehkä sittenkin sopi esikuvaksi korskealle Euroopalle. Venäjän voima oli nöyryydessä.

Puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa vuonna 1880 Dostojevski teki runoilijasta venäläisyyden suuren symbolin. Puškinia ei nyt ehkä voinut kovin nöyränäkään pitää, mutta kirjailija ei antanut tämän asian häiritä.

Puškin oli enemmän kuin yhden kansakunnan edustaja. Tässä suhteessa hän myös edusti venäläisyyden olemusta: venäläisethän olivat enemmän kuin kansakunta, itse asiassa he olivat ihmiskunta. Venäläinen ihminen, kurja syntinen oli kuitenkin Jumalankantajakansan edustaja, kaikki-ihminen, vsetšelovek.

Tulkitsen asian niin, että kaikkien muidenkin kansojen hyveet ja paheet mahtuivat laajaan venäläiseen sieluun, jolle myös kaikkinainen kansallinen pöyhistely oli aivan vierasta. Dostojevski ilmeisesti oletti, että juuri Venäjällä oli parhaiten noudatettu sitä vaatimusta, jonka Jumala ihmiselle asettaa: ”Nöyrry, ylpeä ihminen!”

(«Смирись, гордый человек, и прежде всего сломи свою гордость. Смирись, праздный человек, и прежде всего потрудись на родной ниве», вот это решение по народной правде и народному разуму.)

Se oli Venäjällä kansan omaa viisautta: oman ylpeyden kukistaminen ja omalla niityllä ahertaminen. Miksipä Venäjä olisi tarvinnut keneltäkään yhtään mitään, maata nyt ei ainakaan?

Dostojevski oli kaikesta päätellen syvästi vakuuttunut siitä, että ylpeä Eurooppa ei kyennyt ymmärtämään Venäjän politiikan epäitsekkyyttä Turkin sodassa, koska epäitsekkyyden ajatus oli sille mahdoton ajatus. Siksi Venäjää pelättiin ja vihattiin ja estettiin sitä saamasta Konstantinopolia. Mutta kerran se oli sen saava, tavalla tai toisella.

Kriittistä lukijaa ja jopa Dostojevskin ihailijaa saattaa tässä vaivata itsepäinen kysymys: mitä asiaa Venäjällä oikein oli sinne Konstantinopoliin? Eikös se ollut hieman kaukana kotoisilta niityiltä?

Saattaa olla, että kysymys on häpeämättömän eurooppalainen eikä mene asian ytimeen. Koko maailma toki kauhisteli niitä julmuuksia, joita kristikunnan viholliset toimeenpanivat Balkanilla ja tämä jos mikä velvoitti kristittyjä auttamaan veljiään. Kuten tiedetään, Länsi-Eurooppa sen sijaan asettui aina turkkilaisten tueksi. Se viimeistään riitti osoittamaan, että se oli moraalisesti mätä.

Mutta sikäli kuin asia koskee Venäjän kansan nöyryyttä ja kaikki-ihmisyyttä, on syytä varoa tekemästä tänään suuria johtopäätöksiä eilisen tai toissapäiväisen asiaintilan perusteella.

Mentaliteettiin kuuluvat asiat kuitenkin muuttuvat kuitenkin hitaasti. Ehkäpä Venäjän kansan nöyryys ja pyyteettömyys myös ulkopoliittisessa ajattelussa on säilynyt tai ainakin jotakin siitä?

Jossakin mielessä näin varmasti on. Neuvostoaikana juuri epäitsekkäästä aatteellisuudesta tuli Neuvostoliiton tavaramerkki. Proletaarinen internationalismi innoitti ainakin periaatteessa jokaista todellista neuvostokansalaista ja he olivat sankareita kaikki.

Dostojevskin aikoihin verrattuna erona oli, ettei kotoisesta niitystä puhuttu enää mitään. Koko maailman proletariaatti, ihmiskunnan sorrettu ja kärsivä osa sai apua ja tukea Neuvostojen maasta. Hitleriä kukistettaessa puna-armeijan sotilas ei pysähtynyt omalle rajalleen, vaan jatkoi vapautusmissiotaan, jossa moni uhrasi henkensä vieraan kansan vapauden puolesta.

Kuten kaikki vastaavat narratiivit, tämäkin on tietystä näkökulmasta totta ja toisesta taas ei. Siinä vaiheessa kun epäitsekäs auttaja saapuu vieraaseen maahan pyytämättä ja jopa vastoin sen kansan tahtoa, silloin tarvitaan tuota Dostojevskin hehkuttamaa kykyä asettua vieraiden kansojen asemaan. Silloin otetaan vsetšelovekista mittaa.

Venäjällä on aikoinaan paljon puhuttu myös kahdesta käsitteestä, nimittäin jumalihmisestä ja ihmisjumalasta.

Ne ovat hämäävän lähellä toisiaan, mutta itse asiassa toistensa vastakohtia. Ihmisjumala on rienausta, jossa rajallinen ja puutteellinen ihmisolento asetetaan hänelle kuulumattomaan Jumalan asemaan ja aletaan tuomita maailmaa hänen tarpeistaan ja kyvyistään käsin.

Jumalihminen taas on oikeasti jumaluutta lähenevä ja siihen pyrkivä ihminen, jolle käsittääkseni on läheinen myös tuo Dostojevskin nöyryyden vaatimus. Koska hän edustaa aitoa pyyteettömyyttä, on kaikki itsekkyys hänelle vierasta. Eihän sellainen Jumalalle kuulu.

No, tähän en halua tässä paneutua, toivottavasti en ole asiaa ihan tyystin väärin ymmärtänyt. Joka tapauksessa se tuli mieleeni, kun ajattelin ylpeän vsetšelovekin mahdollisuutta. Sellainen olentohan olisi kaiketi rienaaja, joka tosiasiassa korottaisi oman näkökulmansa jumalalliseksi ja vaatisi kaikkia sitä kumartamaan ja noudattamaan.

Tässä muutama päivä sitten nämä asiat joka tapauksessa tulivat mieleeni, kun katselin, millä viattomuudella jotkut ihmiset näköjään juhlivat oman kansansa narratiivia toisessa maassa, jonka narratiivi olennaisesti poikkeaa heidän näkemyksestään ja on sen kanssa jopa sovittamattomassa ristiriidassa.

Vaikka sovittamistahan tässä juuri tarvitaan. Itselleni ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia ymmärtää, että ns. suuri isänmaallinen sota on useimmille venäläisille pyhä asia kaikesta brutaalisuudestaan huolimatta ja jopa sen takia.

Hyvät venäläiset sotakirjat kertovat pitkälti sen saman tarinan kuin kaikkien muidenkin kansojen hyvät sotakirjat. Helvetti on helvetti ja normaali ihminen haluaisi kaikin mokomin olla sieltä mahdollisimman kaukana. Siitä estää sekä solidaarisuus vertaisryhmää kohtaan että suuri solidaarisuus omaa kansaa kohtaan.

Ernest Renanin kuuluisan määritelmän mukaan kansakunta on jokapäiväinen kansanäänestys. Jos kansa haluaa kestää kärsimykset yhdessä ja elää yhdessä myös tulevaisuudessa, se näyttää sen tulikokeen hetkellä.

Tähän voidaan sanoa, että puna-armeijalaisella ei ollut paljon valinnanvaraa. Vihollinen ampui usein harhaan, mutta omat osuivat aina.

Olihan se näinkin, mutta eri kansoilla on ollut siitä huolimatta eroja. Puna-armeijassa oli myös paljon tyytymättömiä, jotka eivät halunneet äänestää Neuvostoliiton puolesta. Aikoinaan asia kiistettiin, mutta nyt se tunnetaan paljon paremmin.

Sodan jälkeen Stalin heitti suomalaisille komplimangin vertaamalla heitä belgialaisiin, joita mollasi luultavasti aivan suotta. Joka tapauksessa hän näyttää täysin ymmärtäneen sen, ettei Neuvostoliiton narratiivi tuossa sodassa ollut kaikille (ainakaan suomalaisille) myytävissä eikä edes yleispätevä.

Venäjän kansaa Stalin taas kiitti maljapuheessaan sodan jälkeen ja totesi, että moni muu kansa olisi jo luopunut taistelusta. Hän ei sanonut ääneen, että tarkoitti taistelua, jotka käytiin niin lahjattoman ja brutaalin johdon alaisena, mutta eivätköhän kuulijat asian ymmärtäneet.

Mutta kaukaa katsoen asiat näyttävät saavan aivan uuden hahmon. Jo parikymmentä vuotta sitten erinäiset rintamamiehet, Viktor Astafjev muun muassa, sanoivat, että sotahistorioita lukiessa tulee epätodellinen tunne ja luulee olleensakin jossakin aivan toisessa sodassa kuin siinä, mitä nuo kirjat kuvaavat.

Nyt ovat sitten vunukat marssilla ja melkoinen osa heistä näyttää kuvittelevan, että toiseen maailmansotaan on olemassa vain yksi oikea ja pyhä näkökulma ja että se on suuri puolustustaistelu fasismia vastaan ja sen kukistaminen epäitsekkäästi ja valtavin uhrein.

Tässä tietenkin leikataan historiasta pois vuosien 1939-41 yhteinen ryöstöretki Hitlerin kanssa, mutta ei sekään minun mielestäni vähennä tuon puolustustaistelun arvoa oman maan ja valtakunnan kannalta. Mutta eihän sen aikakauden koko historia silti tähän taisteluun mahdu. Ei se ole mikään vsjaistorija, jota kaikilla on velvollisuus kumartaa ja pitää omana menneisyytenään.

Dostojevski on ristiriitainen nero, mutta ristiriitaistahan tämä elämäkin on, luoja paratkoon. Eiköhän tässä maailmassa, myös Venäjällä, olisi juuri nyt tilausta vastapuolen näkökulmaan tutustumiselle ja sen tunnustamiselle?

Sota oli ennen muuta hirveä onnettomuus ja sellainen paluu barbariaan, että sillä hekumoiminen todistaa vain ihmisen alennustilasta ja edesauttaa sellaisen syntymistä.

Olen huomannut jossakin venäläisessä julkaisussa tunnuksen ”Ei ole syytä katua vaan ylpeillä!” (не каяться а гордиться!).

Venäjän kansalliset traditiot antaisivat aihetta parempaan. Sodalla ylpeily on ennen muuta saatanallista epäjumalanpalvelusta, mikä olisi syytä ymmärtää. Jokaisella kansalla on oma historiansa ja omat uhrauksensa, joiden osaksi kyllä tulee tietynlaista pyhyyttä ja se taas on ymmärrettävää.

Se, joka haluaa kansakuntaan kuulua, hyväksyy tämän ja se, joka ei niin tee, asettuu itse sen ulkopuolelle. Patriotismi omissa mielekkäissä rajoissaan on hyvä ja myönteinen voima, jonka puuttuessa valtion kansalaisista tulee vain joukko omaa etuaan etsiviä barbaareja.

Chauvinismi ja oman kansakunnan nostaminen kaiken universaaliksi mittapuuksi sen sijaan ovat se synti henkeä vastaan, jonka tekijöille ei ole syytä antaa anteeksi tässä elämässä ei edes mahdollisessa tulevassa.

Palataan nyt sitten vain Renaniin ja siihen Dostojevskiin, joka kerran sanoi ”Nöyrry, ylpeä ihminen…”

Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.

Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

Ihminen

Ihminen, isolla

Stalinin kirjallisuuspaavi Maksim Gorki oli aikanaan ylivertainen auktoriteetti, joka julisti uuden kulttuurin ihmeellisyyttä koko maailmalle. Moskovan pääkatu ei suotta kantanut hänen nimeään aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka.

Gorki ei ollut kovin kummoinen marxilainen ja luokka-asemaltaankin hän oli varsin epäilyttävä. Hänhän edusti taustaltaan lähinnä ryysyköyhälistöä, eikä siis suinkaan oikeaa proletariaattia.

Kauhea sanoa, mutta ryysyköyhälistö oli itse asiassa pikkuporvarillista, senhän tiesi Marx. Syystä tai toisesta Gorki joka tapauksessa aivan korrektisti vihasikin pikkuporvarillisuutta yli kaiken ja nosti sen vastakohdaksi Ihmisen isolla kirjaimella.

Toisin sanoen tuo kurja pikkuporvari ei ollut oikein ihminenkään, mikä lieneekin nyt sitten ollut.

Sivumennen sanoen, pidin kerran eräässä seminaarissa esitelmän, jossa kerroin Gorkin suuresta ihanteesta, eräänlaisesta yli-ihmisestä, joka oli Ihminen suurella I:llä.

Venäjäksi käytin rakennetta Человек с большим Ч. (eikä с большой буквой) Ilmaus herätti suurta riemastusta ja syyn tajusin pian itsekin: olin siis puhunut aiheesta ihminen jolla on suuri.. hm. No, jonkinlaisia Fingerporin ymmärtäjiä tuntui olevan siellä kuulijakunnassa.

Joka tapauksessa, siis Gorkin mukaan Ihmisiä meistä ja heistä kaikista piti kerran tuleman, sosialismin myötä, ja se oli hieno asia se. Ihminen, se kuulostaa ylpeältä, kuului kaikkien neukkujen tuntema Gorkin lause.

Käytännössä sosialismi osoittautui karummaksi, kuin sen oikeastaan olisi pitänyt olla ja mikäli yli-ihmisiä (isolla I:llä) ihan oikeasti ilmaantui, heitä piti kyllä etsiä lyhdyn kanssa, ellei nyt sitten yksinkertaisesti päätetty, että tuossahan ne ovat, menkää ja katsokaa! No, sitä tavaraahan kuvalehdet olivatkin tulvillaan vuodesta 1936 alkaen.

Muuten, terrorin vuonna 1937 tuli rahvaan piirissä muotiin hieman soveltaa tuota Gorkin tunnusta ja sanoa: Ihminen –se kuulostaa epäilyttävältä…

Gorkin julistus oli sympaattisempaa teoriassa kuin käytännössä. Joka tapauksessa hän uskoi lujasti kulttuurin korkeaan tehtävään ja siihen, että kansajoukkojen olisi noustava sen huipuille eikä laskettava sitä omalle tasolleen. Gorki oli oikeastaan yhtä kuin kulttuuri: hän oli vanhan kulttuurin huippu, joka muodosti sillan uuteen, proletaariseen kulttuuriin, joka perustui vanhaan ja ylitti sen.

Tulevaisuuden sosialismi se sitten vasta Gorkin mielestä synnyttäisi ennenkuulumattoman korkean kulttuurin: nykyiset säveltäjien huipputuotteet näyttäisivät uusiin ja uljaisiin verrattuna yhtä vaatimattomilta kuin nykyisin näytti rahvaanomainen katutanssi huippuluokan balettiesitykseen verrattuna.

Trotskihan oli tästä asiasta samaa mieltä, kuten myös Bogdanov ja Lunatšarski ja keitä niitä nyt olikaan. Yli-ihmistä oltiin luomassa.

Kun päämäärä oli niin korkealla, sopi nykyistä vaatimatonta todellisuutta arvostella hyvin ankarasti, etenkin sitä, joka vallitsi kapitalististen maiden pikkuporvarillisessa ympäristössä. Ihminen ei oikeastaan vielä ollut edes olemassa, elettiin vasta hänen esihistoriansa aikaa. Toki puhuttiin mukavuussyistä ihmisestä, mutta vähänkö sitä kaikkea puhutaan.

Tämä ihmisen ongelma tuli mieleeni, kun ajattelin nykyistä, tietyissä piireissä ilmenevää intoa normaalin arkihavainnon mukaisten käsitteiden kieltämiseen.

Jo kauan on uuskielen puhujilla ollut tapana selittää, ettei ole olemassa ihmisrotuja eikä myöskään kansakuntia. Viime aikoina on haluttu kieltää sukupuolten olemassaolo ainakin sanan normaalissa mielessä ja näköjään myös kulttuurien olemassaolo herättää nyt joissakin piireissä vastustusta.

Seuraava kohde voisi tietenkin jo olla ihminen itse. Miksi me oikeastaan oletamme, että hän olisi olemassa? Mihin me häntä tarvitsemme? Cui bono?

Tarkemmin ajatellen, en ole koskaan tainnut tavata Ihmistä isolla I:llä. Kaikenlaisia tuon käsitteen enemmän tai vähemmän vajavaisia ilmentymiä kyllä tulee vastaan enemmän kuin aina edes toivoisi, mutta mitä ne nyt ovat tuohon ideaaliseen olentoon verrattuna?

Sanokaamme nyt sitten suoraan, ettei ihmistä ainakaan vielä ole olemassa eikä häntä kenties koskaan tulekaan. Onko sillä edes väliä? Vai pitäisikö hänen tulla ja jos niin miksi?

Uuden keskiajan tulosta on nyt puhuttu havaintojeni mukaan satakunta vuotta. Vielä tuntuu ennenaikaiselta sanoa, että se olisi jo toden teolla alkanut, mutta huomiota kyllä herättää se entusiasmi, jota tuo aikakausi niin monissa nykyään aiheuttaa.

Keskiaika oli epäilemättä rahvaalle uskon aikaa, vaikka klerus toki eli järjen maailmassa ja askarteli skolastisten kysymysten parissa. Siten se nosti itsensä rahvaan typeryyden yläpuolelle. Viimeksi mainittuhan tukeutui yleensä vain omaan aistihavaintoonsa ja terveeseen järkeen, joilla oppineiden näkökulmasta ei ollut mitään arvoa.

Stalinin Neuvostoliitto, jonka kulttuurin keulakuvana Gorki oli, rakensi uutta maailmaa, kuten myös peilikuvansa ja kilpailijansa Hitlerin Saksa. Molempien ohjelmassa oli yli-ihmisen luominen eli ihmisen täydellistäminen. Tietyssä mielessä olemassa oleva ihmisoletettu oli vielä vajaaihminen.

Asiaa kuvaa varmaan parhaiten venäläinen termi недочеловек, joka on tapana suomentaa ali-ihmiseksi. Itse asiassa se viittaa sellaiseen olioon, joka ei vielä ole ihminen, mutta ei sulje pois kehityksen mahdollisuutta. Erinomainen termi!

Emme kai me kukaan mitenkään itsestään selvästi ole vielä ihmisiä, tai ainakaan Ihmisiä? Kaikki tietysti riippuu siitä, mihin meitä verrataan ja mitä terminologiassa halutaan huomioida.

Jos ja kun ihmiskunnan tehtävänä voisi olla luoda jotakin nykytilaansa suurempaa, olisi varmaan jo aikakautemme yleisen kehityksen huomioiden aika lakata olettamasta, että jo olisimme ihmisiä. Ihmisyyteen, ainakin pienellä kirjaimella, liittyy sitä paitsi valtava määrä vanhentuneita attribuutteja, joiden on jo korkea aika jäädä pois käytöstä.

 Vaikka olemmekin kaikki höyhenettömiä kaksijalkaisia, joilla on litteät kynnet, olisi sanan ihminen käyttäminen tästä joukosta ehkä sekä taantumuksellista että jopa typerää. On turha sanoakaan, millaisen kohtelun ansaitsee vaikkapa englannin sana man, mutta sehän lienee joka tapauksessa jo jäämässä pois käytöstä.

Englannissa ilmeinen kandidaatti uudeksi, adekvaatiksi termiksi olisi humanoid. Meillä taas, mikäli nyt vielä vain yritämme suomea puhua(miksi?), voitaisiin ottaa taas käyttöön virkaheitto  ja siis vapaana pyörivä sana inehmo.

Näitä sitten käyttäisimme odottaessamme sitä aikaa, jolloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä tai siis silloin, kun tuo puheenalainen olento todella vastaa Ihmiseltä vaadittavia ominaisuuksia. Tämä pitäisi mielemme jatkuvasti avoinna sille itsekritiikille, jota tämä laji tarvitsee.