Sodan ja tolkun kysymyksiä

Räyhähenki ja kylmä järki

Sodasta kirjoittaminen herättää aina tunteita. Milloin joku närkästyy siitä, ettei oikeille asioille anneta arvoa, milloin toinen siitä, ettei kaivauduta sotien taloudellisiin syihin, sieltähän ne oikeasti löytyvät, eivätkä ihmisten raadollisuudesta.

Vaatimattomana puolustuksenani olen rohjennut esittää, ettei sitä nyt varsinkaan esseessä ihan joka asiaa ole tarkoituskaan juurta jaksain selvittää tai selittää. Pitää jättää toisillekin pohtimista.

Olen sitä paitsi aivan samaa mieltä siitä, ettei sotia kannata selittää ihmisten psykologian kautta. Ei se, että sodat tarjoavat hurjinta extremeä toki suinkaan riitä niiden syttymistä millään tavalla selittämään, mutta onhan se yksi puoli asiassa ja myös omalla tavallaan kiinnostava, ainakin minusta.

Kovin köykäistä on sellainen ideologia, joka haluaa lopettaa sodat kieltämällä lapsia leikkimästä aseilla ja takavarikoimalla rehellisiltä ja täyspäisiltä kansalaisilta heidän aseensa. Siinä alkaa jo totalitarismi haista pahastikin.

Nykyinen sentimentalismi on kuitenkin hyvin merkittävä kulttuurinen kehitystrendi. Koko Euroopan teatraalinen itku yhden hukkuneen taaperon valokuvan ääressä on hätkähdyttävä osoitus uudesta, absurdista psykologiasta, joka on sitten aikaansaanut sen, että muuttohaluista väkeä houkutellaan kymmenin ja sadoin tuhansin kiikkeriin veneisiin tarjoamalla palkintona ”pelastaminen” ja matka Eurooppaan kunnon laivalla.

Myös ”vihapuheen” selittäminen poliittisen väkivallan esiasteeksi ja synnyttäjäksi merkitsee aivan ilmeisesti kärryjen asettamista hevosen eteen. Niin sotaleikit kuin vihapuheet synnyttää kyllä jokin kolmas tekijä ja kumivenekansan ”pelastaminen” tarkoittaa yksinkertaisesti sen tuottamuksellista houkuttelemista tarpeettomaan vaaraan.

Vihapuhe puolestaan syntyy ainakin osaltaan siitä, että tästäkin asiasta halutaan sanoa totuus, jota virallisesti kieltäydytään näkemästä ja vetäydytään sentimentalismin suojiin.

Koetetaan nyt ainakin tässä sitten joka tapauksessa olla sekoittamatta asioita toisiinsa. Jos sanon, että ihmishengen arvostus ainutlaatuisena resurssina on kaikissa ns. sivistysmaissa lisääntynyt, mikä luo paineita kuolonuhrien välttämiseen, ei se tarkoita tämän asian kritiikitöntä ihastelemista enempää kuin sen paheksumista. Ja mikäli mainitsen sotaan liittyvistä elämyksistä, niin ei se tosiaankaan tarkoita sitä, että ne kannattaisi niillä selittää.

Sodan jumalaa Aresta eli roomalaisittain Marsia on pidetty aina miehekkäänä, mikä kuulostanee hienolta. Samaan aikaan häntä on myös pidetty tyhmänä ja omasta raivostaan sokeutuneena. Naispuolisen kylmän älyn johtamat joukot, joiden takana on viisautta symbolisoiva Pallas Athene eli Minerva, voittavat säännöllisesti riehuvan taistelun henkeä uhkuvan, niin sanoakseni marsilaisen puolueen.

Antiikin taruilla on usein annettavanaan ainakin heuristisesti kiinnostavia näkökulmia asioihin. Miehethän ne sentään ovat sotia aina käyneet, ymmärrettävistä syistä eikä sotapäälliköidenkään keskuudessa ole juuri naisia näkynyt.

Viisauden esittäminen naisellisena prinsiippinä juuri taistelujen yhteydessä on kuitenkin kiinnostavaa. Suoritustasolla oli joskus ennen tarpeen runsas adrenaliini ja karkea rohkeus, päällekäymisen henki. Molempia edistettiin eri armeijoissa tarjoamalla ennen taistelua viinaa.

Ruotsin armeijassa määrä oli jumpru (jungfru) eli pari desiä, ”jotta vihasemmaksi piti tulla”. Samanlaisia määriä alettiin puna-armeijassakin tarjota talvisodasta lähtien, kuten Pavel Aptekar ensimmäisenä arkistojen perusteella selvitti. Kyllähän meillä Suomessa ne vodkapullokasat muistetaan.

Ares on kuitenkin paitsi vihainen, myös hölmö, kuten tarut todistavat. Hän himoitsee kuolemaa ja haluaa itselleen rakennettavan temppeli ihmislihasta ymmärtämättä, miten on sen kestävyyden laita.

Kuolematonta ja ikuisesti kestävää on sen sijaan viisaus, jota täytyy löytyä myös sodanjohdosta, vaikka ei välttämättä itse raa’an työn tekijöiltä. Viisauteen kuuluu myös se, että vastustajalle annetaan mahdollisuus päästä ahdingostaan perääntymällä tai antautumalla tarvitsematta pelätä tapetuksi tulemista. Sota on tai sen pitäisi olla, myös diplomatiaa toisin keinoin.

Ranskan suuriin sodanjohtajiin kuuluva Ranskan marsalkka Henri de Turenne suorastaan spekuloi sillä, että ihanteellinen taistelu olisi se, jossa ei tarvitsisi ampua laukaustakaan. Vihollinen junailtaisiin sellaiseen tilanteeseen, jossa hän ymmärtäisi antautumisen ainoaksi rationaaliseksi ratkaisuksi.

Käytännössä myös Turennen käymät taistelut olivat erittäin verisiä. Mutta saahan sitä viisauttakin kokeilla, ainakin teoriassa.

Sotilaan kannalta ihmiselämä ei ole sen kummallisempi asia kuin yksi resurssi muiden joukossa. Kasku kertoo siitä, miten Mannerheimille kerrottiin, että taistelussa oli menetetty viisikymmentä upseeria ja kolmekymmentä hevosta.

Mannerheim totesi säälivänsä kovin hevosia, jolloin esittelijä kysyi närkästyneenä, eikö upseereilla sitten ollut merkitystä. ”Nimitän heti uudet upseerit”, sanoi marsalkka, ”mutta kenet voisin nimittää hevosiksi?”

Kaikkialla sivistyneessä maailmassa on kuitenkin ihmisen ainutkertainen elämä ja sen säilyttäminen tullut yhä keskeisemmäksi arvoksi. Tämä on mennyt jopa mielettömyyksiin saakka, kuten todettiin. Silti se on tosiasia.

Olisi hienoa, jos tämä voisi olla alku uudelle ja sivistyneemmälle elämälle myös kansainvälisissä suhteissa. Paha kyllä, ei se nyt oikein siltä näytä.