Tataari, ruhtinas ja vallankumous

 

Muukalainen Pietarissa ja Kannaksella

 

Ali Sadik-Ogli, Rahim -Persialainen. Pitkä matka Suomeen osa 2. Nina Productions 2021, 914 s.

 

Tämän trilogian ykkösosasta Nizam -tataari, olenkin jo kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun nizam tataari tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Teoksen keskushenkilö on yksi ja sama, Kazanin tataareihin kuuluva Nizam Husainov, joka karkaa kotoaan ja onnistuu/joutuu vaihtamaan identiteettinsä persialaiseksi, vaikka ei osaa sanaakaan persiaa.

Nizam -taikka nyt sitten uudelta nimeltään Rahim- on synnynnäinen hevosmies ja löytää sen alan töitä myös Nobelin öljykentiltä Bakusta, jonne pakomatka ensin hänet vie.

Bakusta hän siirtyy Krimille ja siellä tutustuu suomalaistenkin hyvin tuntemaan makkaratehtailija Marschaniin, jonka palvelukseen hän siirtyy Pietariin. Kun kilparatsastus on samaan aikaan huippusuosittua pääkaupungissa, pääsee poika esittelemään ja kehittämään taitojaan ja nousee lähelle kilparatsastajien eliittiä.

Marschanin lihatuotteet muistaa moni vielä parin vuosikymmenen takaa, hänen sukunsahan siirtyi Pietarista Suomeen ja sitä asuu täällä edelleen.

Kiinnostavasti kirjassa kuvataan sekä tuon ajan pietarilaisen suurkauppiaan elämää, että kilparatsastajien miljöötä, jonka keskelle todellakin ilmestyi myös musta mies Amerikasta, rotuerottelun takia Venäjälle joksikin aikaa siirtynyt alan mestari.

Pietarista sankari siirtyy Karjalan kannakselle, Perkjärvelle, jossa hän hoitaa ruhtinas, kenraali Saltykovin tiilitehdasta ja tulee ruhtinaan luottomieheksi. Myös toinen Kannaksen merkkimies, Suur-Merijoen hovin omistaja ja pietarilainen kumitehtailija tulee kirjassa esitellyksi.

Kirja pohjautuu kirjoittajan isän elämään ja sitä elävöittävät monet aikakauden dokumentit. Ajan henkeä on tavoiteltu yksityiskohtia myöten ja siinä nähdäkseni myös hyvin onnistuttu. Siinä suhteessa kirja muistuttaa suuresti Aleksandr Solženitsynin Punainen pyörä sarjaa (mm. Elokuu 1914 ja Lokakuu 1916) tai mikseipä myös Aleksei Tolstoin eeposta Kärsimysten tie.

Kirjaa on nimitetty tataarieepokseksi, mutta itse asiassa se kuvaa vain yhden ihmisen kohtaloa. Tataarien kansasta ja sen historiasta ja asemasta Venäjän yhteydessä ja naapuruudessa puhutaan kyllä ensimmäisessä osassa, mutta ei enää tässä toisessa. Sitä paitsi keskushenkilö kuuluu Kazanin eikä Volgan tataareihin, jotka muodostavat Suomen tataarien pääosan.

Kirjoittaja on pyrkinyt tavoittamaan ajan hengen sen sijaan, että lähestyisi menneisyyttä oman aikakautensa käsityksistä lähtien. Ruhtinas Saltykovin suuhun sijoitetut ajatukset Venäjän osuudesta ensimmäiseen maailmansotaan, Venäjän vallankumouksesta ja Suomen asemasta Venäjän yhteydessä tekevät virkistävän epämodernin vaikutuksen.

Joissakin aivan toissijaisissa kohdissa saattaa havaita pieniä anakronismeja, mutta kaiken kaikkiaan teos on uskottavampi ajan kuva kuin vaikkapa Mika Waltarin teokset, jotka kyllä ovat uskollisia suurille historiallisille tapahtumille, mutta pakostakin nojautuvat pääosin mielikuvitukseen yksityiskohdissa. Tässä kirjassa päähenkilönä on kirjoittajan isä ja asiat ovat kirjoittajaa paljon lähempänä ja koko joukko dokumentteja on ollut saatavissa.

Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa on myös päähenkilön suhde uskontoon, islamiin. Sitä käsitellään lähinnä ensimmäisessä osassa ja se kuvataan kansallisen identiteetin perustaksi, joka vaikuttaa lähinnä moraalin ja perinnäistapojen tasolla, ikuisena viisautena. Myös Venäjälle nyt levinneeseen wahhabiittiseen hihhuliuskonnollisuuteen verraten tataarien islam on historiallisesti ollut aivan toisella tasolla.

Esimerkiksi viinin kielto, jonka profeetta aikoinaan asetti, on monelle tataarille kyllä pysynyt pyhänä, mutta tässä epätäydellisessä maailmassa toki syntiset ihmiset tekevät paljon sellaistakin, mikä ei ole ihanteiden mukaista. Pietarissa tataarit, jotka yleensä olivat vahvarakenteisia ja raittiita, hoitivat monia luottamusta edellyttäviä tehtäviä, hieman suomalaisiin verrattavalla tavalla.

Tämän kirjan päähenkilö pysyy kauan raittiina, mutta jouduttuaan onnettomuuteen hän saa ystäviltään viinaa olon helpottamiseksi ja sen jälkeen tottuu kallisteemaan lasia ruhtinas Saltykovin ja muunkin seurapiirin kanssa.

Trilogian kolmas osa Nina -inkeriläinen, on minulta vielä lukematta, mutta tuo kyseinen nuori nainen ilmestyy kyllä jo näyttämölle Perkjärvellä kirjan lopussa. Mammuttimaisesta koostaan huolimatta nämä kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet hyvin kiinnostavia ja asiantuntevasti kirjoitettuja, joten kolmattakin osaa odottelee mielenkiinnolla.

Totean vielä kerran, että sille, joka haluaa tutustua Venäjän historiaan viimeisen tsaarin aikana, kannattaa huomioida myös tämä kaunokirjallinen teos, jossa aikakauden ilmiöitä selostavat tekstiosuudet limittyvät juoneen, joka perustuu todellisuuteen.