Todellisuus on realityy!

 

(Tosi)TV eli missä on typeryyden äärimmäinen raja?

 

     Kun ihmiskunnan kehittymisen yhä korkeammalle tasolle uskottiin olevan sen kohtalona, esitettiin monia skenaarioita siitä, millaiseksi hän voisi kehittyä, kun hän vapaana aineellisen ahdingon pakosta saisi keskittyä piilevien mahdollisuuksiensa realisointiin.

       Puhuttiin yli-ihmisestä ja sen ilmaantuminen maailmaan katsottiin nimenomaan rationaalisen, sosialistisen järjestelmän suureksi lupaukseksi. Millainen määrä kaikenlaisia nerojakin tulisi siihen maailmaan, jossa viimeinkin vallitsisi vapaus! (vrt. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset).

       Marx riemuitsi siitä, ettei tulevaisuuden ihminen enää olisi sidottu koneen jatkeeksi yhteen työpaikkaan, vaan voisi vapaasti vaihtaa työpaikkaansa ja harrastuksiaan ja jopa saman päivän aikana tehdä mitä moninaisimpia askareita, aineellisesta tuotannosta itsensä sivistämiseen, kalastelusta taidekritiikkiin.

      Hänellä olisi valmiudet kehittää itseään kykyjensä rajoille saakka ja niitä hän tietenkin käyttäisi yllin kyllin. Luova ihminen, homo faber, löytäisi onnellisuutensa tulemalla siksi, mikä hän on, sen sijaan, että joutuisi vieraannetuksi omasta olemuksestaan.

     Charles Fourier, utopistisosialisti, arvioi nerojen määrän maailmassa kasvavan kommunistisen yhteiskunnan oloissa uskomattoman suureksi: kun kaikkien ihmisten mahdollisuudet luovaan toimintaa olisi vapautettu, voitaisiin todeta maailmaan ilmaantuneen miljoonittain uusia neroja. Noin kolmeksi miljardiksi kasvaneen maapallon väestöstä löytyisi 37 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, saman verran Newtonin tasoisia matemaatikkoja ja jälleen saman verran Molièren tasoisia kirjailijoita ja niin edelleen.

      Aivan vastaavasti esimerkiksi Trotski uskoi sosialistisen vallankumouksen tuottavan valtavan määrän uusia neroja, vaikka luvut olivat hieman varovaisempia. Sosialistinen yli-ihminen olisi uuden yhteiskuntansa tuote ja tarkoitus, ei mikään typerä kuluttaminen kuluttamisen vuoksi.

      Tämä valoisa tulevaisuudennäkymä perustui uskoon ihmisen perimmäisestä jaloudesta: kaikkialla ihminen oli kahleissa ja vegetoi lähes eläimen tasolla alkeellisten viettiensä ohjaamana, mutta kun hänet vapautettaisiin, kaikki muuttuisi!

      Ajatelkaamme nyt vaikkapa alkoholia ja uskontoa. Kurjaan asemaan alistetulle ihmiselle ne tarjosivat lohtua ja hetkellisen vapauden illuusion, mutta itse asiassa vain sitoivat häntä lujemmin kurjuuteensa. Juopottelu eläimellisti ja uskonto tyhmensi, eikä sen enempää ymmärretty edes haluta. Tämä ihmisyyden banalisointi oli sen todellinen tragedia.

      Työväenliikkeen suurin tehtävä oli johtaa pimeät kansanjoukot ihmisarvoiseen elämään, mikä olisi nykyäänkin hyvä muistaa, kun menneisyyden pyrkimyksiä arvioidaan.

       Kyseessä ei ollut vain dogmaattisen kommunismin näkemys. Suomessakin saatettiin vielä viime vuosisadalla ylpeästi julistaa, ettei työväenliikkeen tarkoituksena suinkaan ole vain rahan hankkiminen niille, joilla sitä ei ollut.

       Tällaisia, nyt oudolta kuulostavia asioita tulee joskus mieleen, kun katsoo, millä tasolla kulttuurimme tällä hetkellä on. Ylevistä ja euforisista ihmisyyden kehittämisen pyrkimyksistä ei kukaan kehtaa edes mainita.

      Sen sijaan koko tämän maan tiedotusvälineet ovat nyt useaksi päiväksi kokoontuneet keskustelemaan siitä, millainen periaatteellinen merkitys oli sillä, että muuan ammattitappelija vuosikymmen sitten oli masturboinut jonkin naisen kanssa metsämajassa ja väittänyt, ettei tuo nainen häntä seksuaalisesti kiinnostanut, kun oli jo keski-ikäinenkin.

     Oliko tässä kyseessä yleinen naissukupuolen vähättely ja rasismiin verrattava häpeämätön loukkaus koko sukupuolta kohtaan, näyttää kuohuttavan koko kansaa tai vähintäänkin edellytetään, että se sitä kiinnostaa. Samaan aikaan maailmassa tapahtuu tietysti paljon muutakin, mutta oletuksena on, että tämä on nyt päivänkohtaisesti tärkein kysymys.

       Luulen pääseväni tästä Yleisradion arvostelemiseen ilman aasinsiltaa. Nuo suuruudet, joiden ympärille koko kansa nyt on haluttu kerätä, ovat nimenomaan television ohjelmassa profiloituneita ja koko kansan oletetaan tuntevan heidät ja olevan heistä kiinnostuneita. En tiedä, enkä viitsi tarkistaa, minkä kanavan anti on heistä tehnyt kuuluisia, oleellista on, ettei YLE poikkea muista millään myönteisellä tavalla.

      Sen sijaan, että ihmisen (sana kuulostaa ylpeältä!, ks. Vihavainen: Haun isolla I:llä tulokset) nyt oletettaisiin kehittävän piileviä kykyjään ja pyrkivän omaksumaan ihmiskunnan saavutuksista sen, mikä niissä on parasta (vrt. Vihavainen: Haun london martin tulokset), hänen ymmärretään haluavan tuijottaa televisiosta älykääpiöitä, jotka on siirretty johonkin mahdollisimman epätodelliseen ympäristöön, joka muuttuu uudeksi ”todellisuudeksi”.

       Tiedotusvälineet ovat muuttuneet tyhmennysvälineiksi, joiden pyrkimyksenä on yksinkertaisesti saada ihmiset tirkistelemään sitä, mitä jotkut toiset yhtä hölmöt tekevät.

      Tässä uusintana hieman raporttia siitä, mitä on ollut tarjolla. En viitsi tarkistaa, mitä siellä nyt on. Jos tilanne muuttuu, kerrotaan siitä varmaan lehdissä.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Ikkuna Milfien maailmaan ja todelliseen todellisuuteen

 

Milfit ja nakut deittaajat

 

     YLE-veron maksajana yritin taas katsoa, mitä siedettäviä ohjelmia löytäisin televisiosta. En ole katsonut televisiota säännöllisesti enää vuosiin, puoli yhdeksän uutiset olen kyllä usein kuunnellut, kun sen voi tehdä samaan aikaan kun lukee jotakin kiinnostavaa.

      Tiedän, että televisiossa on aina silloin tällöin huippukiinnostavia ohjelmia, mutta ne vilahtavat usein ohi, ellei ole varuillaan. Harvoin niitä sitten viitsii YLE-Areenasta enää etsiä. Jotakin katetta maksamalleni verolle sentään haluaisin ja TV:n katsominen voisi olla rentouttava ja virikkeitä antava harrastus, kunhan vain löytäisi ne hyvät ohjelmat.

      Vielä hiljattain oli olemassa kulttuurikanava. YLE-Teema, joka ei sisältänyt hömppää, vaan aivan vakavasti otettavia ohjelmia. Nyt sekin on sotkettu täyteen kaiken maailman silppua, erityisesti urheilua ja jostakin kummallisesta syystä sinne on tungettu myös ruotsinkielistä ohjelmaa, jolle kyllä kuuluu oma paikkansa, mutta miksi juuri siellä?

      Eikö kunnon ohjelmia nyt millään pysty löytämään kylliksi? Ovatko ne kalliita? Katsotaanko niitä liian vähän? Entä mitä tarkoittaa tässä yhteydessä ”liian vähän”?

       Yleisradio on ollut maamme suurimpia kansansivistyslaitoksia ja ottanut tämän tehtävänsä joskus varsin vakavasti. Sen missiona on myös ollut suomen kielen vaaliminen. Nyt se kilpailee ala-arvoisimpien viihdekanavien kanssa yleisöstä, vaikka verotulot takaisivat sen, että se voisi keskittyä vakavasti otettaviin ohjelmiin.

      Yle on myös eturintamassa yhdessä hömppäkanavien kanssa tunkemassa muotopuolia englanninkielisiä sanontoja suomen kieleen. Ohjelmien otsikot ovat yhä uudelleen joko englanniksi tai sitten suomalais-englantilaista sekasotkua, joka mielestäni ei voi todistaa muusta kuin viljelijänsä typeryydestä.

      Katsotaanpa nyt vain tämän päivän ohjelmatarjontaa klo 14 alkaen.  Ohjelmistossa näyttää olevan muun muassa seuraavia nimikkeitä: Ykkösellä Van Life ja kaksi kertaa Exploring Earth. Kakkosella on lähes pelkkää urheilua ja illan päätteeksi sitten Traces -jäljet. Mitähän lisäarvoa tuossakin idioottimaisessa otsikossa saavutetaan sanomalla saman asia vielä englanniksi? Itse asiassa sellainen näyttää kyllä tulleen tavaksi.

      Teemalla on tänään kaksi kertaa ohjelma Exit ja muuten kanava on täynnä toisaalta ruotsinkielistä ohjelmaa, kuten kaksi kertaa Sportnytt ja sitten lastenohjelmia ja ruotsinkielisiä uutisia. Se siitä kulttuurikanavasta.

      Jos sitten katsotaan muita kanavia, nähdään sellaisia nimikkeitä kuin kaksi kertaa Laulu rakkaudelle: Secret Song Suomi. Mitä tämänkin otsikon keksinyt ääliö haluaa sillä sanoa?  Nelosella on Jumanji: The Next Level ja The Voice of Finland, Subilla on UEFA Champions League, LEGO Masters Australia, American Horror Story sekä Frendit, joka lienee jonkinlaista suomea.

      Vitosella on Superman returns ja Ivillä Sex Tape Suomi, kutosella on Gold Rush, Wheeler Dealers, Cliffhanger ja Top Gear. Starilla on Silent Library Suomi, The Beach, Lone Star ja Criminal Minds. Avalla on The Real Houseviwes of Salt Lake City ja The Last Stand, Herolla on Save the Date Suomi, FRII:llä Naked Attraction Suomi, Lady Bird ja Sex and the City 2- sinkkuelämää ja National Geographicilla Food Factory.

     Areenalta löytyy muun muassa Mäkihypyn MC: Oslo, naisten Raw Air HS 134. -Mitähän sotkua se tämäkin oikein on? TLC:llä on ohjelma The MILF Manor.

       Siltä varalta, ettei joku tuntisi tuota uutta sivistyssanaa MILF, kerron, että kyseessä on lyhenne sanoista Mother I’d like to fuck, siis keski-ikäinen nainen, joka on nuorten mielestä vielä niin sanotusti ihan naitava. Mainittakoon, että koneeni kieltäytyi aluksi näyttämästä tuloksia tälle haulle ilmoittaen, että kyseessä ovat sisällöt, jotka saattavat sisältää ns. aikuismateriaalia.

      Hömppäohjelmia, joiden ainoa funktio näyttää olevan katsojien tyhmentäminen, tuntuisi nyt tämänkin pienen otannan perusteella inhimillisesti katsoen olevan riittävästi. Ohjelmanteon nollapisteen tuotoksia eli tosi-TV:tä (realityä) on ainakin joka lähtöön, jossakin tehdään ensi treffit alttarilla ja toisessa tavataan ilman rihman kiertämää: naked attraction… ja onhan niitä.

       Olisi kiinnostavaa tietää, pidetäänkö YLE:ssä ns. suunnittelukokouksia ja jos pidetään, mitä niissä oikein puhutaan. Onko YLE:llä ja koko Suomessa tarjotulla TV-ohjelmistolla jokin missio ja mikä se oikein on? Onko kukaan edes ajatellut, että veronmaksajalla olisi oikeus saada jonkinlaista vastinetta rahalleen ja että YLE on ollut ja sen tulisi yhä olla sivistyslaitos, yksi suomalaisuuden tukipylväistä.

       Murrosikäisten maailmalla on oma oikeutuksensa, mutta se ei voi olla mittapuuna koko kansaa palvelevalle instituutiolle. Missä ovat vaikkapa avoimen yliopiston kurssit, eri kielten opetusohjelmat tai vaikkapa todelliset tietokilpailut siinä muodossa, kuin ne ennen tunnettiin. Nyt on niiden sijasta vähä-älyisiä miljonäärileikkejä, jälkipuberteettisia realityhöpötyksiä ja muita tyhmennysohjelmia.

      Kieli, jota käytetään, on heikkoa, usein tarpeettomalla englannilla sotkettua ja suomen, jos muidenkin kielten lausuminen onnetonta. Nyt vaalien lähestyessä olisi kiinnostavaa kuulla itse kunkin puolueen edustajien näkemyksiä siitä, mitä YLE:lle olisi tehtävä. Pitäisikö sen vain antaa toimia nykyisellä surkealla tasollaan ja mennä aina siitä, missä aita on matalin, vai olisiko syytä ryhdistäytyä ja vaatia täälläkin katetta veroille.

      Tällaiselta se näytti siis maaliskuussa eikä sen kummempaa tunnu olevan vieläkään. En odota ihmeitä uudelta hallitukselta, mutta eduskunta on ennenkin pannut ruotuun yleisradion, joka on lähtenyt laukalle.

      Poliittisten ohjelmien alalla tähän varmaan taas mennäänkin, mutta se on oma tehtävänsä ja ongelmakenttänsä. Tärkeää olisi nyt myös palauttaa kulttuuri ja nimenomaan suomalainen kulttuuri kunniapaikalle myös suomalaisten veronaksajien rahoittamassa instituutiossa!

 

En malta olla panematta tähän vielä viitettä erään alan ammattilaisen painavaan puheenvuoroon:

Vihavainen: Haun marjaana mykkänen tulokset.

 

 

 

 

 

Jo muinaisina aikoina

 

Siis mikä olikaan vanhaa perua?

 

      Tiettyinä kriisikausina ihmisten kyky järkevään ajatteluun heikkenee ja saattaa kerrassaan sammuakin. Silloin löytyy tilausta kaikenlaiselle hokkuspokkus-maailmanselitykselle, jossa kysyjä saa aina luotettavasti samoja turvallisia vastauksia tarpeensa mukaan ja jopa todella yrittämättä.

      Kansallisen regression edistymistä on kuitenkin ollut varsin kiusallista seurata ja ainakin minut sen totaalisuus on yllättänyt.

     Luulen, että asia liittyy myös siihen yleiseen älylliseen ja moraaliseen alamäkeen, joka on ollut länsimaisen sivilisaation maissa viime vuosikymmeninä nopeaa. Nyt kaikki on väännettävä rautalangasta ja sillä tavalla saadut suuret historian yleisavaimet koetaan hyvin palkitsevina ja myös nerokkaina.

      Olemme jälleen tulossa taaperoiden maailmaan, jossa oleellista tai edes sallittua ei ole kriittinen ajattelu, vaan oikean mielentilan saavuttaminen, olipa kyseessä sitten maailman pelastaminen ilmastonmuutokselta, etuuksien vaatiminen kaikkivaltiailta herroilta tai pöyristyminen milloin mistäkin pätevästä syystä. Joistakin asioista on suotavaa pöyristyä mahdollisimman usein, mielellään päivittäin.

     Olisi tietenkin outoa, mikäli sangen kurjaan tilaan itsensä hölmöillyt Venäjä ja sen alaston voimapolitiikka olisivat poikkeus säännöstä. Selvyyden vuoksi sanon, että vastustan ja paheksun sen hyökkäystä Ukrainaan, kuten myös paheksun holokaustia, holodomoria ja kaikkea muutakin joukkotuhontaa. Pöyristyn myös syvästi niiden puolustelusta.

     En kuitenkaan tunne, että tämä tai mikään muukaan seikka vapauttaisi minua ajattelemasta historiaa monimutkaisempana asiana kuin vain yhden tai kahden abstraktin periaatteen ilmentäjänä. Menneisyys on monimutkaisempaa kuin olemme taipuvaisia ajattelemaan.

     Meidän on helppo löytää historiasta ”todisteita” mille tahansa, mutta niiden arvokin yleensä sitten on mitä tahansa (vrt. Vihavainen: Haun mills tulokset ).

     Pistin edelliseen blogiin linkin tähän nyt julkaistavaan, mutta se toimii vain Blogger-versiossa ja harva viitsinee niitä viitteitä vilkaista. Niinpä siis tässä se taas:

 

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

      Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta.

       Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

       Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

       Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

       Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

      Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

      Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

      Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.

       Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

       Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

      Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

       Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan. Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

      Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

      Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

       Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

       On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

       On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

       Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta.

       Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

       Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

       Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

       Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

       Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

       Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin    .

       Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

      Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

       Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

     Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

     Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

     Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!

 

 

 

Kuoleman avulla kuolemattomaksi

 

Elämää suuremman asian lumo

 

      Ihmisellä on kyky ymmärtää oma kuolevaisuutensa, mistä seuraa eksistentiaalinen ahdistus, ellei sitä tavalla tai tavalla torjuta.

     Toimivaksi strategiaksi tässä suhteessa on aina osoittautunut liittyminen johonkin itseä suurempaan, tuleminen jonkin ikuisemman ja mahtavamman asian osaksi. Luopuminen omasta ajattelusta seuraa tästä ilman välivaiheita.

      Tuollaisen asian pitää, paitsi olla elämää suurempi, myös todistaa oma suuruutensa jollakin vakuuttavalla tavalla. Abstraktit puheet koko maailmanhistorian muuttamisesta tai ihmiskunnan pelastamisesta eivät vielä sinällään vakuuta, ellei niihin liity uskon tekoja. Espanjassa sillä nimellä kutsutiiin aikoinaan kerettiläisten polttamista (auto da fé).

     Erittäin vakuuttavia uskon tekoja suoritti Stalinin johtama kommunistinen liike tappaessaan määrätietoisesti uuden yhteiskunnan puolesta miljoonia ihmisiä ja samaahan voi sanoa Hitleristäkin. Nämä uskovaiset eivät valitettavasti jääneet lajinsa viimeisiksi.

     Uskon käsite on tässä aivan keskeinen ja kuuluisassa ”katekismuksessaan” Venäjän sosialistiselle kansalle (NKP:n historian ”Lyhyt kurssi” 1938) Stalin käsitteli asiaa ja todisti, miten vaarallista olisi, mikäli petturit tai ”heikkouskoiset” pääsisivät määrääviin asemiin.

     Stalinilaiselle maailmanselitykselle oli ominaista manikealainen binäärisyys: kaikki asiat kuuluivat joko tähän tai tuohon kategoriaan. Maailma oli jakaantunut antagonistisiin vastavoimiin ja oli tavallaan kiikkulaudan kaltainen: jokainen punnus, joka lisättiin toiselle puolelle, kumosi vastaavan voiman toiselle puolella.

      Fanaattisuuden resepti löytyi tästä. Venäjän intelligentsijasta tuli 1860-luvun jälkeen eli paradoksaalisesti juuri suurten demokraattisten ja liberaalien uudistusten alettua, fanaattista ja se pyrki kokonaan erottautumaan ”vallasta” ja tekemään kaikkensa sen tuhoamiseksi.

      Dostojevski pohdiskeli noina aikoina sitä, kertoisiko hän viranomaisille, mikäli saisi kuulla suunnitelmasta keisarin murhaamiseksi. -Ei, sitä hän ei voisi tehdä. Koko tuo edistyksellinen älymystö murskaisi hänet henkisensi ja moraalisesti sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi.

     Oliko tämä normaalia, oliko tämä yhteiskunnallista sairautta, pohti kirjailija ja kirjoitti tunnetun teoksensa ”Riivaajat”, joka kuvasi itse asiassa aitoja historiallisia tapahtumia ja vieläkin enemmän niiden psykologiaa.

     Onhan näistä tullut kirjoitettua, mutta aihe on tänäkin päivänä taas aivan tuore ja ajankohtainen. Nyt se elämää suurempi asia on ennen muuta ilmastonmuutos ja vielä tarkemmin hiilidioksidin määrä, johon vaikuttaminen lupaa pelastuksen tien ja mahdollisuuden.

       Siinä on taas kerran niin suuri asia, ettei mikään rikos olisi sen hyväksi tehtynä enää rikos, vaan päin vastoin hyvä työ ja sankariteko, joka palkitsisi tekijänsä lähtemättömällä ja ikuisella gloorialla.

 

Tässä samaa asiaa hieman kauempaa:

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vallankumuoksellisen katkismus

 

Vallankumouksellisen katekismus

 

      Kuuluisa Sergei Netšajevin ja hänen järjestönsä vuonna 1871 käsitelty oikeusjuttu, joka antoi Dostojevskille ainekset romaaniin Riivaajat, toi yleiseen tietoisuuteen myös merkillisen ja merkittävän dokumentin nimeltä Vallankumouksellisen katekismus. Se oli painettu Genevessä kesällä 1869 ja sen olivat laatineet yhteistyössä Sergei Netšajev, Pjotr Tkatšjov ja Mihail Bakunin.

      Kyseessä ei siis ollut yhden mielipuolen paperille suoltama purkaus, vaan tarkoin ajateltu vallankumouksellinen maailmankatsomus, joka perustui harkittuun strategiaan vallankumouksen aikaansaamiseksi Venäjällä.

       Läpikäyvänä piirteenä dokumentissa on totalitaarisen ajattelun logiikka: maailmassa nähdään vain yksi ainoa elämisen taso, jolle kaikki on alisteista. Kyseessä on politiikka, joka kattaa myös koko henkilökohtaisen elämän.

       Henkilökohtainen elämä onkin poliittista, se on täysin alistettu Asialle ja vallankumouksellisen omat intressit enempää kuin mikään muukaan maailmassa eivät saa olla sitä estämässä tai haittaamassa.

      Dokumentti on kiinnostava sikäli, että se voisi kelvata minkä tahansa nykyaikaisen radikaalin liikkeen peruskirjaksi, joskaan ei ehkä manifestiksi.

       Sen nykyaikaisuus on juuri sen totalitarismissa, joka fanaattisuutensa ja totaalisuutensa puolesta on täysin verrattavissa uskonnolliseen fanatismiin, joka synnytti jesuitismin ja assassiinit ja jotka niin hyvin tunnemme nykyisestä jihadismista.

      Koska dokumentti kunniallisen poroporvarin silmin on kauhistuttavan moraaliton ja skandaalimainen, antoivat viranomaiset sen tulla julkisuuteen, uskoen sen merkitsevän narodnikkien moraalista konkurssia.

       Toisin kävi, liikkeen suuri nousu osuu juuri 1870-luvulle, jolloin koko Venäjän intelligentsija näytti olevan enemmän tai vähemmän riivaajien pauloissa. Näennäisestä kyynisyydestään huolimatta dokumentin sanoma tarjosi runsaasti aineksia romanttiselle jumalkapinalle ja narsistiselle kaikkivoipaisuuden halulle.

       Netšajevin ja Bakuninin kaltaiset psykopaatit ja mestarimanipuloijat saivat kiksinsä rikoksesta, jonka he rationalisoivat jaloksi toiminnaksi. Se oli oman aikansa jihad, joka veti mukaansa paljon aikansa lahjakkaimpia ja kiihkeimpiä nuorison edustajia.

       Kuten dokumentin lopusta huomataan, sen kirjoittajat uskoivat omaan, erityisesti venäläiseen vallankumoukseensa, joka olisi toisenlainen ja perusteellisempi kuin kaikki, mitä oli tapahtunut lännessä. Voidaankin arvioida, että vaikka Venäjän vallankumousliike epäilemättä oli Ranskan vallankumouksen perillinen, se kehitti sen aatteita pitemmälle, suoranaiseen täydellisyyteen, joka sitten pian levisi myös länteen.

      Seuraavassa on dokumentin alkuosat käännetty kokonaan ja loppu vain selostettu ellei lainausmerkeistä toisin ilmene. Kursiivit ovat minun.

 

1.      Vallankumouksellinen on kadotettu ihminen. Hänellä ei ole mitään omia intressejä, omia asioita, omia tunteita, kiintymyksen kohteita tai omaisuutta, ei edes omaa nimeä. Kaiken hänessä on imenyt itseensä yksi ainoa, kaiken kattava intressi, yksi ainoa ajatus, yksi ainoa intohimo –vallankumous.

2.      Koko olemuksensa syvyyksissä, ei vain sanoissaan, vaan myös teoissaan, hän on rikkonut kaikki suhteensa yhteiskunnan järjestykseen ja koko sivistyneeseen yhteiskuntaan, kaikkiin sen lakeihin, tapoihin, kaikkiin tämän maailman yleisesti hyväksyttyihin ehtoihin. Hän on tämän maailman leppymätön vihollinen ja mikäli hän jatkaa elämistä sen piirissä, tämä tapahtuu vain, että hän voisi tehokkaammin sen tuhota…

3.      Vallankumouksellinen halveksii kaikkea doktrinäärisyyttä ja on luopunut rauhanomaisesta tieteestä jättäen sen jälkipolville. Hän tuntee vain yhden tieteen, hävittämisen tieteen. Sen hyväksi ja vain sen hyväksi hän tänään opiskelee mekaniikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja ehkä lääketiedettä. Sen vuoksi hän opiskelee yöt päivät ihmisten ja luonteiden tiedettä ja tämän yhteiskunnan kaikkien kerrosten olosuhteita ja tilannetta. Päämäärä on taaskin sama –mahdollisimman pikainen ja varma tuho tälle saastaiselle systeemille.

4.      Hän halveksii yleistä mielipidettä; hän halveksii ja vihaa vallitsevaa yhteiskunnan moraalia ja kaikkia sen vaatimuksia ja ilmauksia. Hänelle moraali merkitsee kaikkea sellaista, joka helpottaa vallankumouksen voittoa; kaikki mikä sitä estää, on epämoraalista ja rikollista…

5.      ----

6.      Hän on kova itseään kohtaan ja hänen täytyy olla kova myös muita kohtaan. Kaikki hellät ja tylsistyttävät perhetunteet, ystävyys, rakkaus, kiitollisuus ja jopa kunnia hän alistaa yhdelle ainoalle kylmälle vallankumouksen intohimolle. Hänelle voi olla olemassa vain yksi nautinto, yksi lohdutus, yksi palkkio ja yksi tyydytys –vallankumouksen menestys. Yötä päivää hänellä täytyy olla vain yksi ajatus ja yksi tarkoitus –säälimätön hävittäminen. Työskennellen väsymättömästi ja kylmäverisesti tämän päämäärän hyväksi, hänen täytyy aina olla valmis kuolemaan ja hävittämään omin käsin kaikki, mikä on tämän päämäärän tiellä…

7.      Toverin nauttiman ystävyyden, kiintymyksen ja muiden tunteiden määrän sanelee kokonaan hänen hyödyllisyytensä kaikkituhoavan vallankumouksen käytännön kannalta

8.      ---- ---

 

14.  Tavoitteenaan häikäilemätön tuhoaminen, vallankumouksellinen voi ja hänen usein täytyykin elää yhteiskunnan sisällä, teeskennellen olevansa jotakin hyvin erilaista kuin hän todellisuudessa on. Vallankumouksellisen tulee tunkeutua kaikkialle: kaikkiin alempiin ja keskiluokkiin, kauppiaan puotiin, kirkkoon, aristokraatin taloon, byrokratian ja sotaväen maailmaan, kirjallisuuteen, Kolmanteen osastoon (salainen poliisi) ja jopa Talvipalatsiin.

 

      Vallankumouksellisten ”ystävät”, kuten vihollisetkin jaettiin useihin eri kategorioihin. Vihollisista ensimmäinen ryhmä oli yksinkertaisesti tapettava. Näistä oli laadittava asianmukainen lista.

       Kyseessä ei ollut noiden ihmisten henkilökohtaisesta pahanteosta tai edes heidän herättämästään vihasta, vaan kysymys oli heidän vahingollisuudestaan vallankumouksen asialle. Samaan kategoriaan kuuluivat sellaiset, joiden äkillinen ja väkivaltainen kuolema herättäisi mahdollisimman suurta kauhua hallituksessa.

       Toisen kategorian ihmisille sallittiin pitempi elämä, jotta he petomaisuuksillaan herättäisivät kansassa kapinahenkeä. Kolmannen muodostivat korkea-arvoiset elukat ja lahjattomampi aines, joiden likaiset salaisuudet oli ongittava selville ja orjuutettava heidät.

       Neljäs kategoria muodostui kiipijöistä ja liberaaleista, joiden ohjelmien mukaisesti voitiin harjoittaa konspiraatiota teeskennellen tottelevansa heitä ja samaan aikaan ottaen heidät ohjaukseensa, ottaen selville heidän salaisuutensa ja ahdistellen heidän käsillään hallitusta.

       Viides ryhmä olivat doktrinääriset konspiraattorit ja paperivallankumoukselliset, jotka oli houkuteltava tuhoisiin esiintymisiin, joiden tuloksena suurin osa tuhoutuu ja osasta tulee oikeita vallankumouksellisia.

       Kuudes ja sangen tärkeä kategoria olivat naiset, jotka voitiin jakaa kolmeen osaan. Ensiksikin tyhjät, ajatuksettomat ja hengettömät, joita voitiin käyttää miesten kolmannen ja neljännen kategorian tapaan.

        Toinen ryhmä olivat sellaiset, jotka kyllä olivat tulisia, aatteelle omistautuneita ja kykeneviä, mutta eivät meikäläisiä, koska eivät olleet vielä kehittyneet kyllin pitkälle. Heitä saattoi käyttää samoin kuin viidennen kategorian miehiä.

       Lopuksi oli ”täysin meikäläisten” naisten ryhmä, jotka olivat tovereita. Heihin oli suhtauduttava kuin suurimpaan aarteeseen, jota vailla ei tulla toimeen.

       Mitenpä sitten oli suhtauduttava varsinaiseen ”kansaan”, jonka puolesta toki kaikki tapahtui ja jolle vallankumouksellinen oli ainakin viime kädessä pyhittänyt elämänsä, olettaen, että vallankumouksella ja kansan onnella oli suora keskinäinen suhde?

       Kansan, nimenomaan ”raakaa työtä tekevän kansan” (чернорабочий народ) vapauttamisen ja onnen sanottiin todella olevan ”ainoana päämääränä”, mutta se voitiin toteuttaa vain ”kaikki tuhoavan kansan vallankumouksen” avulla ja sen vuoksi vallankumoukselliset pyrkivät kaikin tavoin lisäämään ja pahentamaan kaikkia niitä onnettomuuksia ja pahoja asioita, jotka lopulta saisivat kansan kärsivällisyyden loppumaan ja ryhtymään yleiseen kansannousuun.

        Vallankumouksella ei tarkoitettu säännönmukaista, klassisen länsimaisen kaavan mukaista vallankumousta, joka aina pysähtyi kunnioittamaan omaisuutta ja niin sanotun sivistyksen traditioita ja on tähän mennessä aina rajoittunut yhden poliittisen järjestelmän korvaamiseen toisella ja yrittänyt luoda ”niin sanotun vallankumouksellisen valtion”.

       Kansan voi pelastaa vain sellainen vallankumous, joka hävittää juuriaan myöten kaikenlaisen valtiollisuuden ja kaikki Venäjän valtiolliset traditiot, järjestykset ja luokat.

       Siksi järjestö (товарищество) ei sido kansaa mihinkään organisaatioon ylhäältä käsin. Tulevaisuudessa ehkä syntyy jonkinlainen organisaatio, mutta se on tulevien sukupolvien asia.

”Meidän asiamme on hirmuinen, täydellinen, kaikenkattava ja armoton tuhoaminen”.

       Tämän vuoksi yhteyttä olikin etsittävä siihen ainekseen, joka aina on myös teoissa protestoinut kaikkea valtioon liittyvää vastaan, niin pappeja, aatelisia, kauppiaita kuin kulakkeja. ”Liitymme yhteen hurjan ryövärimaailman kanssa (с лихим разбойничьим миром), tuon Venäjän aidon ja ainoan vallankumouksellisen voiman kanssa”.

       Tämän maailman tiivistäminen yhtenäiseksi voittamattomaksi ja kaiken tuhoavaksi voimaksi – siinä on koko organisaatiomme, konspiraatiomme ja tehtävämme”.

      Lienee pakko todeta, että nämä toverit olivat loppuun saakka johdonmukaisia ja siihen varmaan myös perustui heidän uskomaton suosionsa.

        Tosin myös henkilöinä tiedetään ainakin Netšajevin ja Bakuninin olleen tyypillisiä psykopaatin piirteitä omaavia narsistisia manipuloijia ja hurmaajia, joille toisten ihmisten tunteilla ei ollut mitään merkitystä.

        Alan merkittävimpiä saavutuksia on, että Netšajev pystyi houkuttelemaan puolelleen erittäin tarkoin valvotun Pietari-Paavalin linnoituksen vankityrmän vartijat ja pitämään vankeudesta käsin yhteyttä narodovoltseihin, jotka murhasivat Aleksanteri II:n.

       Psykopaatit meillä on aina keskuudessamme ja sama koskee heidän aatteellista perintöään, jonka jälkiä voi havaita useimmissa radikaaleissa liikkeissä ja alakulttuureissa. Venäjän vallankumous näytti jo hetken olleen suuri oppitunti kaikille, mutta eipä kiiruhdeta liian optimistisiksi.

 

Mitä älyä hävittämisessä on?

 

Romanttisen väkivallan (epä-)älyllinen tausta

 

      Ranskan suuri vallankumous julisti suuria abstrakteja tunnuksia: vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ja yritti toteuttaa niitä pakolla, sorrolla ja segregaatiolla. Väkivallasta tuli se korvaamaton ja ensisijainen väline, jonka avulla vanha valta kaadettiin ja uusia instituutioita yritettiin luoda.

     Tunnetun marxilaisen sanonnan mukaan väkivalta on edistyksen kätilö ja alemmasta yhteiskuntamuodosta siirrytään korkeampaan vain ja ainoastaan sen avulla, sillä valtaa pitävät eivät koskaan luovu siitä vapaaehtoisesti. Vallankumoukset ovat ”Historian vetureita”.

    Euroopasta ideansa ja Venäjältä käytäntönsä saaneet kommunistiset puolueet lähtivät aina tästä aksioomasta, joskin tuon ideologian hiipumisvaiheessa asiaa koetettiin vesittää selittämällä, että väkivalta on välttämätöntä vaon silloin, kun aikansa elänyt ja syrjäytettävä luokka tekee vastarintaa.

       Syy mahdollisista ja toki itse asiassa väistämättömistä ”oheisvahingoista” oli siis kokonaan sen luokan harteilla, joka ei ymmärtänyt aikansa päättyneen ja yritti tehdä vastarintaa.

       Ranskan vallankumouksen marxilainen tulkinta on ollut niin vaikuttava, että sitä on enimmäkseen myös porvarillisessa maailmassa tulkittu marxilaisittain, suurena edistyksen riemuvoittona, joka vei koko ihmiskuntaa eteenpäin, korkeammalle tasolle.

     Itse Ranskassa tämä oli tärkeä syy siihen, että manikealainen äärivasemmistolaisuus tuli siellä älymystön normaaliksi lähtökohdaksi. Ranskan suuren vallankumouksen totalitaarista luonnetta ei ymmärretty, pohti tuon vallankumouksen tutkintoja tutkinut François Furet 1980-luvulla.

    Kaiken takanahan oli hegeliläinen dialektiikka, jonka säilymistä yhtenä älymystön ajattelun peruskomponenttina kautta 1900-luvun sopii vain ihmetellä.

      Venäläinen, leniniläinen marxismi asetti Ranskan vallankumouksen suureksi esikuvakseen. Suotta ei Pietarissa tänäkin päivänä ole esimerkiksi Robespierren rantakatua ja Marat’n katua. Myös etunimi Marat oli aikoinaan suosiossa. Kannattaa panna merkille, että näiden sankarien nimiin assosioitui kaikkein verenhimoisin terrori.

       Leniniläisen marxismin ideologiassa, jonka simppelein, selkein ja arvovaltaisin esitys kautta historian on ollut NKP:n historian lyhyt kurssi vuodelta 1938, korostettiin kaiken kehityksen dialektisuutta: se syntyi vain  taistelusta, toisiaan vastaan taistelevien osapuolten kamppailusta, joka ratkesi vain toisen tuhoon.

      Yhteiskunnassa selitettiin luokkien välisen vastakohtaisuuden oleva antagonistista: toisen tappio oli aina toisen voitto. Viime kädessä jokaisen luokan herruus perustui väkivaltaan, joka oli yhteiskunnallisen taistelun ”korkein muoto”. Tältä pohjalta sopii ymmärtää myös teloituksen ideologinen nimitys: ”yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide” (vysšaja mera).

      Koska väkivalta oli niin olennainen osa koko maailmanhistoriallisen kehityksen eteenpäin vievänä voimana, sai se tietenkin jo siitä taianomaisen ja myös romanttisen hohteen. Ne vahingot, joita hallitsevalle luokalle tuotettiin, olivat pelkästään hyötyjä sorrettujen kannalta.

    Epäilemättä koko tämä teoreettinen viitekehys on kovin primitiivinen, mutta juuri siksi populaari. Se sai mitä suurimman merkityksen ja jopa uskottavuuden, kun sen takana kerran oli toinen  maailman supervalloista ja tässäkin maassa sitä ihasteltiin ylenpalttisesti etenkin kulttuurielämän ja korkeakoulujen piirissä.

      Ranskassa suuri vallankumous tuli keskeiseksi osaksi kansakunnan pyhää tarinaa. Siinähän Ranska oli ollut etujoukkona taistelemassa koko ihmiskunnalle tietä uuteen aikakauteen.

     Kun suuren vallankumouksen 200-vuosipäiviä vietettiin, alkoi jo olla tilaa myös vähemmän dogmaattisille näkemyksille. François Furet’n merkitys Ranskassa oli suuri, mutta meillä häntä ei edes huomattu.

     Mutta (anti-)intellektuaalinen väkivallan kultti muistuttaa toisintokuumetta. Se on jälleen saanut valtaansa ranskalaista nuorisoa erityisesti siltä osin, kuin se edustaa slummien kasvatteja, jotka katsovat olevansa sodassa tuota maata vastaan, joka heitä ruokkii ja kumartelee.

        Jo ennen Furet’n analyysejä meilläkin ilmestyi J.L. Talmonin merkittävä teos ”totalitaarisesta demokratiasta”, joka taisi jäädä aivan huomaamattomaksi. Siitä seuraavassa:

 

orstai 10. huhtikuuta 2014

Totalitaarinen demokratia

 

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

 

     Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen.

      Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

      Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

      J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

      Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa.

         Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

      Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

        Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia.

        Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

       Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite.

         Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

       Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

        Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

        Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita.

         Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant la lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

       Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa.

       Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

       Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

       Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

        Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

       Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista.

         Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

      Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä.

       Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

       Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

        Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

        Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

       Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

       On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

        Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

      Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.

         Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.

 

Aikakauden näkymiä

 

Viimeisen ihmisen sammakkoperspektiivi

 

      Friedrich Nietzsche puhui ”viimeisestä ihmisestä”, joka ilmeisesti oli lajinsa loppuun asti viety ja siis surkein ilmetymä, jonka jälkeen kenttä kai olisi vapaana korkeammille olennoille, jopa tuolle maanmainiolle yli-ihmiselle, jota Nietzsche peräänkuulutti (ks. Vihavainen: Haun superia tulokset).

     ”Viimeisetä ihmisestä” on puhunut myös muuan aikamme merkittävin visionääri, Francis Fukuyama, joskin myönteisemmässä hengessä. Mene ja tiedä, onko aikamme ihminen sitten asianmukaista kutsua ”viimeiseksi” ja mistä syystä. Pätevänä syynä voisi pitää sitä, että hän on omalta pohjaltaan kehittynyt niin pitkälle kuin yleensä on mahdollista.

      Hämmästyttävän sattuvasti hänen nykyisen ominaislaatunsa joka tapauksessa ennusti jo toistasataa vuotta sitten Oswald Spengler.

Todennäköisimmin Spengler maalasi tuon kuvan oman aikansa kokemusten perusteella ja projisioi sitten myös menneisyyden aikakausiin, esimerkiksi Rooman rappion aikaan. Samat peruspiirfteet, vain kehittyneempinä näemme joka tapauksessa myös tämän päivän maailmassa.

      Ne asiat, jotka rappeutuneen ja sivilisaatioksi” muuttuneen ”kulttuurin” ytimessä olivat havaittavissa, olivat Spenglerin aikaan vielä uusia. Suurkeupungit olivat harvinaisia ja varsinaisia megalopoliksia oli vasta koko maailmassa pari kappaletta. Eihän niitä paljon ollut Rooman rappiokaudellakaan, mutta ne määräsivät aikakauden hengen, ainakin Spenglerin mukaan.

     Omalla tavallaan tuo suurkaupunki-ihminen, jonka tunnistamme heti roomalaisista muotokuvista kaltaiseksemme, oli kaikkein pisimmälle kehittynyt lajinsa edustaja. Hän oli rationaalinen, blaseerautunut kosmopoliitti ja urbaanin elämäntavan edustaja, joka halveksi naiiviutta joka suhteessa.

       Spenglerin käsityksen mukaan, sikäli kuin sitä ymmärrän, tälle ”sivilisaatioihmiselle” oli ominaista myös sammakkoperspektiivi. Yksilö merkitsi kaikkea, maailman suuret kokonaisuudet olivat korkeintaan hyödyllisiä tai hyödyttömiä, eivät arvokkaita tai pyhiä sinänsä.

      Lienee oletettava, että tällainen uudenihmisen ideaalityyppi ei edustanut enemmistöä tai ollut edes kovin yleinen. Sen sijaan se saneli mahdollisen ja haluttavan rajat sille karjalle, joka tuijotti sitä ylöspäin ja yritti ihaillen matkia.

      Miten moni itse asiassa uskoi ihan tosissaan keisarien jumaluuteen, vaikka heidät olikin sinne virallisesti korotettu? Sen sijaan he ainakin symbolisoivat sitä, mikä oi ”omaa” -siihen saakka kunnes muuttuivat alastoman valtapolitiikan symboleiksi ja tekivät tilaa uudelle uskonnolle, joka vaati ja sai osakseen fanaattista palvontaa. Massat lakkasivat kunnioittamasta valtakunnan symboleja ja etsivät identifioitumisensa kohteen muualta. Eivät he kuitenkaan silloin tainneet ryöstää ja polttaa kauppoja?

     Minusta Spenglerin ”Perikadon” kiinnostavimpiin osuuksiin kuuluu sen liitteenä oleva luettelo oman ajan ilmiöistä. Se alkaa Schopenhauerista ja päätyy vuosisadan vaihteeseen (ks. Vihavainen: Haun missä ollaan tulokset ).

     Alan harrastajat löytävät sille helposti jatkoa mielin määrin ja se, joka haluaa uskoa erityisesti Spenglerin tulkintaa, löytää sen tueksi yhä lisää argumentteja. Mutta sellaisiahan etsivä pystyy löytämään lähes mille tahansa.

       Huomaan kirjoittaneeni Spengleristä viimeksi melko hiljattain, mutta kun blogi minustakin vaikutti uudelleen luettuna ihan kiinnostavalta, panen sen tähän taas muidenkin iloksi:

 

torstai 8. tammikuuta 2026

Loppua kohti mennessä

 

Kulttuuri ja sivilisaatio

 

Oswald Spengler, Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Anaconda 2017, 1471s. (Alkuteos 2017).

 

     Oswald Spenglerin merkitystä ja metodia ei tässä kannata ruveta taas kerran setvimään. Olen hänestä aina silloin tällöin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun spengler tulokset ) ja totean, kuten joskus ennenkin, että onhan häneltä syntynyt kiinnostava ja omaperäinen maailmanhistorian selitysyritys, jonka esikuvaa on kyllä haettu esim. Nikolai Danilevskilta.

      Spengler on kuitenkin paljo Danilevskia monipuolisempi ja asettaa itselleen aivan huikeita tavoitteita, joiden toteuttaminen toki jää luonnostelun (Umrisse) asteelle, kuten suurteoksen otsikkokin kertoo. Tekstiä siitäkin sentään kertyy puolentoistatuhannen sivun verran. Sitä ei oikein viitsi lukea kokonaan, mutta on pakko sanoa, että aina silloin tällöin sen kohokohdat tuntuvat yllättävän osuvilta ja kiinnostavilta.

     Spenglerhän on jonkinlainen profeetta ja ennen muuta runoilija, joka mainitsee suurimmiksi oppi-isikseen Goethen ja Nietzschen. Joka tapauksessa hän tottuneesti liikkuu yhtä hyvin muinaisessa Kiinassa ja Egyptissä kuin oman aikansa saksalaisissa teattereissa ja konserteissa. En oikeastaan tiedä, kävikö hän niissä, kovin köyhä kun kuuluu olleen.

    Maailmalla hän ei liene juuri matkustellut, mutta tutkijankammion kirjoistakin oli mahdollista oppia paljon. Muinaisuuteenhan ei voi matkustaa kukaan. En tiedä, olisivatko kuuntelukirjat ja TV-dokumentit ajaneet saman asian. Epäilen.

     Spenglerin kulttuuripessimismi on liitetty ensimmäiseen maailmansotaan ja etenkin Saksan tappioon siinä. On kuitenkin otettava huomioon, että kirjan ensimmäinen versio valmistui jo vuonna1912 ja että kirja vuonna 1917 ilmestyessään viittasi esipuheessaan Saksan armeijan loistaviin saavutuksiin eikä mihinkään katastrofiin. Mitään oikopäätelmiä ei siis kannata tehdä.

     Omituinen seikka on, että kirjan liitteenä ollut luettelo oman aikamme kulttuuri-ilmiöiden merkityksestä spengleriläisen morfologian kannalta näyttää olevan eri painoksissa erilainen. Olen itse käyttänyt sekä vanhaa, muutaman vuosikymmenen ikäistä laitosta, että nyt tätä uutta versiota. Lisäksi on toki se suomennettu potpurri.

     Vanhassa laitoksessa luettelo oli paljon pitempi, mutta nyt on tyydytty joidenkin lukujen perässä oleviin lyhyisiin listoihin, joissa sivumennen sanoen pohjoismaat, etenkin Ruotsi ja Norja ovat erittäin runsaasti edustettuina ja USA:ta tuskin edes mainitaan. Englantikin jää hyvin vähälle huomiolle.

      Olen joskus leikitellyt kysymyksellä, mitä Spengler sanoisi erinäisistä oman aikamme ilmiöistä. Selvää ainakin lienee, ettei niissä hänelle olisi erityisiä yllätyksiä.

      Mutta vilkaistaanpa yhtä kirjan keskeistä ideaa, ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” eroa eli Spenglerin terminologiassa elävän ja orgaanisen kulttuurin rappeutumista mekaaniseksi ja hengettömäksi sivilisaatioksi.

      Sehän hänen mielestään tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikissa kulttuureissa. Antiikissa se merkitsi helleenisen ajan muuttumista ensin hellenistiseksi ja sitten roomalaiseksi. Viimemainitulle oli ominaista suurkaupunkimentaliteetti, uskonnottomuus ja monet muut vastaavat ilmiöt, jotka löydämme myös nykyakasta.

      Länsimaiselle, faustiselle kulttuurille on ominaista alituinen pyrkiminen johonkin. Moraalissa sille eivät riitä esikuvat tai neuvojen antaminen, se haluaa pakottaa. Koko länsimainen kulttuuri ja nimenomaan sen sen sivilisaatiovaihe on sosialistista, halusivatpa ihmiset sitä tai eivät. He pystyvät ajattelemaan vain sosialismin termein, olivatpa sen puolesta tai vastaan.

      Kysymys ei kuulu, millaista esikuvaa olisi kehotettava seuraamaan, vaan millä keinoin voitaisiin pakottaa kaikki ihmiset moraalisuuteen ja hyvinvointiin. Faustinen ihminen katselee koko maailmaa sen muuttamisen kannalta. Hän on maailmanparantaja. Hienot esikuvat tai hyvä neuvot eivät ole faustisen ihmisen kannalta merkityksellisiä.

      Spenglerin terminologiassa tämä on sosialismia ja sellaisia me faustisen kulttuurin ihmiset siis jo nyt olemme kaikki, mikä on uutta ja kuuluu aikakauteemme.

      Jollekin Epikurokselle oli sen sijaan herttaisen yhdentekevää, mitä toiset ihmiset ajattelivat tai tekivät. Ihmisten muuttaminen ei kuulunut hänen intressipiiriinsä, vaan noiden toisten itsensä. Elämänihanteena oli apatheia, mielenrauha. Etiikassakin oltiin polyteistejä.

      Kaikki antiikin etiikka oli asenteen etiikkaa, länsimainen etiikka taas teon etiikkaa, selittää Spengler. Sikäli olemme jo roomalaisia, koskee teon etiikka myös jo meitä.

      Spengler ei halua kirjoittaa ”filosofianprofessorien professorifilosofiaa”, josta jo Schopenhauer puhuu, vaan ruotii jokapäiväisen ajattelun ja tajunnan muotoja ja perusteita, sikäli kuin niitä on mahdollista löytää.

     Itse asiassa ihminen tietää kovin harvoin, mihin hän itse asiassa uskoo. Iskusanat ja opit ovat vain pintaa.

      Mutta nyt (siis 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) oli tultu sellaiseen kulttuurin käännekohtaan, jonka jokainen sivilisaatioksi madaltuva kulttuuri joutuu kokemaan: suoritettiin kaikkien arvojen uudelleenarviointia.

     Siihen kuuluu, että kaikki vanhan kulttuurin muodot alistetaan uudistamiselle ja uudelleenkäsittämiselle. Uusi aikakausi ei enää luo mitään, vaan ainoastaan tulkitsee uudelleen.

      Nyt elettiin siis eettisen sosialismin tulemisen aikaa. Sen esi-isä oli Rousseau, jonka merkitystä voitiin verrata Sokrateehen ja Budhhaan näiden omissa kulttuureissa tapahtuneen muutoksen kannalta.

      Kyseessä on ilmiö, jota Nietzsche keskeneräisessä teoksessaan nimitti nihilismin synnyksi. Länsimaissa se merkitsee suurkaupunki-ihmisen tuloa valmiiksi, joka näyttää päättyvän vasta vuoden 2000 jälkeen….

     Kulttuuri ja sivilisaatio suhtautuvat toisiinsa kuten sielu ja sen muumio. Kulttuurin ihminen elää sisäisesti ( ”sisään päin” nach Innen), sivilisaatioihminen taas ulkoisesti (nach Aussen), hän oleskelee tilassa, jonka täyttävät tavarat ja ”tosiasiat”.

     ”Kulttuurin maiseman” keskellä on sen antipodi, epäorgaaninen suurkaupunki, jonka ihmiset se on irrottanut juuriltaan. Kulttuurin ihmiset elävät tiedottomasti, sivilisaatioihmiset tietoisesti. Talonpoikaiston yhä säilyneillä jäännöksillä suurkaupunkien kulmilla ei ole enää omaa merkitystä, ”Kansa” on nyt kaupunkilaisista koostuva epäorgaaninen ja labiili massa.

      Vielä totea Spengler, että kulttuurin moraali on se moraali, joka ihmisellä jo on, sivilisaatio puolestaan vasta etsii sellaista. Edellä mainittu moraalin laji on liian syvä logiikalle ja jälkimmäinen sen sijaan logiikan funktio.

      Sivilisaation syrjäyttäessä kulttuurin katoaa kaikki suuren luokan metafysiikka ja tilalle tulee systeemejä, joista paistaa keinotekoisuus, sieluttomuus ja puolitotuus.

     Sivilisaatiossa aletaan maailmaa tarkastella lintuperspektiivin sijasta sammakkoperspektiivistä. Kulttuurissa oli traagisuutta, jonka kestämiseen liittyi tietynlaista ylpeyttä, mutta sivilisaation plebeijinen henki keskittyy pyrkimykseen sen kiertämiseksi.

     Tieteessä oli kerran luovaa neroutta, mutta nyt sen piirissä vain suoritetaan oppinutta työtä. Jokainen kulttuuri merkitsi kerran uskontoa ja jokainen sivilisaatiovaihe merkitsee sen sijaan uskonnottomuutta (Irrelligion).

      Itse asiassa sivilisaation olemus kulttuurin kuolemisena näkyy myös aivan fyysisestikin, lapsettomuutena, joka on maasta irtaantuneiden kansankerrosten kohtalo niin nyt kuten menneisyydessäkin.

     Mitäpä tuohon sanomaan. Paljon löytää morfologi nykyisestä aikakaudesta rappion oireita ja mikä merkittävää, niitä oli runsaasti jo sata vuotta ja jopa kaksisataa vuotta sitten. Tämä sopii hyvin siihen nopeuteen, jolla suuret kulttuuriset muutokset ovat aiemminkin tapahtuneet.

     Mutta mitä on tulossa meidän jälkeemme? Mitä tapahtuu sitten, kun sivilisaatiomme on muuttunut pelkäksi kaukaisen menneisyyden kuriositeetiksi maailmanhistoriassa ja uudella tavalla ajattelevat ihmiset yrittävät tuhannen vuoden kuluttua ymmärtää aikaamme?

      Mielestäni Spengler joutuisi tässä moniin vaikeuksiin ja on kenties sen takia aika harvasanainen tulevaisuuden suhteen. Muuan hänen ennustuksensa on Venäjän ja sitä elähdyttävän, ilmeisesti jossakin mielessä uudenlaisen ”Johannekselaisen” kristinuskon nousu.

      Näkisipä vain. Mutta ei Spengelr sokea ollut myöskään kaukaisen idän kulttuurien nousulle. Jo1930-luvulla hän kirjoitti kirjan ”Ratkaisun vuosia”, jossa kuvasi sitä haastetta, jonka idän kansakunnat jo esittivät läntiselle maailmalle puhtaasti taloudellisessakin mielessä (vrt. Vihavainen: Haun ratkaisun vuosia tulokset ).

     Mutta onhan näitä profeettoja. Tulevaisuuden ennusteet eivät ole kovin kiinnostavia, kun menneisyyskin on vielä niin vaikeaa tulkita.