Tataari, ruhtinas ja vallankumous

 

Muukalainen Pietarissa ja Kannaksella

 

Ali Sadik-Ogli, Rahim -Persialainen. Pitkä matka Suomeen osa 2. Nina Productions 2021, 914 s.

 

Tämän trilogian ykkösosasta Nizam -tataari, olenkin jo kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun nizam tataari tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Teoksen keskushenkilö on yksi ja sama, Kazanin tataareihin kuuluva Nizam Husainov, joka karkaa kotoaan ja onnistuu/joutuu vaihtamaan identiteettinsä persialaiseksi, vaikka ei osaa sanaakaan persiaa.

Nizam -taikka nyt sitten uudelta nimeltään Rahim- on synnynnäinen hevosmies ja löytää sen alan töitä myös Nobelin öljykentiltä Bakusta, jonne pakomatka ensin hänet vie.

Bakusta hän siirtyy Krimille ja siellä tutustuu suomalaistenkin hyvin tuntemaan makkaratehtailija Marschaniin, jonka palvelukseen hän siirtyy Pietariin. Kun kilparatsastus on samaan aikaan huippusuosittua pääkaupungissa, pääsee poika esittelemään ja kehittämään taitojaan ja nousee lähelle kilparatsastajien eliittiä.

Marschanin lihatuotteet muistaa moni vielä parin vuosikymmenen takaa, hänen sukunsahan siirtyi Pietarista Suomeen ja sitä asuu täällä edelleen.

Kiinnostavasti kirjassa kuvataan sekä tuon ajan pietarilaisen suurkauppiaan elämää, että kilparatsastajien miljöötä, jonka keskelle todellakin ilmestyi myös musta mies Amerikasta, rotuerottelun takia Venäjälle joksikin aikaa siirtynyt alan mestari.

Pietarista sankari siirtyy Karjalan kannakselle, Perkjärvelle, jossa hän hoitaa ruhtinas, kenraali Saltykovin tiilitehdasta ja tulee ruhtinaan luottomieheksi. Myös toinen Kannaksen merkkimies, Suur-Merijoen hovin omistaja ja pietarilainen kumitehtailija tulee kirjassa esitellyksi.

Kirja pohjautuu kirjoittajan isän elämään ja sitä elävöittävät monet aikakauden dokumentit. Ajan henkeä on tavoiteltu yksityiskohtia myöten ja siinä nähdäkseni myös hyvin onnistuttu. Siinä suhteessa kirja muistuttaa suuresti Aleksandr Solženitsynin Punainen pyörä sarjaa (mm. Elokuu 1914 ja Lokakuu 1916) tai mikseipä myös Aleksei Tolstoin eeposta Kärsimysten tie.

Kirjaa on nimitetty tataarieepokseksi, mutta itse asiassa se kuvaa vain yhden ihmisen kohtaloa. Tataarien kansasta ja sen historiasta ja asemasta Venäjän yhteydessä ja naapuruudessa puhutaan kyllä ensimmäisessä osassa, mutta ei enää tässä toisessa. Sitä paitsi keskushenkilö kuuluu Kazanin eikä Volgan tataareihin, jotka muodostavat Suomen tataarien pääosan.

Kirjoittaja on pyrkinyt tavoittamaan ajan hengen sen sijaan, että lähestyisi menneisyyttä oman aikakautensa käsityksistä lähtien. Ruhtinas Saltykovin suuhun sijoitetut ajatukset Venäjän osuudesta ensimmäiseen maailmansotaan, Venäjän vallankumouksesta ja Suomen asemasta Venäjän yhteydessä tekevät virkistävän epämodernin vaikutuksen.

Joissakin aivan toissijaisissa kohdissa saattaa havaita pieniä anakronismeja, mutta kaiken kaikkiaan teos on uskottavampi ajan kuva kuin vaikkapa Mika Waltarin teokset, jotka kyllä ovat uskollisia suurille historiallisille tapahtumille, mutta pakostakin nojautuvat pääosin mielikuvitukseen yksityiskohdissa. Tässä kirjassa päähenkilönä on kirjoittajan isä ja asiat ovat kirjoittajaa paljon lähempänä ja koko joukko dokumentteja on ollut saatavissa.

Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa on myös päähenkilön suhde uskontoon, islamiin. Sitä käsitellään lähinnä ensimmäisessä osassa ja se kuvataan kansallisen identiteetin perustaksi, joka vaikuttaa lähinnä moraalin ja perinnäistapojen tasolla, ikuisena viisautena. Myös Venäjälle nyt levinneeseen wahhabiittiseen hihhuliuskonnollisuuteen verraten tataarien islam on historiallisesti ollut aivan toisella tasolla.

Esimerkiksi viinin kielto, jonka profeetta aikoinaan asetti, on monelle tataarille kyllä pysynyt pyhänä, mutta tässä epätäydellisessä maailmassa toki syntiset ihmiset tekevät paljon sellaistakin, mikä ei ole ihanteiden mukaista. Pietarissa tataarit, jotka yleensä olivat vahvarakenteisia ja raittiita, hoitivat monia luottamusta edellyttäviä tehtäviä, hieman suomalaisiin verrattavalla tavalla.

Tämän kirjan päähenkilö pysyy kauan raittiina, mutta jouduttuaan onnettomuuteen hän saa ystäviltään viinaa olon helpottamiseksi ja sen jälkeen tottuu kallisteemaan lasia ruhtinas Saltykovin ja muunkin seurapiirin kanssa.

Trilogian kolmas osa Nina -inkeriläinen, on minulta vielä lukematta, mutta tuo kyseinen nuori nainen ilmestyy kyllä jo näyttämölle Perkjärvellä kirjan lopussa. Mammuttimaisesta koostaan huolimatta nämä kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet hyvin kiinnostavia ja asiantuntevasti kirjoitettuja, joten kolmattakin osaa odottelee mielenkiinnolla.

Totean vielä kerran, että sille, joka haluaa tutustua Venäjän historiaan viimeisen tsaarin aikana, kannattaa huomioida myös tämä kaunokirjallinen teos, jossa aikakauden ilmiöitä selostavat tekstiosuudet limittyvät juoneen, joka perustuu todellisuuteen.

Vähemmistö imperiumin illassa

 

Tataarin tarina

 

Ali Sadik-Ogli, Nizam -tataari. Pitkä matka Suomeen, osa 1. Nina productions 2019, 771 s.

 

Tämän mammuttiteoksen kaksi ensimmäistä osaa kertovat kirjoittajan oman isän tarinan, joka alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä, Kazanin kaupungista.

Päähenkilön isä on varakas kauppias, tataarilainen pikkuruhtinas eli murza Aliskander Husainov, joka käy työkseen kauppaa hevosilla ja myy niitä myös armeijan tarpeisiin. Hän on paikkakunnan napamiehiä ja hänellä on hyvät suhteet myös venäläiseen virkamiehistöön.

Venäläisyyden ja tataarien suhde on yksi kirjan läpikäyviä teemoja. Venäläiset ovat kansa, joka on kauttaaltaan univormuissa. Ne, jotka ovat univormuissa eivät ole vapaita, vaan aina orjia, opettaa isä poikaansa. Kenraali saattaa näyttää komealta kaluunoissaan ja akselbanteissaan, mutta hänelläkin on aina komentajansa.

Venäläiset joutuvat univormuihin jo pienestä pitäen, kadetteina tai kimnasisteina. Tataarille se ei ole sopivaa. Kauppiaan ammatissa mies on oma herransa ja hevosten kasvatus on ala, jota tarvitaan ikuisesti.

Tataarit ovat maailman parhaita hevosmiehiä ja tataarin kielikin on ainoa kieli, jota hevoset oppivat ymmärtämään, opettaa murza Aliskander. Tataarit olivat kerran mongolien valtakunnan pelätyin iskujoukko ja valloittivat myös koko Venäjän, mutta antoivat sen itse hoitaa hallintonsa.

Venäläiset sen sijaan, niskan päälle päästyään, haluaisivat venäläistää kaikki ja ihmettelevät, miten tataarit ovat voineet onnistua säilyttämään oman erikoislaatunsa, vaikka on jo yli kolmesataa vuotta siitä, kun Iivana Julma valloitti Kazanin.

Syynä on se, että tataarit pysyttelevät erossa venäläisestä elämäntavasta, jolle ovat ominaisia korruptio, orjailu ja juopottelu. Niiltä suojaavat oman kielen ja uskonnon vaaliminen. Muhamettilaisuus (kirjoittaja käyttää johdonmukaisesti tätä perinteistä sanaa) määrää omat norminsa. Tataarit voivat kyllä oppia puhumaan venäjää ja toimia yhteistyössä heidän kanssaan, mutta he eivät juo ja pitävät omat tapansa.

Murzan järjestämissä juhlissa venäläiset ja jotkut tataaritkin saattavat päihtyä omien pullojensa sisällöstä. Venäläiset toimivat oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta pääosa tataareista pysyy siitä erossa. Koraani ei suoranaisesti kiellä viiniä, mutta suosittelee siitä pidättäytymistä. Vodkasta hänellä tietenkään ei voinutkaan vielä olla mitään käsitystä.

Hieman yllättäen kirjoittaja siteeraa myös suufilaista mystikkoa Omar Haijamia nimeomaan sellaisessa kohdassa, jossa tämä ylistää viiniä: Nyt kainalossain koraani ja kannu toisen alla, mä kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla… Tuo mainittu kannu sisälsi viiniä. Haijam (Khaijam) oli tunnetusti mainio viinin ja aistillisuuden ylistäjä, josta sodan jälkeen ilmestyneiden käännösten ansiosta tuli myös Suomen nuorison suosikki.

Moskeijakouluissaan tataarit oppivat myös arkisessa kaupankäynnissä tarvittavat taidot ja lisäksi kieliä: koraanin lukemisessa välttämätöntä arabiaa ja lisäksi runoilijoiden kieltä persiaa. Sulttaanin kieli, turkki, onkin jo tataareille ymmärrettävää ja venäjää oppivat useimmat arkisessa kanssakäymisessä.

Tataaritkaan eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Nižni Novgorovin misäärit, joita Suomenkin tataarit yleensä ovat, eivät olleet kazanilaisten arvostamia siksi, että  heaikoinaan menivät venäläisten puolelle. Kazan oli muutoinkin jo vahvasti venäläistynyt ja aidon turkkilais-tataarilaisen miljöön sankari löysi vasta Bakusta, jonne hän joutuu karattuaan kotoaan.

Bakussahan avattiin suuria öljykenttiä 1800-luvun lopulla ja Nobelin veljekset perustivat sinne valtavan bisneksen. Ainakin yhdessä Nobelit muodostivat Venäjän rikkaimman suvun. Rikkaimpina on mainittu myös Jusupoveja, tataareita, jota hylkäsivät oman perinteensä ja omaksuivat venäläisyyden. Murza suhtautuu heihin tuomitsevasti.

Nobelit säilyttivät ruotsalaisuutensa ja loivat mahtavan konsernin, jonka rikkauksien lähde oli Bakussa ja jonka laivasto kuljetti öljyä kaikkialle Venäjän jokia pitkin. Pietarissa Viipurin puolella olivat suuret Nobelin tehtaat ja Bakussa firma työllisti jopa satoja suomalaisiakin. Nobelien maine vastuullisina työnantajina oli suuri.

Vuoriöljy (lat. petri oleum, petroli) syrjäytti jo 1800-luvulla nopeasti hakalasti hankittavan valasöljyn valaistuksessa ja pian sitä alettiin käyttää myös moottoreissa, dieseleissä ja besiiniksi jalostettuna. Höyryturbiinikoneella varustetulle hävittäjälaivalle (Novik-luokka) öljypoltin antoi huikean 36 solmun vauhdin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Murza Aliskander oli vakuuttunut siitä, ettei aftomobiili koskaan menestyisi Venäjän ankarissa olosuhteissa, saatikka nyt korvaisi hevosta. Tämä oli tuohon aikaan varmasti perusteltu kanta. Muistan miten maatilatalouden opettajani keskikoulussa, entinen tykistön majuri, vielä 1960-luvun alussa vakuutti, ettei mikään koskaan korvaisi suomenhevosta metsätöissä.

Siltähän se saattoi näyttää, mutta polttomoottoreiden voittokulkua ei mikään voinut estää. Vuonna 1902, johon tämä kirja päättyi, oli jo selvät merkit siitä, että ainakin suuri tulevaisuus öljyteollisuudella oli edessään, vaikka öljy haisikin ja aiheutti ympäristötuhoja.

Venäläisestä sanottiin jo tuohon aikaan, että hän koostuu kolmesta osasta, jotka ovat ruumis, sielu ja dokumentti. Kirjan alaikäiseltä sankarilta puuttuu tuo viimeksi mainittu ja sen vuoksi hänen asemansa on aina haavoittuva ja elämänsä rikas seikkailuista.

Tämän niteen lopussa sankari ostaa itselleen aidon Persian passin ja jatkaa elämäänsä seuraavassa niteessä uudella identiteetillä, persialaisena Rahimina, jonka elämästä ja maasta hän ei todellisuudessa tiedä mitään.

Kirja muistuttaa suuresti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sikäli, että siinä kuvataan laajasti kunkin vuoden tunnettuja historiallisia tapahtumia ja kytketään niitä -aivan uskottavasti- romaanihenkilöiden elämään. Historiallisuuden tuntua lisäävät vielä valokuvat tuon ajan Volgalta ja Bakusta. Myös ajan instituutioita selostetaan asiallisesti ja asiantuntemuksella.

Kuitenkaan kyseessä ei tietenkään ole kuvatun aikakauden dokumentti, vaikka se ilmeisesti perustuu myös muistelmiin. Vahvasti siinä joka tapauksessa tuntuu kuvatun ajan henki ja tataarikansan ylpeä erottautuminen venäläisyydestä, vaikka se pysyykin valtakunnalle lojaalina.

Paksuudestaan huolimatta kirja on waltarimaisen mukaansa tempaava ja antaa paljon tietoa kuvaamastaan miljööstä. Translitteroinnilta olisin kyllä toivonut suomen kielen mukaisten muotojen kunnioittamista.