Totalitaarinen demokratia

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen. Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa. Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

 Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia. Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite. Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita. Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant le lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa. Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista. Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä. Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

 Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.  Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.

Haittaa vapaudesta?

 

Totalitaarisen demokratian tiellä

 

Niin sanotun suomettumisen aikaan maassamme vallitsi sananvapaus, mitä moni ei taida enää ymmärtää, kuten ei muutenkaan tuon mainitun ilmiön luonnetta.   

     Siinähän kyse oli itsesensuurista: Joidenkin pelkkä asioiden pelkkä esille ottaminen saattoi olla poliittinen itsemurha, mikäli halusi toimia valtakunnallisen tason politiikassa. Viestimet, jotka sellaista julkaisivat, saivat myös odottaa omaa mainettaan varjelevien piirien epäsuosiota ja todennäköisiä ongelmia.

     Mutta sananvapaushan tarkoittaakin oikeutta julkaista mitä tahansa kenenkään sitä ennakolta estämättä. Mitä sitten jälkikäteen tapahtuu, on periaatteessa aivan toinen juttu, mutta ei se ole sitä käytännössä. Se voi olla se kaikkein tehokkain keino kahlita sananvapautta.

     On kiinnostavaa havaita, että samaan aikaan, kun esimerkiksi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavista kirjoituksista ja kuvista ei seuraa enää mitään sanktioita ja uskonnollisia tunteitakin saa loukata mielin määrin, kunhan muistaa, ketä loukkaa, onkin koko ajan nousemassa aivan uudenlaisia tabuja.

     Niitäkin saa loukata halunsa mukaan, mikäli on valmis saamaan jopa aivan triviaalien perinteisten käsitysten julkistamisesta niskaansa vuosien mittaisen oikeusprosessin ja lopulta langettavan tuomion rangaistuksineen aivan riippumatta siitä, onko ”rikoksella” uhria vai ei.

     Tässä ei tarvitse asiaa enemmälti selittää.

Uusin alan saavutus ei ole ainoa lajissaan. Muutamia vuosia sitten tapahtui asioita, joita luetellaan seuraavassa adressissa.

     En itse asiassa edes muista, kenen aloitteesta adressi syntyi ja ketkä siihen osallistuivat. Nykytiedolla voi todeta, että siinä vielä heijastui naiivi usko siihen, että ainakin nyt oikeuslaitos varmasti noudattaa tervettä järkeä sananvapauteen liittyvissä päätöksissään.

     Tätähän meidän on joka tapauksessa pakko toivoa, sillä muuten vapaan yhteiskuntamme perusta tulee nopeasti murenemaan uuden itsesensuuriin perustuvan mielipideterrorin takia.

     Onko yksityisten toimijoiden into vainota toisinajattelavia jo hieman hiipunut, en osaa sanoa, mutta adressin ajatukset ainakin muistuttavat meitä tärkeistä asioista, joten pannaanpa ne taas esille:

 

 

 

 

 

Perjantai 3. toukokuuta 2019

Sananvapauden puolesta

 

Hyvää sananvapauden päivää!

 

Toivottavasti kaikki yhä vielä muistavat, miksi Neuvostoliitossa oli niin ankara sensuuri.

     Syyhän oli se, että se oli maailman vapain maa ja sen vuoksi sen vapaus oli jatkuvasti uhattuna riistojärjestelmän edustajien ja kätyrien taholta.

     Sellaisten kanssa ei ruvettu eikä voitukaan ruveta keskustelemaan ja niinpä omaa vapautta suojeltiin kaikin mahdollisin keinoin. Mikään keino sinänsä ei ollut liian alhainen eikä häpeällinen, sillä itse aate oli niin suuri ja pyhä.

     Aiemmin historiassa Ranskan Kansalliskonventti, muuan bolševikkien esikuvista, oli vuonna 1793 päättänyt, että Lyonin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta ja sen paikalle pystytettävä kyltti, jossa lukee: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

     Lyonin rankaisemisen sai hoitaakseen Joseph Fouché, joka on historiassa tunnettu, sanoisinko suhteestaan periaatteellisuuteen. Hän ei hoitanut tätä työtään mainittavan tehokkaasti, mutta tärkeintähän on aulis mielenlaatu. Keskuudessamme onkin aina henkilöitä, joille arvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu ja jotka ovat niiden puolesta valmiita mihin tahansa.

     Fouchén elämäkerrasta, jonka halukkaat voivat googlata luettavakseen, voinemme oppia esimerkiksi sen, että se, mitä nimitämme arvopohjaksemme ja minkä päällä luulemme vakaasti seisovamme, onkin vain aikaansa sidottu konventio, joka saattaakin seuraavassa historian vaiheessa osoittautua peräti pettäväksi.

     Niinpä meidän kaikkien olisi, yleisen ja yhteisen etumme nimissä, suvaittava myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat arvopohjamme vastaisia. Niillä on luultavasti myös meille jotakin sanottavaa, vaikka emme haluaisikaan sitä kuulla.

     Tämä velvollisuus on ehdoton ja poikkeuksina siitä ovat vain aidosti rikolliset teot, joiden tarkoituksena on toisten ihmisten vahingoittaminen.

     Kun nyt tänään vietämme sanavapauden päivää, meidän on syytä pysähtyä miettimään, onko meillä viime aikoina esiintynyt taipumusta törkeään sananvapauden rajoittamiseen ja jopa ihmisten vahingoittamiseen tässä tarkoituksessa.

     Tämän johdosta on allekirjoitettu myös seuraava adressi:

 

     Me allekirjoittaneet edustamme kulttuurin, tieteen ja journalismin eri aloja. Olemme huolissamme tilasta, johon suomalainen sananvapaus on ajautunut. Maahamme on kehittynyt ilmapiiri, jossa osa mielipiteistä, arvoista ja jopa sanavalinnoista pyritään tekemään lainsuojattomiksi tai sulkemaan pois järjestäytyneen yhteiskunnan piiristä.

     Erilaiset painostusryhmät varsinkin sosiaalisessa mediassa yrittävät saada kulttuurin, median ja liike-elämän toimijat sallimaan vain näiden ryhmien hyväksymiä näkemyksiä. Ihmisiä painostetaan vaikenemaan leimaamalla, supistamalla heidän toimeentuloaan ja viemällä heiltä keinot tuoda kantansa julkisesti kuultavaksi.  

      Viime vuosina olemme joutuneet seuraamaan tapahtumia, jotka vielä vähän aikaa sitten olisivat tuntuneet mahdottomilta. Yliopiston professoria on yritetty kammeta pois virastaan hänen yksityishenkilönä esittämiensä mielipiteiden perusteella.(1) Konsertteja on peruttu, koska esiintyjä on sanonut julkisuudessa asioita, jotka saattavat loukata jotakuta.(2) Kirjailijoille myönnettyjä apurahoja on vaadittu peruttaviksi (3) ja kustantaja on suljettu kirjamessujen ulkopuolelle epämääräisiin arvosyihin vedoten. (4) Kansalaiskeskustelua sosiaalisessa mediassa on rajoitettu mielivaltaisesti sovelletuilla yhteisönormeilla ja automatisoidulla sensuurilla.

     Monet eivät uskalla sanoa julkisesti edes ilmiselviä tosiasioita, jotteivät vaarantaisi uraansa ja joutuisi ala-arvoisen riepottelun kohteeksi.

     Tähän mennessä julkisuudessa on puhuttu enimmäkseen uhkailusta ja häirinnästä, jota tutkijat, toimittajat ja poliitikot ovat joutuneet kokemaan yksityishenkilöiden taholta. Me allekirjoittaneet tuomitsemme myös tällaisen toiminnan yksiselitteisesti.

      Tässä julkilausumassa haluamme kuitenkin kiinnittää huomion vähemmän esillä olleeseen seikkaan, eli instituutioiden, liikeyritysten ja niihin vaikuttamaan pyrkivien painostusryhmien toiminnasta sananvapauden rajoittamiseksi. Mielestämme kyseessä on tällä hetkellä suurin uhka sananvapaudelle, sillä mainituilla tahoilla on suuri valta päättää siitä, kuka pääsee esittämään asiansa ja missä.

     Totalitaarisen logiikan mukaan tietynlaisia mielipiteitä ei saa päästää julkiseen tilaan, koska itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät kansalaiset saattavat omaksua ne. Tämä ajattelumalli perustuu syvään epävarmuuteen, jota yritetään lievittää kielloilla.

      Mutta epämiellyttävätkään ajatukset eivät katoa kieltämällä tai pois sulkemalla. Vapaan mielipiteenvaihdon loppuminen vaarantaa yhteiskuntarauhan ja lisää riskiä väkivallan käyttöön normaalien vaikutuskanavien sijaan. Se syventää yhteiskunnallista kahtiajakoa ja eri ryhmien välistä vihamielisyyttä.

     Sananvapaudesta ovat riippuvaisia poliittiset oikeudet ja itse oikeusvaltio. Sananvapaus ei tarkoita pelkkää valtiollisen ennakkosensuurin puuttumista, vaan vapaudelle vihamielinen ilmapiiri voi syntyä ilman ainuttakaan lakiin kirjattua kieltoa. Hiljennysvaikutuksesta, jossa ihmiset vaikenevat kielteisten sosiaalisten seuraamusten pelossa, on esimerkkejä Suomenkin lähihistoriassa.

     Vetoamme kaikkiin kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajiin sananvapauden säilyttämisen puolesta. Vaadimme myös poliittisia päättäjiä turvaamaan aktiivisesti tätä kansalaisvapauksien aluetta, josta kaikki muut vapaudet riippuvat.

     Sananvapautta koskevaa tuomiovaltaa ei pidä siirtää oikeuslaitokselta yksityisille kansalaisille, ryhmille ja yrityksille, jotka pyrkivät luomaan epävirallisen sensuurin ilmapiiriä. Sananvapauden epämuodolliset rajoitukset on kitkettävä yhteiskunnastamme.

     Kansalaisten oikeus arvostella päättäjiä, ideologioita, uskontoja, kansanryhmiä ja toisiaan on itseisarvo, jota ei tule soveltaa valikoiden. Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, ollaan pian tilanteessa, jossa kaikki voivat vaatia sananvapautta rajoitettavaksi omien tunnereaktioidensa perusteella.

     Sananvapauden ainoa hyväksyttävä raja kulkee väkivallan lietsomisessa, kaikki muut viralliset ja epäviralliset rajoitukset uhkaavat kansalaisvapauksia kokonaisuudessaan. Suomen henkisen elämän pitää säilyä vapaan mielipiteenvaihdon alueena, jossa sallitaan myös ajatukset jotka eivät kaikkia miellytä.

Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuunottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi persoonallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vain yksityistä vääryyttä, niin olisi joku ero siinä, tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaientamisessa on se, että siten ryöstetään ihmiskuntaa, niin hyvin jälkimaailmaa kuin nykyistäkin sukupolvea, ja vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä poikkeavat kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, heiltä on otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, kirkkaamman käsityksen ja elävämmän tunteen totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan. (John Stuart Mill, ”Vapaudesta”, suom. Niilo Liakka)

 

 

 

(1)    https://yle.fi/uutiset/3-10356231

(2)    https://yle.fi/uutiset/3-10707819

(3)    https://demokraatti.fi/timo-hannikaiselle-apurahan-myontanyt-kordelinin-saatio-taas-syytosten-keskella-saatio-ei-ole-myontanyt-apurahaa-aarioikeistolaiseen-toimintaan/

(4)    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html

 

 

Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä

Luen kiellettyjä kirjoja

Luen kyllä sallittujakin, mutta kirjan kieltäminen tai marginalisoiminen herättää aina kiinnostukseni.  Mitähän tuossa nyt oli vaarallista, kenelle ja miksi?

Neuvostoliiton sensuuriasiakirjat maailmansotien väliseltä ajalta ovat kiinnostavia ja sama koskee niitä asiakirjoja, jotka liittyvät kaunokirjallisten tuotteiden ja taiteen ohjailuun.

Kyseessä oli pyrkimys sekä estää ihmisiä saamasta sellaisia älyllisiä tai esteettisiä vaikutteita, joita pidettiin jostakin syystä epätoivottavina ja myös estää heitä julkisesti ja jopa yksityisesti ilmaisemasta vääriä mielipiteitä ja, mikäli mahdollista, myös ajattelemasta vääriä ajatuksia.

Absurdin huippunsa sensuurimentaliteetti saavutti, kun se ulottui myös vääriksi (vahingollisiksi) leimattujen henkilöiden tuotantoon tekijöiden henkilöllisyyden eikä itse tuotteiden takia. Tällaisia henkilöitä olivat oikeastaan kaikki emigrantit ja loikkarit sekä erinäiset muut viralliset viholliset.

Meillä suomalaisilla tai ainakin kansan enemmistöllä oli onni jäädä tämän systeemin ulkopuolelle. Vain muutamien tuhansien suomalaisten joukko joutui tähän maailmaan asetuttuaan syystä tai toisesta rajamme itäpuolelle. Heidän kohtaloaan voi pitää ikään kuin laboratoriokokeena: miten suomalainen käyttäytyy, kun se siirretään sosialismiin?

Itselleni on tullut se käsitys, että he oppivat kaikki asiaankuuluvat käytösmallit ja rituaalit täysin kelvollisesti. Se, että suuri kokeilija päätti tuhota tämän näytteen, johtui muista syistä. Mutta se on oma tarinansa.

Muuan tärkeä vaatimus reaalisosialismissa oli sen ymmärtäminen, että vapaus tarkoittaa välttämättömyyden hyväksymistä ja ettei muunlaista vapautta voi ollakaan.

Niinpä esimerkiksi halu lukea kiellettyjä kirjoja oli osoitus henkisestä epävapaudesta, kertoihan se halusta ainakin omassa mielessään kokeilla sellaista ajattelua, joka itse asiassa suuntautui vapautta vastaan.

Mitäpä tekikään kerran Kansalliskonventti kukistettuaan Lyonin kapinan ja poltettuaan kaupungin maan tasalle? Se määräsi paikalle pystytettäväksi kyltin: Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole.

Vapaus ei siis ole leikin asia, kun se tosissaan otetaan. Se herättää jopa äärimmäisiä intohimoja. Onko olemassa sellaista vapautta, joka suuntautuu todellista vapautta vastaan? Eikö se päinvastoin ole sallimatonta rikollisuutta?

Tämä on kiinnostava kysymys. Tosiasia on, että kansanjoukot ovat yleensä mielellään luopuneet vapauksistaan, mikäli niille on onnistuttu myymään se ajatus, että tämä on tarpeen sen todellisen ja oikein ymmärretyn vapauden kannalta.

Tuntuu siltä, että tämän ajan Zeitgeistissä on vahva kieltojen ja sensuurin ystävien erittämä haju. Se on vapauden ystävän mielestä tympeä.

Tytönhupakot syöksyvät nyt varislaumana kantelemaan joistakin ammoisista kärsimyksistään täysin vapaaehtoisesti valitsemallaan uralla. Syyllisiksi julistettujen hengentuotteita sensuroidaan häpeämättä tällä mielettömällä perusteella. ”Väärää” nais- mies- ja eläinkuvaa tuottaneita taiteilijoita vastaan heitetään syytöksiä vuosisatojenkin taa ja niin edelleen. Heidän tuotantoaan on myös nyt arvosteltu tästä näkökulmasta.

Ikävä kyllä, kyse ei ole vain yhdestä tai kahdesta lehdestä ja niiden enemmän tai vähemmän höyrähtäneistä toimittajista, vaan sama sopuli-ilmiö on vallannut kaksi maanosaa ja enemmänkin. Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta.

Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.

Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.

Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä.

Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle?

Vai mitä muuta virkaa nettipoliisilla voisi olla? Avoimen yhteiskunnan kansalaisilla ja veronmaksajilla on ehdottomasti oikeus saada kaikki asiaa koskeva tieto. Tällä alalla on eritäin paha tiedotusvaje. Mitä meidän rahoillamme oikein tehdään? Mitkä poliittiset tahot hyväksyvät tämän?

En puutu tässä enää niihin surullisenkuuluisiin laintulkintoihin, jotka ovat leimanneet kiihotukseksi kansanryhmää kohtaan pelkät filosofiset ajatuskokeet. Totean vain, että tässä on jälleen häpeätahra, jonka pois peseminen edellyttäisi niin sanottua tehokasta katumista. Milloinkahan se tulee?

Minulla on kangaskassi, jossa on sama teksti kuin tämän blogin otsikossa. Luen kiellettyjä kirjoja. Se on peräisin Kansalliskirjaston johtajalta Kai Ekholmilta, joka aikoinaan väitteli kielletyistä kirjoista Suomessa.

En nyt onnistunut saamaan käsiini hänen väitöskirjaansa, mutta lainasin kirjastosta pari sellaista opusta, joiden uskon aikoinaan kuuluneen kiellettyjen kirjojen kategoriaan.

Toinen niistä on hyvin kuuluisan ja arvostetun ruotsalaisen tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin teos Nykypäivien Saksa. Se on vuodelta 1937.

Hedin oli Hitlerin ja natsismin suuri ihailija, vaikka pitikin tuota ilmiötä nimenomaan saksalaisena ja varoitti ruotsalaisia unelmoimasta siitä omassa maassaan, jonka historia oli aivan toisenlainen.

Kirjansa missioksi hän esitti, paitsi Saksasta Ruotsissa vallitsevien hämmästyttävien harhakäsitysten haihduttamisen, myös sen maailmanrauhan tukemisen, jota kaikki oikein ajattelevat ihmiset kaipaavat.

Tämä melko kutkuttava uskontunnustus tuntuu nykyään suurelta naiiviuden osoitukselta ja se on verrattavissa siihen, mitä Stalinin Neuvostoliittoon samaan aikaan matkustaneet ns. poliittiset pyhiinvaeltajat kirjoittivat. Heistähän on muun muassa Paul Hollander kirjoittanut oivallisen kirjan.

Koska Hedin ei ollut mikä tahansa pölkkypää, vaan hyvin etevä vieraiden kulttuurien tarkkailija, on sitäkin kiintoisampaa tutkia, millaisen kuvan hän asioista sai ja miten hän sitä perustelee.

Mikään kulttuuri tai maa ei ole immuuni suurille onnettomuuksille. Jotta voisimme ymmärtää, miksi ihmiset joskus vetivät niitä vapaaehtoisesti päälleen, meidän on syytä tuntea aikalaisnäkökulma, heidän näkökulmansa. Lopputuloksen kauhistelu on vain simppeliä korviketoimintaa, eikä lisää ymmärrystämme asioista.

Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.

Mieleen tulee Sir Isaiah Berlinin letkautus Fichtestä, joka tuntuu ikään kuin parkaisevan ajatellessaan rajatonta vapautta: ”Aber wo ist der Zwingherr!” Siteeraan ulkomuistista. Idea joka tapauksessa ymmärtääkseni oli, ettei Fichte voinut kuvitella vapautta ilman siihen pakottavaa tahoa.

Entäs me, tässä nettipoliisien maailmanajassa?

Yksityinen on poliittista?

 

Arkipäivän totalitarismia

 

Motto:

“Tutto nello Stato,

 niente al di fuori dello Stato,

nulla contro lo Stato”

 

Mussolini

 

Klassisen liberalismin tavoitteena on ollut ja on vapaa yhteiskunta, jossa itse kullakin on oikeus ja mahdollisuudet elää omien arvojensa mukaan, kenenkään sitä estämättä. Ongelmana on tietenkin sovittaa erilaisten ihmisten erilaiset arvot toisiinsa siten, etteivät ne estä toisia toteuttamasta omia arvojaan vastaavalla tavalla.

Viimeistään Ranskan suuren vallankumouksen aikana jouduttiin havaitsemaan, että tällainen vapaa yhteiskunta ei kaikkia miellyttänyt. Monien mielestä ainoa oikea ja järjen vaatima kansanvalta edellytti sitä, että kaikkien toistenkin oli haluttava juuri heidän haluamiaan ratkaisuja.

Hirmuvalta jäi aikakirjoihin tämän kansanvallan aikaansaannoksena. J.L. Talmon nimitti sen aiheuttanutta poliittista suuntausta totalitaariseksi demokratiaksi, mikä tietenkin kuulostaa paradoksilta, mutta on mitä todellisin ja historiassa paljon vaikuttanut ilmiö (ks. Vihavainen: Haun lyon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Klassinen liberalismi erotti yhteiskunnan ja valtion toisistaan ja katsoi, että ne ovat enemmän tai vähemmän keskenään vihamielisiä. Valtio on pakotuskoneisto, jonka keinot ovat tarpeellisia, jotta yhteiskunnassa säilyisi vapaus, eivätkä sen ihmiset ja ryhmät pakottaisi toisia elämään omien mieltymystensä vastaisesti.

Ihanteellisessa demokratiassa itse kullakin oli ja on oikeus elää valtiossa, joka on mahdollisimman vapaa eikä turhaan astu oman roolinsa ulkopuolelle: valtiolla ei ole oikeutta määrätä ihmisten ajattelusta eikä edes heidän toiminnastaan sikäli kuin se ei merkitse estettä toisten vapaudelle. Valtion tehtävät ja oikeudet rajoittuvat julkiseen elämään eli poliittiseen alueeseen, jota taas erottaa yksityisyyden sfääristä jyrkkä raja.

Teoreettiset ihanteet toteutuvat käytännössä harvoin puhtaina. On paljonkin tilanteita, joissa valtion ja siis politiikan väliintulo yksityiselle alueelle on toivottavaa ja niin sanotusti pienempi paha. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jumalallisen vallan ja vastuun ajateltiin perheen tasolla kuuluvan sen päämiehelle, kuten esimerkiksi tunnetussa 1500-luvun venäläisessä Domostroi- käsikirjassa.

Raja yksityisyyden ja julkisen välillä ei ole kauttaaltaan itsestään selvä, mutta sen perusidea on liberaalissa demokratiassa aina pyhä ja sellaiseksi jää: kenelläkään ei ole normaalioloissa oikeutta tunkeutua ihmisten yksityiselle alueelle. Tämä koskee myös ihmisten oikeutta pitää ajatuksensa ja sanansa omana tietonaan, ellei hän nimenomaan toisin halua. Posti- ja puhelinsalaisuus kuuluvat usein perustuslain suojelemiin asioihin.

Toisten yksityiskirjeiden ja viestien luvaton lukeminen ovat siis rikollista toimintaa puhtaimmillaan, puhumattakaan nyt niiden tahallisesta levittämisestä asiaankuulumattomille. Ainoastaan sota-aikoina tai vakavan rikoksen tapahduttua voidaan oikeusvaltiossa myöntää viranomaisille lupa tämän kiellon rikkomiseen tietyissä, rajoitetuissa puitteissa.

Lainsäätäjältä on aikoinaan luonnollisista syistä jäänyt mainitsematta, että yksityisyyden suoja koskee myös sähköposteja ja tekstiviestejä, koska sellaisia ei lakia säädettäessä ollut olemassa. Periaate on kuitenkin aivan selvä: kenelläkään ulkopuolisella, edes valtiolla ei ole oikeutta rikkoa kansalaisen oikeutta yksityisyyteen, ellei tämä siihen anna nimenomaista lupaa.

Tunnemme tämän periaatteen jopa terveyden- ja sairaanhoidon alalta: sivullisten oikeutta tietää kansalaisten sairaushistoriaa on rajoitettu niin paljon, että siitä on uhannut tulla jopa terveydellisiä riskejä.

Nyt meneillään olevassa loanheittokampanjassa ovat nykyisen hallituksen vastustajat sen sijaan kilvan julkistaneet yksityisiä viestejä ja jopa esittäneet ne aivan harhaanjohtavasti ilman kontekstiaan tai sitä vielä nimenomaisesti vääristellen.

Sikäli kuin olen havainnut, on ylivoimaisesti suurin osa somessa ilmestyneistä reaktioista tähän rikosluontoiseen toimintaan ollut jyrkän paheksuvia, mikä kuulostaa lohdulliselta liberaalin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta.

Huolestuttavaa toki on, että tällaiseen on yleensä alennuttu, vieläpä suurten medioiden toimesta ja että asian kannattajat enimmäkseen näyttävät olevan akateemisesti koulutettuja ja itsensä älymystöön lukevia henkilöitä.

Tässä ilmene se sama taipumus totalitaariseen demokratiaan, joka vietti riemujuhliaan Ranskan vallankumouksen suuressa terrorissa, sen jälkeen Venäjän narodnikkien piirissä ja sittemmin Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Mussolinin Italiassa se näyttää jääneen lähinnä utopistiseksi tavoitteeksi.

Suomen historiasta tunnemme liiankin hyvin niitä ilmiöitä, joissa nimenomaan akateemisesti perusteltu epä-älyllisyys on saanut mukaansa ihmisiä, joille liberaali yhteiskunta ja valtio ovat liian vähäpätöisiä tavoitteita ja jotka sen sijaan ovat halunneet tehdä yksityisestä poliittista ja päästä määräämään toisten ihmisten ajattelua ja jopa tunteita.

Mitä Suomeen tulee, on terveen talonpoikaisjärjen laaja levinneisyys toistaiseksi aina estänyt suuria katastrofeja tapahtumasta sitten vuoden 1918 kapinan, joka toki syntyi poikkeusoloissa, joissa demagogialla oli erityisen hyvät mahdollisuudet.

Millaista on nykyajan totalitaarinen ideologia, on asia, jota on aivan liian vähän käsitelty julkisuudessa. Palaan siihen, kunhan kerkiän. Näin parhaan kesän aikana sitä tuntee kiusausta elellä enemmän tuolla yksityisessä elämänpiirissä, kun se vielä tuntuu mahdolliselta.