Vanha sybariitti muistelee

Purjehduksen iloja

Purjehduksen suuria hetkiä on, kun saa veneen rantaan ja pois aalloilta keikkumasta. Silloin on viimeinkin mahdollista tehdä rauhassa sapuskaa, joka taatusti maistuu, mikäli takana on vaikkapa kymmenen tunnin seilaus parin voileivän ja kahvin varassa.

Yksinkertaiset sielut saattavat kysyä, mihin koko purjehdusta sitten tarvitaan, jos ruokaa ja juomaa kerran nautitaankin rannassa.

No, toki sillä on oma, merkittävä viihdearvonsa, jonka perusteet kai lähtevät samasta lähteestä kuin vauvojen tuudittaminen. Se vain on kivaa, kun aalto laivaa tuudittaa ja niin edelleen. Sitä paitsi kaikki on  alati uuttavaa ja hieman arvaamatontakin aaltojen päällä, sekä visuaalisesti että liikenteellisesti.

Kun sitä puolikin vuorokautta heiluu veneen tahdissa, tulee tehneeksi paljon töitä ja ruumis kiljuu uutta energiaa, vaikka entistä olisi vyötäröllä runsaasti.

Ruokailu veneessä on joka tapauksessa mielestäni parhaimmillaan aina erityinen juhlahetki ja olen ottanut tavaksi, että se huomioidaan asianmukaisesti.

Erityistä pukeutumista ateriaa varten ei ole vaadittu, mutta pukukoodiin kuuluu kuitenkin päähineen ja pelastusliivin riisuminen. Myös pöytä katetaan kunnolla käyttäen ns. tabletteja. Mikäli ollaan kulussa ja vene on kovin kallellaan tai aallokko merkittävä, voidaan käyttää kasteltua pöytäliinaa, etteivät ruoat lennä syliin tai turkille.

Toki monet yksinkertaiset ateriat myös keskellä enemmän tai vähemmän aavaa merta ovat usein olleet varsin palkitsevia. Käristetyt makkarat sipulin ja muusin kanssa, jotka maissa olisivat herättäneet lähinnä nenän nyrpistelyä, saavat ylenpalttista kiitosta nälkäiseltä miehistöltä, jolle myös olut palan painikkeena maistuu ja lisää juhlan tuntua.

Mitäpä syntiä salaamaan, veneruokailu ilman olutta ja/tai viiniä tuntuisi milteipä rienaukselta. Eihän meillä Suomessa ole tapana juoda alkoholia arkena, joten pikku paukkujen säestämänä ruokailusta tulee juhla, mikä on tarkoituskin.

Erityisiä veneruokia kannattaa varata matkaan, mikäli jääkaappia ei ole käytettävissä tai käytössä eikä myöskään pilssi ole tarpeeksi kylmä.

Alan parhaisiin tuotteisiin kuuluvat tietenkin savustetut lihat: kunnolla savustetun kinkun kappale tai ja erityisesti lampaanreisi. Huomattakoon, ettei valmiiksi silputtua sapuskaa tule veneeseen kantaa, sillä paitsi että se nopeasti menettää makunsa, se myös nopeasti pilaantuu.

Tämä pääsääntö pätee myös juustoihin. Niitä kannattaa ostaa vähintään kilon paloina, jolloin ne kestävät maistamisen vielä viikon päästä, vaikka ulkona olisi helle. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että pilssissä tai sen tuntumassa (ei septitankin viereisessä avotilassa) on viileää.

Veneeseen siis aina mukaan spaghettia, perunamuusijauhetta ja perunoita, sipulia ja nötköttiä (nautasikasäilyke) sekä valkosipulia ja mausteita, öljyä ja kalasäilykkeitä, kananmunia ja jauhoja. Aamuksi pekonia.

Erittäin suosituksi on veneoloissa osoittautunut kalakeitto eri muodoissaan, mukaan lukien seljanka eli soljanka. Reseptejä löytyy vanhemmista blogeista. Toinen viime kesän hitti oli virolaistyyppinen mulgipuder. Oikeaoppisesti tehtynä tähän Mulgimaan herkkuun kuuluu myös pieni määrä ohraryynejä, mutta voi ne jättää poiskin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kristiinan mulgipuder syntyy siten, että otetaan paketti tai pari pekonia ja paistellaan sitä pieniksi paloiksi leikattuna rauhallisesti niin, että rasva kunnolla irtoaa pannulle. Sen jälkeen siihen lisätään pari annosta perunamuusia, jonka voi hyvin tehdä jauheesta, ainakin Felix toimii eikä tarvitse maidon lisäämistä.

Sen jälkeen käännellään kuumalla pannulla herkkua, joka sitten asetetaan ruskistuneena kauniisti katettuun pöytään kylmän oluen ja ruisleivän viereen. Muutama hippunen suolaa lisää symbolisesti herkun synnillisyyttä.

Nautitaan hartaudella ja pikkuruinen snapsi on tässä omiaan lisäämään hetken juhlavuutta. Se täydentää elämystä. Veneen ollessa liikkeellä ei toki sitten tietysti änkyröidytä eikä mielellään maissakaan.

Erilaiset spagettiruoat tietenkin syntyvät veneessä myös hyvin kätevästi. Niiden valmistamisesta ei kai tarvitse sen enempää kertoa, mutta simpukkapurkit sopivat hyvin mausteeksi, samoin kuin valkosipuliöljy. Simpukat voi myös pannulla kuumentaa valkosipuliöljyssä. Yllättävän hyvää on, kun on nälkä särpimenä.

Viinit kannattaa tietysti aina valita huolella. Ellei veneessä ole erityistä sommellier:ta, käy nyrkkisäännöksi, että valkoviinin on syytä olla pilssikylmää ja mielellään laatikossa myytävää chardonnayta tai sauvignon blancia. Toki kaikki muutkin käyvät, jos niikseen tulee.

Punaviineistä suositeltavia ovat, ruoista riippuen, australialaiset, eteläafrikkalaiset tai chileläiset laatikkoviinit. Espanjalaiset menettelevät, ellei Piritan Eriksonilla satu muuta olemaan eikä viitsi tai ehdi käydä Selverissä asti.

Sieltä kyllä kannattaa ostaa monenlaisia herkkuja, joita Suomesta ei saa. Tarkoitan silavaa eri muodoissaan, pastramia (basturma) ja erinäisiä muita kypsytettyjä lihoja. Myös makkarat ovat usein erinomaisia ja tuovat tervetullutta vaihtelua suomalaiseen ruokavalioon, alkaen ihan sardelkasta, rasvaisesta paksusta nakista, jota löytyi aikoinaan kaikkialta läpi laajan neuvostomaan.

Maitotuotteista kefiiri on erinomaista ja yleensäkin hapanmaitotuotteet, hapupiim eli piimä sekä smetana. Mielestäni virolaiset ovat meikäläisiä maukkaampia.

Kalapuolella löytyy etenkin silakkaa ja kilohailia eli kiluja mausteiden kanssa: vürtsikilud. Suosittelen vaikkapa oluen kanssa. Lisäksi kannattaa noteerata ainakin turskanmaksa, jonka voi sotkea keitetyn kananmunan ja sipulin kanssa maukkaaksi zakuskaksi.

Lisäksi kannattaa katsoa tarkoin myös erilaisia grillattuja ja puolivalmiita lihoja. Ämpäreissä myytävät saslikkilihat marinadissaan säilyvät hyvin, ellei ole mahdollista grillata niitä oitis vaikkapa kertakäyttögrillissä, jollaiset ovat hieman arveluttavia monessakin suhteessa.

Yhtä kaikki. Veneessä maistuu miltei mikä tahansa. Klassikko on nötkötti eli nautasika-säilyke, jota voi paistella yhdessä sipulin kanssa tai vaikkapa leikellä sattumiksi hernekeittoon. Jälkimmäiseen muuten kannattaa kokeeksi pistää litraa kohti vaikkapa kymmenen tai kaksikymmentä valkosipulinkynttä murskattuina.

Kyllä on maistunut! Ja mitäpä ei voisikaan tehdä tai lämmittää myös veneessä: vorschmack-purkkeja (esim. Tertin kartanon)smetanan, punajuuren ja suolakurkun kera, pyttipannua, silakkapihvejä, muikkupaistia, labskausia ja niin edelleen… Vain taivas on kattona ja se on merellä korkealla.

Sodan ja tolkun kysymyksiä

Räyhähenki ja kylmä järki

Sodasta kirjoittaminen herättää aina tunteita. Milloin joku närkästyy siitä, ettei oikeille asioille anneta arvoa, milloin toinen siitä, ettei kaivauduta sotien taloudellisiin syihin, sieltähän ne oikeasti löytyvät, eivätkä ihmisten raadollisuudesta.

Vaatimattomana puolustuksenani olen rohjennut esittää, ettei sitä nyt varsinkaan esseessä ihan joka asiaa ole tarkoituskaan juurta jaksain selvittää tai selittää. Pitää jättää toisillekin pohtimista.

Olen sitä paitsi aivan samaa mieltä siitä, ettei sotia kannata selittää ihmisten psykologian kautta. Ei se, että sodat tarjoavat hurjinta extremeä toki suinkaan riitä niiden syttymistä millään tavalla selittämään, mutta onhan se yksi puoli asiassa ja myös omalla tavallaan kiinnostava, ainakin minusta.

Kovin köykäistä on sellainen ideologia, joka haluaa lopettaa sodat kieltämällä lapsia leikkimästä aseilla ja takavarikoimalla rehellisiltä ja täyspäisiltä kansalaisilta heidän aseensa. Siinä alkaa jo totalitarismi haista pahastikin.

Nykyinen sentimentalismi on kuitenkin hyvin merkittävä kulttuurinen kehitystrendi. Koko Euroopan teatraalinen itku yhden hukkuneen taaperon valokuvan ääressä on hätkähdyttävä osoitus uudesta, absurdista psykologiasta, joka on sitten aikaansaanut sen, että muuttohaluista väkeä houkutellaan kymmenin ja sadoin tuhansin kiikkeriin veneisiin tarjoamalla palkintona ”pelastaminen” ja matka Eurooppaan kunnon laivalla.

Myös ”vihapuheen” selittäminen poliittisen väkivallan esiasteeksi ja synnyttäjäksi merkitsee aivan ilmeisesti kärryjen asettamista hevosen eteen. Niin sotaleikit kuin vihapuheet synnyttää kyllä jokin kolmas tekijä ja kumivenekansan ”pelastaminen” tarkoittaa yksinkertaisesti sen tuottamuksellista houkuttelemista tarpeettomaan vaaraan.

Vihapuhe puolestaan syntyy ainakin osaltaan siitä, että tästäkin asiasta halutaan sanoa totuus, jota virallisesti kieltäydytään näkemästä ja vetäydytään sentimentalismin suojiin.

Koetetaan nyt ainakin tässä sitten joka tapauksessa olla sekoittamatta asioita toisiinsa. Jos sanon, että ihmishengen arvostus ainutlaatuisena resurssina on kaikissa ns. sivistysmaissa lisääntynyt, mikä luo paineita kuolonuhrien välttämiseen, ei se tarkoita tämän asian kritiikitöntä ihastelemista enempää kuin sen paheksumista. Ja mikäli mainitsen sotaan liittyvistä elämyksistä, niin ei se tosiaankaan tarkoita sitä, että ne kannattaisi niillä selittää.

Sodan jumalaa Aresta eli roomalaisittain Marsia on pidetty aina miehekkäänä, mikä kuulostanee hienolta. Samaan aikaan häntä on myös pidetty tyhmänä ja omasta raivostaan sokeutuneena. Naispuolisen kylmän älyn johtamat joukot, joiden takana on viisautta symbolisoiva Pallas Athene eli Minerva, voittavat säännöllisesti riehuvan taistelun henkeä uhkuvan, niin sanoakseni marsilaisen puolueen.

Antiikin taruilla on usein annettavanaan ainakin heuristisesti kiinnostavia näkökulmia asioihin. Miehethän ne sentään ovat sotia aina käyneet, ymmärrettävistä syistä eikä sotapäälliköidenkään keskuudessa ole juuri naisia näkynyt.

Viisauden esittäminen naisellisena prinsiippinä juuri taistelujen yhteydessä on kuitenkin kiinnostavaa. Suoritustasolla oli joskus ennen tarpeen runsas adrenaliini ja karkea rohkeus, päällekäymisen henki. Molempia edistettiin eri armeijoissa tarjoamalla ennen taistelua viinaa.

Ruotsin armeijassa määrä oli jumpru (jungfru) eli pari desiä, ”jotta vihasemmaksi piti tulla”. Samanlaisia määriä alettiin puna-armeijassakin tarjota talvisodasta lähtien, kuten Pavel Aptekar ensimmäisenä arkistojen perusteella selvitti. Kyllähän meillä Suomessa ne vodkapullokasat muistetaan.

Ares on kuitenkin paitsi vihainen, myös hölmö, kuten tarut todistavat. Hän himoitsee kuolemaa ja haluaa itselleen rakennettavan temppeli ihmislihasta ymmärtämättä, miten on sen kestävyyden laita.

Kuolematonta ja ikuisesti kestävää on sen sijaan viisaus, jota täytyy löytyä myös sodanjohdosta, vaikka ei välttämättä itse raa’an työn tekijöiltä. Viisauteen kuuluu myös se, että vastustajalle annetaan mahdollisuus päästä ahdingostaan perääntymällä tai antautumalla tarvitsematta pelätä tapetuksi tulemista. Sota on tai sen pitäisi olla, myös diplomatiaa toisin keinoin.

Ranskan suuriin sodanjohtajiin kuuluva Ranskan marsalkka Henri de Turenne suorastaan spekuloi sillä, että ihanteellinen taistelu olisi se, jossa ei tarvitsisi ampua laukaustakaan. Vihollinen junailtaisiin sellaiseen tilanteeseen, jossa hän ymmärtäisi antautumisen ainoaksi rationaaliseksi ratkaisuksi.

Käytännössä myös Turennen käymät taistelut olivat erittäin verisiä. Mutta saahan sitä viisauttakin kokeilla, ainakin teoriassa.

Sotilaan kannalta ihmiselämä ei ole sen kummallisempi asia kuin yksi resurssi muiden joukossa. Kasku kertoo siitä, miten Mannerheimille kerrottiin, että taistelussa oli menetetty viisikymmentä upseeria ja kolmekymmentä hevosta.

Mannerheim totesi säälivänsä kovin hevosia, jolloin esittelijä kysyi närkästyneenä, eikö upseereilla sitten ollut merkitystä. ”Nimitän heti uudet upseerit”, sanoi marsalkka, ”mutta kenet voisin nimittää hevosiksi?”

Kaikkialla sivistyneessä maailmassa on kuitenkin ihmisen ainutkertainen elämä ja sen säilyttäminen tullut yhä keskeisemmäksi arvoksi. Tämä on mennyt jopa mielettömyyksiin saakka, kuten todettiin. Silti se on tosiasia.

Olisi hienoa, jos tämä voisi olla alku uudelle ja sivistyneemmälle elämälle myös kansainvälisissä suhteissa. Paha kyllä, ei se nyt oikein siltä näytä.

Sodan ongelmia

Sotimisen nykyvaihe

Muistan, miten aikoinaan lukiolaispoikana ollessani vuokraisäntä kertoili sotamuistelmia. Kerran oli kuulemma juoksuhaudassa olleita vihollisia saatu konepistoolilla suolattua oikein aika liuta. Riemu oli tietenkin suuri ja isäntä muisteli, miten kp-mies oikein tanssi kuopan laidalla.

Ymmärrän häntä hyvin. Siinä pelissä oli kaksi mahdollisuutta: jompikumpi ampuu toisen. Äärimmäinen jännitys tarjoaa verrattoman adrenaliinipiikin ja sen laukeaminen purkautuu sitten riemuna.

Se oli muistaakseni Konstantin Simonov, joka myös muisteli vastaavanlaista tilannetta. Hän totesi suunnilleen siten, ettei mitään inhimillisen onnen tunnetta perhe-elämässä tai ihmissuhteissa voi verrata siihen tunteeseen, jonka kokee tuhottuaan sodassa vastustajansa.

Joskus ovat pasifistit arvelleet, että nykyaikainen sota etäännyttää väkivallasta. Pommeja pudottava tai kranaatteja ampuva sotilas ei itse asiassa suinkaan repisi ihmisiä kappaleiksi tai polttaisi heitä elävältä, mikäli homma pitäisi tehdä käsityönä.

Yleisesi ottaen asia lienee näin. Joku jakkupukuinen naisministeri saattaa hyvin määrätä lennokin ampumaan rakettinsa, vaikka tuskin olisi valmis teurastamaan uhria oin käsin.

Mutta onhan meitä joka junaan, joten eipä yleistetä.

Koska sattuu vielä olemaan niin, että tietty prosentti meistä ihmisistä kaipaa tavallista paljon enemmän voimakkaita elämyksiä, on erilaisiin taistelutehtäviin aina riittänyt vapaaehtoisia.

Se lieneekin erinomainen järjestely. Ihanteellista olisi, jos myös sodissa taistelut voitaisiin aina käydä vapaaehtoisten välillä ja jättää muut rauhaan.

Ammattiarmeijoiden aikaan oltiin ehkä nykyistä lähempänä tätä tilannetta, vaikka täytyykin muistaa, että myös silloin merkittävä osa sotilaista palveli pakosta, monet armeijaan määrättynä. Irtolaiset voitiin useassa maassa ottaa muitta mutkitta kiinni ja passittaa armeijaan, jossa heistä kepin avulla kasvatettiin koneiston hyödyllisiä osasia.

Suomenkin armeijassa oli ilmeisesti verrattain paljon mustalaisia Ruotsin vallan aikana. Ehkäpä joku innostuu tutkimaan tätäkin asiaa?

Mutta sitten kun kehitys kehittyi, alettiin koota miljoona-armeijoita tavallisista kunniallisista kansalaisista, joilla ei varsinaisesti siviilielämässään ollut mitään suhdetta militäärisiin asioihin. Mutta heidät koulutettiin simppeleihin taistelutapoihin ja pantiin vannomaan vala, jonka velvoittamina he sitten saivat panna parastaan, kuka tykinruokana, kuka takalinjoilla. Siinä purnailu auttanut ei.

Kansamme pyhistä kirjoista ja erityisesti Väinö Linnan Tuntemattomasta, olemme saaneet lukea, että sotilaan rooli, kuten oli odotettavissa, onnistui eri yksilöiltä vaihtelevasti. Kokonaisuudessaan suoritus toki oli hyvin imponoiva.

Linnan kolme parasta sotilastyyppiä taitavat olla Ville Koskelan lisäksi Antti Rokka ja sotamies Viirilä. Koskela on rauhallinen ja taitava taistelija, Viirilä, joka siviilissä on vihoviimeinen renttu, osoittaa hänkin sodassa olevansa mies paikallaan, todella oikeassa elementissään. Rokka on hermonsa loistavasti hallitseva sotatyön tekijä, joka ymmärtää, että kun ruumiita pitää tehdä, täytyy sitä myös tarkoittaa. Pitää olla se tappamisen meininki.

Henkinen kantti ei tietenkään kaikilla kestänyt. Joillakin se petti heti ja toisilla taas liian pitkän ja rankan rasituksen jälkeen. Eihän muuten voinut ollakaan. Suomalainen korpisota oli jotakin muuta kuin nappien painelua toisella puolella maapalloa sijaitsevan vihollisen tappamiseksi. Siinä joutui lähes aina olemaan myös tasa-arvoisesti vihollisen maalitauluna.

Se oli sitä 1900-luvun ensi puoliskon sotaa. Sen jälkeen on vettä virrannut Syvärissä ja muuallakin.

On aika komeata, että Suomella yhä on yksi maailman suurimmista koulutetuista reserveistä. Jokainen ymmärtää, ettei sellaisen voiman, satojentuhansien miesten ja useiden naisten mobilisointi kerralla tulisi enää koskaan kysymykseen.

Kuitenkin tuo sotilaallinen koulutus ja asetta kantavien potentiaalisesti suuri määrä muodostaa tietyn resurssin. Se kertoo puolustustahdosta, joka mahdollisen hyökkääjän kannattaa ottaa huomioon.

Suurvallat on tässä maailmassa toisen maailmansodan jälkeen yhä uudelleen nolattu, kun ne ovat yrittäneet kukistaa puolustustahtoisen kansan ihmeaseillaan. Vietnam ja Afganistan ovat vain pari esimerkkiä. Tšetšenian tilanne ratkesi vain antamalla valta siellä käytännössä kotimaisen diktaattorin käsiin. Rauha oli yksinkertaisesti ostettava miljoonan ihmisen pikkuvaltiolta.

Offensiivi ja defensiivi näyttävät sodankäynnissä aina vuorotellen pääsevän toisensa niskan päälle. Ensimmäisessä maailmansodassa jälkimmäinen oli johdossa, toisessa edellinen. Kuinka lienee nyt?

Sotilaat, jotka nauttivat valtioidensa maksamaa palkkaa, pyrkivät parhaansa mukaan kehittämään alaansa niin, että olisivat vastustajaa etevämpiä. Kuten uusimmassa Foreign Affairsin numerossa todetaan, tälle toiminnalle halutaan yhä enemmän ja enemmän rahaa. Siihen käytetyt, saati halutut summat ovat jo absurdeja millä tahansa mittarilla. Mutta pakkohan se on Sakarin tanssia kun soitetaan, vai kuinka?

Sotilaiden lelukaupassa, jota Foreign Affairsin kansikuva sarkastisesti esittää, ovat hintalaput yhä suurempia. Mutta se tarkoittaa vain rahaa.

Samaan aikaan kuitenkin on myös inhimillisen resurssin hinta noussut, joskaan ei yhtä paljon kaikkialla. Sodan synnyttämän massahysterian oloissa ihmisuhrit yleensä alkavat tuntua sekä normaalilta että välttämättömältä asialta ja, kuten tavallista, ihmisellä on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve.

Näin oli asia kerran, mutta onko tilanne yhä sama? Yhdysvallat, joiden kärsimät miestappiot toisessa maailmansodassa ja myös sen jälkeisissä sodissa ovat olleet varsin rajalliset, on ollut hyvin haluton vaarantamaan sotilaidensa henkeä.

Näin on siitä huolimatta, että sodankäynti siellä on Vietnamin jälkeen jäänyt ammattilaisten työksi siihen kuuluvine riskeineen, joiden ottaminen on siis tavallaan vapaaehtoista.

Venäjällä asiat ovat hieman toisin, vaikka myös siellä on valtion syytä tarkoin karttaa asevelvollisten vaarantamista ainakaan kovin suuressa määrin.

Muistan, minkä skandaalin kenraali Gratsov aiheutti kertoessaan, että Tšetšeniaan lähetetyt asevelvolliset kuolivat siellä ”hymy huulillaan”. Kaikki tuntemani säädylliset ihmiset olivat kauhuissaan.

Venäjällä on yhäkin koetettu ylläpitää myyttiä siitä, että venäläinen ihminen, altruisti ja kollektivisti, pitää suurena kunniana ja etuoikeutena saada puolustaa maataan omalla rinnallaan, jonka tietenkin vihollisen aseet vaivatta puhkaisevat.

Se ei kuitenkaan enää oikein vakuuta. Kuten kaikissa vaurastuneissa maissa, joissa myös syntyvyys on romahtanut, on ainutkertaisen ihmiselämän arvo kasvamistaan kasvanut myös Venäjällä. Neuvostoliiton romahdettua halukkuus palvella armeijassa oli jonkin aikaa pohjalukemissa ja myös sen kokoa pienennettiin tuntuvasti.

Nyt tilanne on armeijan kannalta parantunut, mutta on epätodennäköistä, että hallitus voisi enää tapattaa merkittäviä määriä edes ammattisotilaitaan, saati asevelvollisiaan. Tämä sillä edellytyksellä, ettei asiaa voida selittää hyökkäyksen torjumiseksi.

Niinpä näyttää siltä, että samoin kuin jo ammoin Yhdysvallat ja Euroopan maat, niin myös Venäjä on siirtynyt nappia painamalla käytävään sotaan. Primitiivisten amatöörisotilaiden pommittaminen ei ole kovin vaarallista puuhaa eikä siis kotimaassa välttämättä vaaranna muuta kuin budjetin tasapainon. Sovinistiselle kotiyleisölle se sen sijaan saattaa tuottaa arvostettuja pätemisen tunteita ja siis myös pisteitä maan johdolle.

Tämä taitaa olla sodan nykyinen kuva laajemminkin, sikäli kuin asia koskee vaurasta pohjoista pallonpuoliskoa. Viidakoissa asustavat elämäntapasissit kuuluvat toisenlaiseen sivilisaatioon. He eivät ilmesty näille leveysasteille, ellei sivilisaatiomme romahda, Luoja siltä varjelkoon.

Muistan, miten Mauno Koivisto osoitti närkästyksensä Serbian pommitusten johdosta. Nehän olivat ainakin vanhan korpisoturin silmin raukkamaista toimintaa, kääntelipä asiaa miten tahtoo.

Mutta sodalla on oma ekonomiansa ja nykyään ihmiset, jotka kerran olivat lähes ilmaisia, ovat nyt rikkaiden valtioiden kallein resurssi ja poliittisesti kovinta räjähdettä.

Tilanne on tainnut muodostua sellaiseksi, että defensiivi on taas se vahvempi osapuoli, mikäli sitä edustaa joukko, jolla on sisua ja kostonhalua ja tietenkin tuo ennen mainittu tappamisen meininki.

Sotien historia kertoo yhä uusista ihmeaseista, joiden kuvitellaan ratkaisevan kaiken. Aseet sinänsä eivät sotia liene kuitenkaan koskaan ratkaisseet. Poikkeuksena ovat ehkä ne villien teurastukset, jotka hoidettiin moderneilla aseilla.

Sodat voidaan luultavasti yhäkin voittaa vain jalkaväen avulla ja se tarkoittaa, että asia edellyttää hengenvaaraa sekä hyökkääjälle että puolustajalle.

Nykytekniikan avulla joukkoja voidaan toimittaa teknisesti alivoimaisen vihollisen vastarinnasta huolimatta sinne, minne halutaan ja jopa suhteellisen vähällä vaaralla, mutta se ei vielä ratkaise mitään.

Tuntuu siltä, että suurvaltojen hallitukset joutuvat nykyään vakavammin kuin koskaan miettimään sitä, mitä järkeä on valloittaa maata, jonka väestö tai ainakin sen suuri osa, on vastahakoista.

Valloitus saattaa olla läpihuutojuttu, mutta sen jälkeen joudutaankin yhä uudelleen toivomaa, ettei koko hommaan olisi lainkaan ryhdytty. Mikään ihmease ei suojaa valloittajaa vihamieliseltä väestöltä, jonka henkinen kantti pitää. Se tarkoittaa myös sitä, etteivät hallitukset, jotka eivät kykene perustelemaan sotiensa olevan yhä uusien ihmisuhrien arvoisia, voi pitkään pitää valloituksiaan eivätkä hallita edes kotimaataan.

Helpot ja halvat ”voittoisat pikku sodat” ovat kautta aikojen olleet etenkin jokaisen tyrannin ja diktaattorin haave. Taitavatpa myös demokraattiset johtajat olla niistä usein kiinnostuneita.

Huono puoli asiassa on, että sodan onni, fortuna belli, on aina oikullinen ja jopa laskematon. Venäjän-Japanin sota on malliesimerkki täydellisestä fiaskosta, mutta vai yksi. Myös talvisotaan ja jopa suureen isänmaalliseen sotaan puna-armeija lähti henkseleitä paukutellen. Mutta sitten kävi niin kuin kävi.

Televisiossa presidentti Putin kertoo juuri, että jokaisella maalla on oikeus olla vahva, mikä ei suinkaan tarkoita aggressiota.

Tähän luottakaamme. Inhimillisesti katsoen on jokainen sotaseikkailu, johon Venäjä on viimeisten hieman yli sadan vuoden aikana lähtenyt, on ollut sen itsensä kannalta katastrofi.

Jonkinlaisena menestyksenä voi pitää vain Krimin liittämistä, mikä ei ollut edes sota. Mutta sekin oli Pyrrhoksen voitto. Se oli presidentin menestys vain kotimaan politiikassa ja sen hinta on jo nyt muodostunut valtavaksi kaikille muille Venäjän eduille ja järkevälle politiikalle.

Dersu Uzala lausui kerran sakramentaaliset sanat, joiden mukaan Siperia opettaa. Ellei ihminen kunnioita luonnon asettamia ehtoja, hän lyö vain oman nenänsä verille.

Eiköhän Siperia ole jo Venäjän johtajiakin opettanut. Jalkaväkeä säästävä pommitussota on ennen muuta voimattomuuden osoitus, vahvan valtion kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.