Vähemmistö imperiumin illassa

 

Tataarin tarina

 

Ali Sadik-Ogli, Nizam -tataari. Pitkä matka Suomeen, osa 1. Nina productions 2019, 771 s.

 

Tämän mammuttiteoksen kaksi ensimmäistä osaa kertovat kirjoittajan oman isän tarinan, joka alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä, Kazanin kaupungista.

Päähenkilön isä on varakas kauppias, tataarilainen pikkuruhtinas eli murza Aliskander Husainov, joka käy työkseen kauppaa hevosilla ja myy niitä myös armeijan tarpeisiin. Hän on paikkakunnan napamiehiä ja hänellä on hyvät suhteet myös venäläiseen virkamiehistöön.

Venäläisyyden ja tataarien suhde on yksi kirjan läpikäyviä teemoja. Venäläiset ovat kansa, joka on kauttaaltaan univormuissa. Ne, jotka ovat univormuissa eivät ole vapaita, vaan aina orjia, opettaa isä poikaansa. Kenraali saattaa näyttää komealta kaluunoissaan ja akselbanteissaan, mutta hänelläkin on aina komentajansa.

Venäläiset joutuvat univormuihin jo pienestä pitäen, kadetteina tai kimnasisteina. Tataarille se ei ole sopivaa. Kauppiaan ammatissa mies on oma herransa ja hevosten kasvatus on ala, jota tarvitaan ikuisesti.

Tataarit ovat maailman parhaita hevosmiehiä ja tataarin kielikin on ainoa kieli, jota hevoset oppivat ymmärtämään, opettaa murza Aliskander. Tataarit olivat kerran mongolien valtakunnan pelätyin iskujoukko ja valloittivat myös koko Venäjän, mutta antoivat sen itse hoitaa hallintonsa.

Venäläiset sen sijaan, niskan päälle päästyään, haluaisivat venäläistää kaikki ja ihmettelevät, miten tataarit ovat voineet onnistua säilyttämään oman erikoislaatunsa, vaikka on jo yli kolmesataa vuotta siitä, kun Iivana Julma valloitti Kazanin.

Syynä on se, että tataarit pysyttelevät erossa venäläisestä elämäntavasta, jolle ovat ominaisia korruptio, orjailu ja juopottelu. Niiltä suojaavat oman kielen ja uskonnon vaaliminen. Muhamettilaisuus (kirjoittaja käyttää johdonmukaisesti tätä perinteistä sanaa) määrää omat norminsa. Tataarit voivat kyllä oppia puhumaan venäjää ja toimia yhteistyössä heidän kanssaan, mutta he eivät juo ja pitävät omat tapansa.

Murzan järjestämissä juhlissa venäläiset ja jotkut tataaritkin saattavat päihtyä omien pullojensa sisällöstä. Venäläiset toimivat oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta pääosa tataareista pysyy siitä erossa. Koraani ei suoranaisesti kiellä viiniä, mutta suosittelee siitä pidättäytymistä. Vodkasta hänellä tietenkään ei voinutkaan vielä olla mitään käsitystä.

Hieman yllättäen kirjoittaja siteeraa myös suufilaista mystikkoa Omar Haijamia nimeomaan sellaisessa kohdassa, jossa tämä ylistää viiniä: Nyt kainalossain koraani ja kannu toisen alla, mä kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla… Tuo mainittu kannu sisälsi viiniä. Haijam (Khaijam) oli tunnetusti mainio viinin ja aistillisuuden ylistäjä, josta sodan jälkeen ilmestyneiden käännösten ansiosta tuli myös Suomen nuorison suosikki.

Moskeijakouluissaan tataarit oppivat myös arkisessa kaupankäynnissä tarvittavat taidot ja lisäksi kieliä: koraanin lukemisessa välttämätöntä arabiaa ja lisäksi runoilijoiden kieltä persiaa. Sulttaanin kieli, turkki, onkin jo tataareille ymmärrettävää ja venäjää oppivat useimmat arkisessa kanssakäymisessä.

Tataaritkaan eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Nižni Novgorovin misäärit, joita Suomenkin tataarit yleensä ovat, eivät olleet kazanilaisten arvostamia siksi, että  heaikoinaan menivät venäläisten puolelle. Kazan oli muutoinkin jo vahvasti venäläistynyt ja aidon turkkilais-tataarilaisen miljöön sankari löysi vasta Bakusta, jonne hän joutuu karattuaan kotoaan.

Bakussahan avattiin suuria öljykenttiä 1800-luvun lopulla ja Nobelin veljekset perustivat sinne valtavan bisneksen. Ainakin yhdessä Nobelit muodostivat Venäjän rikkaimman suvun. Rikkaimpina on mainittu myös Jusupoveja, tataareita, jota hylkäsivät oman perinteensä ja omaksuivat venäläisyyden. Murza suhtautuu heihin tuomitsevasti.

Nobelit säilyttivät ruotsalaisuutensa ja loivat mahtavan konsernin, jonka rikkauksien lähde oli Bakussa ja jonka laivasto kuljetti öljyä kaikkialle Venäjän jokia pitkin. Pietarissa Viipurin puolella olivat suuret Nobelin tehtaat ja Bakussa firma työllisti jopa satoja suomalaisiakin. Nobelien maine vastuullisina työnantajina oli suuri.

Vuoriöljy (lat. petri oleum, petroli) syrjäytti jo 1800-luvulla nopeasti hakalasti hankittavan valasöljyn valaistuksessa ja pian sitä alettiin käyttää myös moottoreissa, dieseleissä ja besiiniksi jalostettuna. Höyryturbiinikoneella varustetulle hävittäjälaivalle (Novik-luokka) öljypoltin antoi huikean 36 solmun vauhdin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Murza Aliskander oli vakuuttunut siitä, ettei aftomobiili koskaan menestyisi Venäjän ankarissa olosuhteissa, saatikka nyt korvaisi hevosta. Tämä oli tuohon aikaan varmasti perusteltu kanta. Muistan miten maatilatalouden opettajani keskikoulussa, entinen tykistön majuri, vielä 1960-luvun alussa vakuutti, ettei mikään koskaan korvaisi suomenhevosta metsätöissä.

Siltähän se saattoi näyttää, mutta polttomoottoreiden voittokulkua ei mikään voinut estää. Vuonna 1902, johon tämä kirja päättyi, oli jo selvät merkit siitä, että ainakin suuri tulevaisuus öljyteollisuudella oli edessään, vaikka öljy haisikin ja aiheutti ympäristötuhoja.

Venäläisestä sanottiin jo tuohon aikaan, että hän koostuu kolmesta osasta, jotka ovat ruumis, sielu ja dokumentti. Kirjan alaikäiseltä sankarilta puuttuu tuo viimeksi mainittu ja sen vuoksi hänen asemansa on aina haavoittuva ja elämänsä rikas seikkailuista.

Tämän niteen lopussa sankari ostaa itselleen aidon Persian passin ja jatkaa elämäänsä seuraavassa niteessä uudella identiteetillä, persialaisena Rahimina, jonka elämästä ja maasta hän ei todellisuudessa tiedä mitään.

Kirja muistuttaa suuresti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sikäli, että siinä kuvataan laajasti kunkin vuoden tunnettuja historiallisia tapahtumia ja kytketään niitä -aivan uskottavasti- romaanihenkilöiden elämään. Historiallisuuden tuntua lisäävät vielä valokuvat tuon ajan Volgalta ja Bakusta. Myös ajan instituutioita selostetaan asiallisesti ja asiantuntemuksella.

Kuitenkaan kyseessä ei tietenkään ole kuvatun aikakauden dokumentti, vaikka se ilmeisesti perustuu myös muistelmiin. Vahvasti siinä joka tapauksessa tuntuu kuvatun ajan henki ja tataarikansan ylpeä erottautuminen venäläisyydestä, vaikka se pysyykin valtakunnalle lojaalina.

Paksuudestaan huolimatta kirja on waltarimaisen mukaansa tempaava ja antaa paljon tietoa kuvaamastaan miljööstä. Translitteroinnilta olisin kyllä toivonut suomen kielen mukaisten muotojen kunnioittamista.