Mitä älyä hävittämisessä on?

 

Romanttisen väkivallan (epä-)älyllinen tausta

 

      Ranskan suuri vallankumous julisti suuria abstrakteja tunnuksia: vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ja yritti toteuttaa niitä pakolla, sorrolla ja segregaatiolla. Väkivallasta tuli se korvaamaton ja ensisijainen väline, jonka avulla vanha valta kaadettiin ja uusia instituutioita yritettiin luoda.

     Tunnetun marxilaisen sanonnan mukaan väkivalta on edistyksen kätilö ja alemmasta yhteiskuntamuodosta siirrytään korkeampaan vain ja ainoastaan sen avulla, sillä valtaa pitävät eivät koskaan luovu siitä vapaaehtoisesti. Vallankumoukset ovat ”Historian vetureita”.

    Euroopasta ideansa ja Venäjältä käytäntönsä saaneet kommunistiset puolueet lähtivät aina tästä aksioomasta, joskin tuon ideologian hiipumisvaiheessa asiaa koetettiin vesittää selittämällä, että väkivalta on välttämätöntä vaon silloin, kun aikansa elänyt ja syrjäytettävä luokka tekee vastarintaa.

       Syy mahdollisista ja toki itse asiassa väistämättömistä ”oheisvahingoista” oli siis kokonaan sen luokan harteilla, joka ei ymmärtänyt aikansa päättyneen ja yritti tehdä vastarintaa.

       Ranskan vallankumouksen marxilainen tulkinta on ollut niin vaikuttava, että sitä on enimmäkseen myös porvarillisessa maailmassa tulkittu marxilaisittain, suurena edistyksen riemuvoittona, joka vei koko ihmiskuntaa eteenpäin, korkeammalle tasolle.

     Itse Ranskassa tämä oli tärkeä syy siihen, että manikealainen äärivasemmistolaisuus tuli siellä älymystön normaaliksi lähtökohdaksi. Ranskan suuren vallankumouksen totalitaarista luonnetta ei ymmärretty, pohti tuon vallankumouksen tutkintoja tutkinut François Furet 1980-luvulla.

    Kaiken takanahan oli hegeliläinen dialektiikka, jonka säilymistä yhtenä älymystön ajattelun peruskomponenttina kautta 1900-luvun sopii vain ihmetellä.

      Venäläinen, leniniläinen marxismi asetti Ranskan vallankumouksen suureksi esikuvakseen. Suotta ei Pietarissa tänäkin päivänä ole esimerkiksi Robespierren rantakatua ja Marat’n katua. Myös etunimi Marat oli aikoinaan suosiossa. Kannattaa panna merkille, että näiden sankarien nimiin assosioitui kaikkein verenhimoisin terrori.

       Leniniläisen marxismin ideologiassa, jonka simppelein, selkein ja arvovaltaisin esitys kautta historian on ollut NKP:n historian lyhyt kurssi vuodelta 1938, korostettiin kaiken kehityksen dialektisuutta: se syntyi vain  taistelusta, toisiaan vastaan taistelevien osapuolten kamppailusta, joka ratkesi vain toisen tuhoon.

      Yhteiskunnassa selitettiin luokkien välisen vastakohtaisuuden oleva antagonistista: toisen tappio oli aina toisen voitto. Viime kädessä jokaisen luokan herruus perustui väkivaltaan, joka oli yhteiskunnallisen taistelun ”korkein muoto”. Tältä pohjalta sopii ymmärtää myös teloituksen ideologinen nimitys: ”yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide” (vysšaja mera).

      Koska väkivalta oli niin olennainen osa koko maailmanhistoriallisen kehityksen eteenpäin vievänä voimana, sai se tietenkin jo siitä taianomaisen ja myös romanttisen hohteen. Ne vahingot, joita hallitsevalle luokalle tuotettiin, olivat pelkästään hyötyjä sorrettujen kannalta.

    Epäilemättä koko tämä teoreettinen viitekehys on kovin primitiivinen, mutta juuri siksi populaari. Se sai mitä suurimman merkityksen ja jopa uskottavuuden, kun sen takana kerran oli toinen  maailman supervalloista ja tässäkin maassa sitä ihasteltiin ylenpalttisesti etenkin kulttuurielämän ja korkeakoulujen piirissä.

      Ranskassa suuri vallankumous tuli keskeiseksi osaksi kansakunnan pyhää tarinaa. Siinähän Ranska oli ollut etujoukkona taistelemassa koko ihmiskunnalle tietä uuteen aikakauteen.

     Kun suuren vallankumouksen 200-vuosipäiviä vietettiin, alkoi jo olla tilaa myös vähemmän dogmaattisille näkemyksille. François Furet’n merkitys Ranskassa oli suuri, mutta meillä häntä ei edes huomattu.

     Mutta (anti-)intellektuaalinen väkivallan kultti muistuttaa toisintokuumetta. Se on jälleen saanut valtaansa ranskalaista nuorisoa erityisesti siltä osin, kuin se edustaa slummien kasvatteja, jotka katsovat olevansa sodassa tuota maata vastaan, joka heitä ruokkii ja kumartelee.

        Jo ennen Furet’n analyysejä meilläkin ilmestyi J.L. Talmonin merkittävä teos ”totalitaarisesta demokratiasta”, joka taisi jäädä aivan huomaamattomaksi. Siitä seuraavassa:

 

orstai 10. huhtikuuta 2014

Totalitaarinen demokratia

 

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

 

     Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen.

      Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

      Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

      J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

      Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa.

         Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

      Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

        Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia.

        Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

       Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite.

         Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

       Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

        Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

        Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita.

         Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant la lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

       Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa.

       Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

       Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

       Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

        Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

       Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista.

         Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

      Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä.

       Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

       Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

        Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

        Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

       Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

       On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

        Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

      Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.

         Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.

 

Haittaa vapaudesta?

 

Totalitaarisen demokratian tiellä

 

Niin sanotun suomettumisen aikaan maassamme vallitsi sananvapaus, mitä moni ei taida enää ymmärtää, kuten ei muutenkaan tuon mainitun ilmiön luonnetta.   

     Siinähän kyse oli itsesensuurista: Joidenkin pelkkä asioiden pelkkä esille ottaminen saattoi olla poliittinen itsemurha, mikäli halusi toimia valtakunnallisen tason politiikassa. Viestimet, jotka sellaista julkaisivat, saivat myös odottaa omaa mainettaan varjelevien piirien epäsuosiota ja todennäköisiä ongelmia.

     Mutta sananvapaushan tarkoittaakin oikeutta julkaista mitä tahansa kenenkään sitä ennakolta estämättä. Mitä sitten jälkikäteen tapahtuu, on periaatteessa aivan toinen juttu, mutta ei se ole sitä käytännössä. Se voi olla se kaikkein tehokkain keino kahlita sananvapautta.

     On kiinnostavaa havaita, että samaan aikaan, kun esimerkiksi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavista kirjoituksista ja kuvista ei seuraa enää mitään sanktioita ja uskonnollisia tunteitakin saa loukata mielin määrin, kunhan muistaa, ketä loukkaa, onkin koko ajan nousemassa aivan uudenlaisia tabuja.

     Niitäkin saa loukata halunsa mukaan, mikäli on valmis saamaan jopa aivan triviaalien perinteisten käsitysten julkistamisesta niskaansa vuosien mittaisen oikeusprosessin ja lopulta langettavan tuomion rangaistuksineen aivan riippumatta siitä, onko ”rikoksella” uhria vai ei.

     Tässä ei tarvitse asiaa enemmälti selittää.

Uusin alan saavutus ei ole ainoa lajissaan. Muutamia vuosia sitten tapahtui asioita, joita luetellaan seuraavassa adressissa.

     En itse asiassa edes muista, kenen aloitteesta adressi syntyi ja ketkä siihen osallistuivat. Nykytiedolla voi todeta, että siinä vielä heijastui naiivi usko siihen, että ainakin nyt oikeuslaitos varmasti noudattaa tervettä järkeä sananvapauteen liittyvissä päätöksissään.

     Tätähän meidän on joka tapauksessa pakko toivoa, sillä muuten vapaan yhteiskuntamme perusta tulee nopeasti murenemaan uuden itsesensuuriin perustuvan mielipideterrorin takia.

     Onko yksityisten toimijoiden into vainota toisinajattelavia jo hieman hiipunut, en osaa sanoa, mutta adressin ajatukset ainakin muistuttavat meitä tärkeistä asioista, joten pannaanpa ne taas esille:

 

 

 

 

 

Perjantai 3. toukokuuta 2019

Sananvapauden puolesta

 

Hyvää sananvapauden päivää!

 

Toivottavasti kaikki yhä vielä muistavat, miksi Neuvostoliitossa oli niin ankara sensuuri.

     Syyhän oli se, että se oli maailman vapain maa ja sen vuoksi sen vapaus oli jatkuvasti uhattuna riistojärjestelmän edustajien ja kätyrien taholta.

     Sellaisten kanssa ei ruvettu eikä voitukaan ruveta keskustelemaan ja niinpä omaa vapautta suojeltiin kaikin mahdollisin keinoin. Mikään keino sinänsä ei ollut liian alhainen eikä häpeällinen, sillä itse aate oli niin suuri ja pyhä.

     Aiemmin historiassa Ranskan Kansalliskonventti, muuan bolševikkien esikuvista, oli vuonna 1793 päättänyt, että Lyonin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta ja sen paikalle pystytettävä kyltti, jossa lukee: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

     Lyonin rankaisemisen sai hoitaakseen Joseph Fouché, joka on historiassa tunnettu, sanoisinko suhteestaan periaatteellisuuteen. Hän ei hoitanut tätä työtään mainittavan tehokkaasti, mutta tärkeintähän on aulis mielenlaatu. Keskuudessamme onkin aina henkilöitä, joille arvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu ja jotka ovat niiden puolesta valmiita mihin tahansa.

     Fouchén elämäkerrasta, jonka halukkaat voivat googlata luettavakseen, voinemme oppia esimerkiksi sen, että se, mitä nimitämme arvopohjaksemme ja minkä päällä luulemme vakaasti seisovamme, onkin vain aikaansa sidottu konventio, joka saattaakin seuraavassa historian vaiheessa osoittautua peräti pettäväksi.

     Niinpä meidän kaikkien olisi, yleisen ja yhteisen etumme nimissä, suvaittava myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat arvopohjamme vastaisia. Niillä on luultavasti myös meille jotakin sanottavaa, vaikka emme haluaisikaan sitä kuulla.

     Tämä velvollisuus on ehdoton ja poikkeuksina siitä ovat vain aidosti rikolliset teot, joiden tarkoituksena on toisten ihmisten vahingoittaminen.

     Kun nyt tänään vietämme sanavapauden päivää, meidän on syytä pysähtyä miettimään, onko meillä viime aikoina esiintynyt taipumusta törkeään sananvapauden rajoittamiseen ja jopa ihmisten vahingoittamiseen tässä tarkoituksessa.

     Tämän johdosta on allekirjoitettu myös seuraava adressi:

 

     Me allekirjoittaneet edustamme kulttuurin, tieteen ja journalismin eri aloja. Olemme huolissamme tilasta, johon suomalainen sananvapaus on ajautunut. Maahamme on kehittynyt ilmapiiri, jossa osa mielipiteistä, arvoista ja jopa sanavalinnoista pyritään tekemään lainsuojattomiksi tai sulkemaan pois järjestäytyneen yhteiskunnan piiristä.

     Erilaiset painostusryhmät varsinkin sosiaalisessa mediassa yrittävät saada kulttuurin, median ja liike-elämän toimijat sallimaan vain näiden ryhmien hyväksymiä näkemyksiä. Ihmisiä painostetaan vaikenemaan leimaamalla, supistamalla heidän toimeentuloaan ja viemällä heiltä keinot tuoda kantansa julkisesti kuultavaksi.  

      Viime vuosina olemme joutuneet seuraamaan tapahtumia, jotka vielä vähän aikaa sitten olisivat tuntuneet mahdottomilta. Yliopiston professoria on yritetty kammeta pois virastaan hänen yksityishenkilönä esittämiensä mielipiteiden perusteella.(1) Konsertteja on peruttu, koska esiintyjä on sanonut julkisuudessa asioita, jotka saattavat loukata jotakuta.(2) Kirjailijoille myönnettyjä apurahoja on vaadittu peruttaviksi (3) ja kustantaja on suljettu kirjamessujen ulkopuolelle epämääräisiin arvosyihin vedoten. (4) Kansalaiskeskustelua sosiaalisessa mediassa on rajoitettu mielivaltaisesti sovelletuilla yhteisönormeilla ja automatisoidulla sensuurilla.

     Monet eivät uskalla sanoa julkisesti edes ilmiselviä tosiasioita, jotteivät vaarantaisi uraansa ja joutuisi ala-arvoisen riepottelun kohteeksi.

     Tähän mennessä julkisuudessa on puhuttu enimmäkseen uhkailusta ja häirinnästä, jota tutkijat, toimittajat ja poliitikot ovat joutuneet kokemaan yksityishenkilöiden taholta. Me allekirjoittaneet tuomitsemme myös tällaisen toiminnan yksiselitteisesti.

      Tässä julkilausumassa haluamme kuitenkin kiinnittää huomion vähemmän esillä olleeseen seikkaan, eli instituutioiden, liikeyritysten ja niihin vaikuttamaan pyrkivien painostusryhmien toiminnasta sananvapauden rajoittamiseksi. Mielestämme kyseessä on tällä hetkellä suurin uhka sananvapaudelle, sillä mainituilla tahoilla on suuri valta päättää siitä, kuka pääsee esittämään asiansa ja missä.

     Totalitaarisen logiikan mukaan tietynlaisia mielipiteitä ei saa päästää julkiseen tilaan, koska itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät kansalaiset saattavat omaksua ne. Tämä ajattelumalli perustuu syvään epävarmuuteen, jota yritetään lievittää kielloilla.

      Mutta epämiellyttävätkään ajatukset eivät katoa kieltämällä tai pois sulkemalla. Vapaan mielipiteenvaihdon loppuminen vaarantaa yhteiskuntarauhan ja lisää riskiä väkivallan käyttöön normaalien vaikutuskanavien sijaan. Se syventää yhteiskunnallista kahtiajakoa ja eri ryhmien välistä vihamielisyyttä.

     Sananvapaudesta ovat riippuvaisia poliittiset oikeudet ja itse oikeusvaltio. Sananvapaus ei tarkoita pelkkää valtiollisen ennakkosensuurin puuttumista, vaan vapaudelle vihamielinen ilmapiiri voi syntyä ilman ainuttakaan lakiin kirjattua kieltoa. Hiljennysvaikutuksesta, jossa ihmiset vaikenevat kielteisten sosiaalisten seuraamusten pelossa, on esimerkkejä Suomenkin lähihistoriassa.

     Vetoamme kaikkiin kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajiin sananvapauden säilyttämisen puolesta. Vaadimme myös poliittisia päättäjiä turvaamaan aktiivisesti tätä kansalaisvapauksien aluetta, josta kaikki muut vapaudet riippuvat.

     Sananvapautta koskevaa tuomiovaltaa ei pidä siirtää oikeuslaitokselta yksityisille kansalaisille, ryhmille ja yrityksille, jotka pyrkivät luomaan epävirallisen sensuurin ilmapiiriä. Sananvapauden epämuodolliset rajoitukset on kitkettävä yhteiskunnastamme.

     Kansalaisten oikeus arvostella päättäjiä, ideologioita, uskontoja, kansanryhmiä ja toisiaan on itseisarvo, jota ei tule soveltaa valikoiden. Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, ollaan pian tilanteessa, jossa kaikki voivat vaatia sananvapautta rajoitettavaksi omien tunnereaktioidensa perusteella.

     Sananvapauden ainoa hyväksyttävä raja kulkee väkivallan lietsomisessa, kaikki muut viralliset ja epäviralliset rajoitukset uhkaavat kansalaisvapauksia kokonaisuudessaan. Suomen henkisen elämän pitää säilyä vapaan mielipiteenvaihdon alueena, jossa sallitaan myös ajatukset jotka eivät kaikkia miellytä.

Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuunottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi persoonallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vain yksityistä vääryyttä, niin olisi joku ero siinä, tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaientamisessa on se, että siten ryöstetään ihmiskuntaa, niin hyvin jälkimaailmaa kuin nykyistäkin sukupolvea, ja vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä poikkeavat kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, heiltä on otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, kirkkaamman käsityksen ja elävämmän tunteen totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan. (John Stuart Mill, ”Vapaudesta”, suom. Niilo Liakka)

 

 

 

(1)    https://yle.fi/uutiset/3-10356231

(2)    https://yle.fi/uutiset/3-10707819

(3)    https://demokraatti.fi/timo-hannikaiselle-apurahan-myontanyt-kordelinin-saatio-taas-syytosten-keskella-saatio-ei-ole-myontanyt-apurahaa-aarioikeistolaiseen-toimintaan/

(4)    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html

 

 

Yksityinen on poliittista?

 

Arkipäivän totalitarismia

 

Motto:

“Tutto nello Stato,

 niente al di fuori dello Stato,

nulla contro lo Stato”

 

Mussolini

 

Klassisen liberalismin tavoitteena on ollut ja on vapaa yhteiskunta, jossa itse kullakin on oikeus ja mahdollisuudet elää omien arvojensa mukaan, kenenkään sitä estämättä. Ongelmana on tietenkin sovittaa erilaisten ihmisten erilaiset arvot toisiinsa siten, etteivät ne estä toisia toteuttamasta omia arvojaan vastaavalla tavalla.

Viimeistään Ranskan suuren vallankumouksen aikana jouduttiin havaitsemaan, että tällainen vapaa yhteiskunta ei kaikkia miellyttänyt. Monien mielestä ainoa oikea ja järjen vaatima kansanvalta edellytti sitä, että kaikkien toistenkin oli haluttava juuri heidän haluamiaan ratkaisuja.

Hirmuvalta jäi aikakirjoihin tämän kansanvallan aikaansaannoksena. J.L. Talmon nimitti sen aiheuttanutta poliittista suuntausta totalitaariseksi demokratiaksi, mikä tietenkin kuulostaa paradoksilta, mutta on mitä todellisin ja historiassa paljon vaikuttanut ilmiö (ks. Vihavainen: Haun lyon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Klassinen liberalismi erotti yhteiskunnan ja valtion toisistaan ja katsoi, että ne ovat enemmän tai vähemmän keskenään vihamielisiä. Valtio on pakotuskoneisto, jonka keinot ovat tarpeellisia, jotta yhteiskunnassa säilyisi vapaus, eivätkä sen ihmiset ja ryhmät pakottaisi toisia elämään omien mieltymystensä vastaisesti.

Ihanteellisessa demokratiassa itse kullakin oli ja on oikeus elää valtiossa, joka on mahdollisimman vapaa eikä turhaan astu oman roolinsa ulkopuolelle: valtiolla ei ole oikeutta määrätä ihmisten ajattelusta eikä edes heidän toiminnastaan sikäli kuin se ei merkitse estettä toisten vapaudelle. Valtion tehtävät ja oikeudet rajoittuvat julkiseen elämään eli poliittiseen alueeseen, jota taas erottaa yksityisyyden sfääristä jyrkkä raja.

Teoreettiset ihanteet toteutuvat käytännössä harvoin puhtaina. On paljonkin tilanteita, joissa valtion ja siis politiikan väliintulo yksityiselle alueelle on toivottavaa ja niin sanotusti pienempi paha. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jumalallisen vallan ja vastuun ajateltiin perheen tasolla kuuluvan sen päämiehelle, kuten esimerkiksi tunnetussa 1500-luvun venäläisessä Domostroi- käsikirjassa.

Raja yksityisyyden ja julkisen välillä ei ole kauttaaltaan itsestään selvä, mutta sen perusidea on liberaalissa demokratiassa aina pyhä ja sellaiseksi jää: kenelläkään ei ole normaalioloissa oikeutta tunkeutua ihmisten yksityiselle alueelle. Tämä koskee myös ihmisten oikeutta pitää ajatuksensa ja sanansa omana tietonaan, ellei hän nimenomaan toisin halua. Posti- ja puhelinsalaisuus kuuluvat usein perustuslain suojelemiin asioihin.

Toisten yksityiskirjeiden ja viestien luvaton lukeminen ovat siis rikollista toimintaa puhtaimmillaan, puhumattakaan nyt niiden tahallisesta levittämisestä asiaankuulumattomille. Ainoastaan sota-aikoina tai vakavan rikoksen tapahduttua voidaan oikeusvaltiossa myöntää viranomaisille lupa tämän kiellon rikkomiseen tietyissä, rajoitetuissa puitteissa.

Lainsäätäjältä on aikoinaan luonnollisista syistä jäänyt mainitsematta, että yksityisyyden suoja koskee myös sähköposteja ja tekstiviestejä, koska sellaisia ei lakia säädettäessä ollut olemassa. Periaate on kuitenkin aivan selvä: kenelläkään ulkopuolisella, edes valtiolla ei ole oikeutta rikkoa kansalaisen oikeutta yksityisyyteen, ellei tämä siihen anna nimenomaista lupaa.

Tunnemme tämän periaatteen jopa terveyden- ja sairaanhoidon alalta: sivullisten oikeutta tietää kansalaisten sairaushistoriaa on rajoitettu niin paljon, että siitä on uhannut tulla jopa terveydellisiä riskejä.

Nyt meneillään olevassa loanheittokampanjassa ovat nykyisen hallituksen vastustajat sen sijaan kilvan julkistaneet yksityisiä viestejä ja jopa esittäneet ne aivan harhaanjohtavasti ilman kontekstiaan tai sitä vielä nimenomaisesti vääristellen.

Sikäli kuin olen havainnut, on ylivoimaisesti suurin osa somessa ilmestyneistä reaktioista tähän rikosluontoiseen toimintaan ollut jyrkän paheksuvia, mikä kuulostaa lohdulliselta liberaalin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta.

Huolestuttavaa toki on, että tällaiseen on yleensä alennuttu, vieläpä suurten medioiden toimesta ja että asian kannattajat enimmäkseen näyttävät olevan akateemisesti koulutettuja ja itsensä älymystöön lukevia henkilöitä.

Tässä ilmene se sama taipumus totalitaariseen demokratiaan, joka vietti riemujuhliaan Ranskan vallankumouksen suuressa terrorissa, sen jälkeen Venäjän narodnikkien piirissä ja sittemmin Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Mussolinin Italiassa se näyttää jääneen lähinnä utopistiseksi tavoitteeksi.

Suomen historiasta tunnemme liiankin hyvin niitä ilmiöitä, joissa nimenomaan akateemisesti perusteltu epä-älyllisyys on saanut mukaansa ihmisiä, joille liberaali yhteiskunta ja valtio ovat liian vähäpätöisiä tavoitteita ja jotka sen sijaan ovat halunneet tehdä yksityisestä poliittista ja päästä määräämään toisten ihmisten ajattelua ja jopa tunteita.

Mitä Suomeen tulee, on terveen talonpoikaisjärjen laaja levinneisyys toistaiseksi aina estänyt suuria katastrofeja tapahtumasta sitten vuoden 1918 kapinan, joka toki syntyi poikkeusoloissa, joissa demagogialla oli erityisen hyvät mahdollisuudet.

Millaista on nykyajan totalitaarinen ideologia, on asia, jota on aivan liian vähän käsitelty julkisuudessa. Palaan siihen, kunhan kerkiän. Näin parhaan kesän aikana sitä tuntee kiusausta elellä enemmän tuolla yksityisessä elämänpiirissä, kun se vielä tuntuu mahdolliselta.

Mitä me saamme haluta?

Mitä me saamme haluta?

Aina silloin tällöin on syytä palata Kantiin, kuten länsimaisessa filosofiassa on aika ajoin saatu huomata.

Kantin neljä kysymystähän ovat: 1. Was kann ich wissen? 2. Was soll ich tun? 3. Was darf ich hoffen?4. Was ist der Mensch?

Siis toisin sanoen mitä voin tietää, mitä minun pitää tehdä, mitä saan toivoa ja mikä ihminen on?

Kaksi keskimmäistä on sinänsä pettävästi esitetty yksilökeskeisessä muodossa, mikä ei suinkaan sulje pois sitä, että ihminen voi ja hänen pitääkin ymmärtää itsensä omaa henkilöään merkityksellisempänä oliona, jonka toiminnalla voi olla merkitystä pitkälti yli hänen oman toimintapiirinsä rajojen, niin ajallisesti kuin paikallisesti.

Kantin tapa esittää asiat yksilöllisinä johtuneekin vain siitä, että se on ainoa taso, joka on tai voi olla ihmisen omassa vapaassa hallinnassa, sikäli kuin hänellä on kykyä ja halua tähän. Eipä niitä kovin yleisesti olekaan.

Mutta kaikkihan on suhteellista. Totalitaarisessa ihannetilassa ihmisen ei tarvitse eikä hän saakaan kysyä mitään. Hänelle kerrotaan kyllä, mitä hänen sopii ajatella tietävänsä, mitä hänen pitää tehdä ja mitä hän saa toivoa. Kysymystä siitä, mitä ihminen on, ei synny, sillä hän on juuri se, joka täyttää nuo hänelle annetut roolit.

Tunnettu venäläinen -fiktiivinen- ajattelija Kozma Prutkov ilmaisi tällaisen olotilan ihanteen siinä muodossa, että ihminen saattoi todella ymmärtää asioiden olemusta vain valtion palveluksessa…

Nykyisellä Venäjällä tähän sisältyvä idea voisi varmaankin olla vaikka perustuslakiin kirjattu, onhan valtio siellä korotettu arvoista suurimmaksi ja sitä siis pitää kaikkien kumartaman ja kunnioittaman.

Liberaalissa kotimaassamme moista asiaa on pakko pitää henkisenä takapajuisuutena. Mehän olemme nimenomaan vapaita yksilöitä ja juuri siksi vanhan Kaliningradin, siis tämän Königsbergin mestarin kysymykset ovat joka päivä edessämme.

Tai siltähän se näytti vielä pari vuosikymmentä sitten.

Eipä näytä enää.

J.L. Talmon julkaisi puoli vuosisataa sitten kirjan Totalitaarinen demokratia (Suom. Jaakko Lavanne, Otava 1973, 348 s.), jossa hän analysoi terävästi demokratian kahta päätyyppiä, liberaalista ja totalitaarista.

Jälkimmäinen kehittyi Ranskan suuren vallankumouksen kaudella absurdiin täydellisyyteensä ja bolševikkien ideat olivat enimmäkseen vain sieltä lainattua tavaraa, jota hyvällä menestyksellä kierrätettiin.

Jakobiinit ja babouvistit eivät lainkaan hävenneet vaatia tiukkaa sensuuria ja muita sanktioita, jopa kuolemantuomioita nimenomaan vapauden nimissä.

Absurdin täydellisyytensä tämä totuuden monopolisointi saavutti silloin, kun poliisiministeri Fouché määrättiin hävittämään Lyonin kaupunki maan tasalle ja pystyttämään sen paikalla kyltti: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

Sellaista vapautta se oli tuo todellinen vapaus, niin.

Aivan vastaavasti kaikki julkiset poikkeamat bolševikkien julistamista totuuksista (Neuvostoliitto on maailman vapain ja demokraattisin maa, siellä vallitsee sanan- ja ajatuksen vapaus, siellä toimii nuhteettomasti demokraattinen järjestelmä, vapain vaalein ja niin edelleen) olivat ankarasti kiellettyjä.

Eivät ne olleet kiellettyjä siksi, että olisi haluttu rajoittaa ihmisten vapautta, vaan siksi, ettei vääriä vastauksia olennaisiin kysymyksiin voitu hyväksyä. Nehän olivat nimenomaan vääriä.

Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja on nyt twiitannut tavalla, jonka voidaan, ainakin valtion vastuullisen virkamiehen taholta, tulkita sisältävän väärän, siis sallimattoman ajatuksen.

EU on näet levittänyt vaalien kynnyksellä kuvaa, jossa herttainen pariskunta edustaa Euroopan tulevaisuutta. Se pitäisi vaaleissa ratkaista.

Tuo mainittu onneton twiittari kommentoi, että nyt kannattaisi vaaleissa äänestää hänen puoluettaan, ettei tulevaisuuden Eurooppa näyttäisi siltä, kuin se kuvassa näyttää. Kuvassa nainen on selvästi aasialaisen ja mies afrikkalaisen näköinen.

Tarkoittiko kyseinen perushenkilö sitten sitä, etteivät ihmiset saisi olla sen näköisiä, kuin kuvassa esitetyt olivat? Vai tarkoitettiinko sitä, että kun otetaan kuva, jonka sanotaan edustavan tulevaisuuden eurooppalaisia, pitäisi siinä olla edes joku sellainen henkilö, jollaisia kutsumme eurooppalaisiksi, kuten kutsumme joitakin toisia esimerkiksi afrikkalaisiksi?

 Mikä se sellainen Euroopan tulevaisuus muuten on? Emmekö aa haluta sitä, että siellä olisi yhä myös eurooppalaisia?

Valtion vastuullinen edustaja tutkii nyt, tarkoittiko twiittaaja jotakin sallimatonta vai ei. En itse ymmärrä, minkälaisen ajatussotkun kautta asiasta voitaisiin löytää jotakin tuomittavaa ja suorastaan aihe kyseisen twiittarin (!) edustaman yhdistyksen valtionapujen menettämiselle, kuten on jo arvioitu. Sen kuitenkin ymmärrän, että jo tällaisen mahdollisuuden olettaminen on erittäin paha merkki.

Jos ja kun äänestäjillä on jotakin tehtävää EU:n vaaleissa, niin ainakin nyt se, että he saavat ilmaista mielipiteensä siitä, keiden haluavat maanosassaan tulevaisuudessa asuvan. Ei voi olla mahdollista, että maahanmuuttopolitiikasta ei ole sallittua olla kuin yhtä mieltä.

Mutta nyt tuntuu jo siltä, että liberaalinen ja totalitaarinen demokratia ovat alkaneet mennä pahasti sekaisin.

Kuinka ollakaan, yliopistot, nuo ajatuksenvapauden ja kriittisyyden tyyssijat näyttävät tässä asiassa tietä typerimpien edustajiensa välityksellä.

Helsingin yliopistossa oli taannoin kummasteltu ja kauhisteltu sitä, että tiedeyhteisö maassamme on niin suomalaisvoittoinen. HAPSU-niminen yhdistys oli tähän jonkin edustajansa suulla todennut, että tämä kai on myös luonnollista, kun kerran nimenomaan Suomessa ollaan.

Tämän mielipiteen takia yhdistys erotettiin ylioppilaskunnasta, mikä merkitsi myös avustusten lopettamista. Yksilöinä yhdistyksen entiset jäsenet sen sijaan voivat yhä toimia ylioppilaskunnassa ja maksaa jäsenmaksunsa…

Mitäpä sanoakaan. Kyllä jokainen tässä vapaassa maassa vapaan tieteen äärellä saa vapaasti esittää kysymyksiä ja niihin vastata.

On kuitenkin viisainta olla tekemättä sitä ääneen, ellei varmistu siitä, että päättävät tahot ovat asioista samaa mieltä.

Näin surkeaa ajattelun tasoa ja totalitarismille kumartamista en ole vielä eläissäni nähnyt. Taistolaisaikojen mielipideterrori oli sentään enimmäkseen vain oppositioainesten touhua. Nyt alkaa oikeinajattelun vartijoilla jo olla valtion koneisto käytettävissään.

Tässä nyt tekisi mieli sanoa, että hävetkää, mutta siitähän juuri on kysymys, ettei edes ymmärretä mitä pitäisi hävetä.

Sananvapauden puolesta

Hyvää sananvapauden päivää!

Toivottavasti kaikki yhä vielä muistavat, miksi Neuvostoliitossa oli niin ankara sensuuri.

Syyhän oli se, että se oli maailman vapain maa ja sen vuoksi sen vapaus oli jatkuvasti uhattuna riistojärjestelmän edustajien ja kätyrien taholta.

Sellaisten kanssa ei ruvettu eikä voitukaan ruveta keskustelemaan ja niinpä omaa vapautta suojeltiin kaikin mahdollisin keinoin. Mikään keino sinänsä ei ollut liian alhainen eikä häpeällinen, sillä itse aate oli niin suuri ja pyhä.

Aiemmin historiassa Ranskan Kansalliskonventti, muuan bolševikkien esikuvista, oli vuonna 1793 päättänyt, että Lyonin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta ja sen paikalle pystytettävä kyltti, jossa lukee: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

Lyonin rankaisemisen sai hoitaakseen Joseph Fouché, joka on historiassa tunnettu, sanoisinko suhteestaan periaatteellisuuteen. Hän ei hoitanut tätä työtään mainittavan tehokkaasti, mutta tärkeintähän on aulis mielenlaatu. Keskuudessamme onkin aina henkilöitä joille arvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu ja jotka ovat niiden puolesta valmiita mihin tahansa.

Fouchén elämäkerrasta, jonka halukkaat voivat googlata luettavakseen, voinemme oppia esimerkiksi sen, että se, mitä nimitämme arvopohjaksemme ja minkä päällä luulemme vakaasti seisovamme, onkin vain aikaansa sidottu konventio, joka saattaakin seuraavassa historian vaiheessa osoittautua peräti pettäväksi.

Niinpä meidän kaikkien olisi, yleisen ja yhteisen etumme nimissä, suvaittava myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat arvopohjamme vastaisia. Niillä on luultavasti myös meille jotakin sanottavaa, vaikka emme haluaisikaan sitä kuulla.

Tämä velvollisuus on ehdoton ja poikkeuksina siitä ovat vain aidosti rikolliset teot, joiden tarkoituksena on toisten ihmisten vahingoittaminen.

Kun nyt tänään vietämme sanavapauden päivää, meidän on syytä pysähtyä miettimään, onko meillä viime aikoina esiintynyt taipumusta törkeään sananvapauden rajoittamiseen ja jopa ihmisten vahingoittamiseen tässä tarkoituksessa.

Tämän johdosta on allekirjoitettu myös seuraava adressi:

Me allekirjoittaneet edustamme kulttuurin, tieteen ja journalismin eri aloja. Olemme huolissamme tilasta, johon suomalainen sananvapaus on ajautunut. Maahamme on kehittynyt ilmapiiri, jossa osa mielipiteistä, arvoista ja jopa sanavalinnoista pyritään tekemään lainsuojattomiksi tai sulkemaan pois järjestäytyneen yhteiskunnan piiristä. Erilaiset painostusryhmät varsinkin sosiaalisessa mediassa yrittävät saada kulttuurin, median ja liike-elämän toimijat sallimaan vain näiden ryhmien hyväksymiä näkemyksiä. Ihmisiä painostetaan vaikenemaan leimaamalla, supistamalla heidän toimeentuloaan ja viemällä heiltä keinot tuoda kantansa julkisesti kuultavaksi.

Viime vuosina olemme joutuneet seuraamaan tapahtumia, jotka vielä vähän aikaa sitten olisivat tuntuneet mahdottomilta. Yliopiston professoria on yritetty kammeta pois virastaan hänen yksityishenkilönä esittämiensä mielipiteiden perusteella.(1) Konsertteja on peruttu, koska esiintyjä on sanonut julkisuudessa asioita, jotka saattavat loukata jotakuta.(2) Kirjailijoille myönnettyjä apurahoja on vaadittu peruttaviksi (3) ja kustantaja on suljettu kirjamessujen ulkopuolelle epämääräisiin arvosyihin vedoten. (4) Kansalaiskeskustelua sosiaalisessa mediassa on rajoitettu mielivaltaisesti sovelletuilla yhteisönormeilla ja automatisoidulla sensuurilla. Monet eivät uskalla sanoa julkisesti edes ilmiselviä tosiasioita, jotteivät vaarantaisi uraansa ja joutuisi ala-arvoisen riepottelun kohteeksi.

Tähän mennessä julkisuudessa on puhuttu enimmäkseen uhkailusta ja häirinnästä, jota tutkijat, toimittajat ja poliitikot ovat joutuneet kokemaan yksityishenkilöiden taholta. Me allekirjoittaneet tuomitsemme myös tällaisen toiminnan yksiselitteisesti. Tässä julkilausumassa haluamme kuitenkin kiinnittää huomion vähemmän esillä olleeseen seikkaan, eli instituutioiden, liikeyritysten ja niihin vaikuttamaan pyrkivien painostusryhmien toiminnasta sananvapauden rajoittamiseksi. Mielestämme kyseessä on tällä hetkellä suurin uhka sananvapaudelle, sillä mainituilla tahoilla on suuri valta päättää siitä, kuka pääsee esittämään asiansa ja missä.

Totalitaarisen logiikan mukaan tietynlaisia mielipiteitä ei saa päästää julkiseen tilaan, koska itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät kansalaiset saattavat omaksua ne. Tämä ajattelumalli perustuu syvään epävarmuuteen, jota yritetään lievittää kielloilla. Mutta epämiellyttävätkään ajatukset eivät katoa kieltämällä tai pois sulkemalla. Vapaan mielipiteenvaihdon loppuminen vaarantaa yhteiskuntarauhan ja lisää riskiä väkivallan käyttöön normaalien vaikutuskanavien sijaan. Se syventää yhteiskunnallista kahtiajakoa ja eri ryhmien välistä vihamielisyyttä.

Sananvapaudesta ovat riippuvaisia poliittiset oikeudet ja itse oikeusvaltio. Sananvapaus ei tarkoita pelkkää valtiollisen ennakkosensuurin puuttumista, vaan vapaudelle vihamielinen ilmapiiri voi syntyä ilman ainuttakaan lakiin kirjattua kieltoa. Hiljennysvaikutuksesta, jossa ihmiset vaikenevat kielteisten sosiaalisten seuraamusten pelossa, on esimerkkejä Suomenkin lähihistoriassa.

Vetoamme kaikkiin kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajiin sananvapauden säilyttämisen puolesta. Vaadimme myös poliittisia päättäjiä turvaamaan aktiivisesti tätä kansalaisvapauksien aluetta, josta kaikki muut vapaudet riippuvat. Sananvapautta koskevaa tuomiovaltaa ei pidä siirtää oikeuslaitokselta yksityisille kansalaisille, ryhmille ja yrityksille, jotka pyrkivät luomaan epävirallisen sensuurin ilmapiiriä. Sananvapauden epämuodolliset rajoitukset on kitkettävä yhteiskunnastamme. Kansalaisten oikeus arvostella päättäjiä, ideologioita, uskontoja, kansanryhmiä ja toisiaan on itseisarvo, jota ei tule soveltaa valikoiden. Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, ollaan pian tilanteessa, jossa kaikki voivat vaatia sananvapautta rajoitettavaksi omien tunnereaktioidensa perusteella. Sananvapauden ainoa hyväksyttävä raja kulkee väkivallan lietsomisessa, kaikki muut viralliset ja epäviralliset rajoitukset uhkaavat kansalaisvapauksia kokonaisuudessaan. Suomen henkisen elämän pitää säilyä vapaan mielipiteenvaihdon alueena, jossa sallitaan myös ajatukset jotka eivät kaikkia miellytä.

Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuunottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi persoonallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vain yksityistä vääryyttä, niin olisi joku ero siinä, tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaientamisessa on se, että siten ryöstetään ihmiskuntaa, niin hyvin jälkimaailmaa kuin nykyistäkin sukupolvea, ja vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä poikkeavat kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, heiltä on otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, kirkkaamman käsityksen ja elävämmän tunteen totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan. (John Stuart Mill, ”Vapaudesta”, suom. Niilo Liakka)

(1)    https://yle.fi/uutiset/3-10356231

(2)    https://yle.fi/uutiset/3-10707819

(3)    https://demokraatti.fi/timo-hannikaiselle-apurahan-myontanyt-kordelinin-saatio-taas-syytosten-keskella-saatio-ei-ole-myontanyt-apurahaa-aarioikeistolaiseen-toimintaan/

(4)    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html

Allekirjoittaneet:

Maria Asunta

kirjailija

Antti Balk

kirjailija, kustantaja

Aki Cederberg

kirjailija, muusikko

Marko Hamilo

tiedetoimittaja, tietokirjailija

Jukka Hankamäki

filosofi, sosiaalipsykologi

Timo Hännikäinen

kirjailija, kustantaja

Vesa Iitti

kirjailija, suomentaja

Katriina Kajannes

kotimaisen kirjallisuuden dosentti

Atte Kaleva

tietokirjailija

Tenho Kiiskinen

toimittaja, kriitikko

Kari Klemelä

suomentaja, kustantaja

Jussi Juhani Kuosmanen

kustantaja, diplomitanssinopettaja

M. A. Käppi

podcast-isäntä, joogaopettaja

Miisa Latikka

elokuvaohjaaja

Kiba Lumberg

taiteen sekatyöläinen

M. A. Meretvuo

kirjailija, suomentaja

Jussi K. Niemelä

kirjailija, toimittaja

Eeva Oehlandt

yrittäjä, kirjailija, toimittaja, blogisti

Teppo Paulasto

kirjailija

Matti Rautaniemi

tietokirjailija

Matti Reinikka

elokuvaohjaaja

Kari Salminen

toimittaja

Erkki Seppänen

muusikko, kielitieteilijä

Tero Vaara

muusikko

Timo Vihavainen

historioitsija, Venäjän tutkimuksen professori

Aulikki Vuola

suomentaja