Edistyksen pioneeri

Aikansa saippuaa

 

Unto Karri, Kukkiva puu: tapauksia vuosisadan lapsuudessa. Karisto 1947, 252 s.

 

Kun ei tule katsottua TV:täkään, en oikein muista, millaisia ns. saippuaoopperat ovat. Luulen, että ne joka tapauksessa ovat aika samanlaisia kuin 1960-luvulla, jolloin katsoin niitä.

Kun televisiota ei ollut, ihmiset kuluttivat joutoaikaansa usein muuhun joutavaan. Niin sanottu ajanvietekirjallisuus oli yksi tapa ja muistan vielä hyvin ne Seikkailukertomukset ja Jännityslukemistot, joissa julkaistiin alan novelleja, jopa kirjallisesti kunnianhimoisia. Taisi Edgar Allan Poekin vilahtaa kirjoittajien joukossa tai sitten ei.

Varsinainen kirjallisuus joka tapauksessa oli jalustalle nostettua taidetta, johon lienee aina liittynyt taiteellisia ambitioita. Tosin ne eivät aina oikein täyttyneet. Esimerkiksi Urho Karhumäki ja Eino Railo olivat aikalaisten silmissä hyvinkin arvostettuja, vaikka nykyään enimmäkseen ikävystyttäviä kirjailijoita. Heitä kannatta silti lukea, aikansa kuvana.

Unto Karri alias Lenni Laakso on hieman rajatapaus. Aikanaan hän oli suhteellisen suosittu, mutta käsittääkseni sentään lähinnä kakkosdivisioonan mies.

Hän oli aikanaan lähellä tulenkantajiakin, mutta ei oikein sopinut seuraan entisenä valkoupseerina ja ehkä muutenkin. Koko porukka toki olikin aika epämääräinen ja heterogeeninen ryhmä. Jossakin vaiheessa Karria syytettiin myös plagioinnista.

Joka tapauksessa Kukkiva puu muistuttaa monessa suhteessa erinäisiä muita, hieman varhaisempia kirjoja, joita on tälläkin palstalla käsitelty (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uusi+aika ). Sen suuri kehyskertomus nimittäin on takapajuisen kehitysmaa-Suomen tai paremminkin sen yhden retuperälle jääneen kulmakunnan kohtaaminen edistyksen kanssa.

Vanhat, patriarkaaliset jurrikat eivät tosiaankaan missään päin Suomea olleet erityisen vastaanottavaisia uuden ajan evankeliumille, vaan halusivat rakentaa kaiken vanhaan tyyliin ja vanhan kivijalan päälle. Uuden ajan edustajat saivat aina vihat päälleen ja pilkan vielä kaupan päällisiksi.

Tässä tapauksessa edistys saapuu Amerikasta, jossa muuan peräkylän kasvatti on käynyt sivistymässä ja rikastumassa. Hän haluaa, että myös tuo onneton loukko pääsisi onnesta osalliseksi ja niinpä hän itse perustaa sinne kaupan, nuorisoseuran ja itse asiassa koulunkin. Suuri järvenlasku on sekin hänen ansiotaan.

Vastarannan kiiskiksi eivät tällä kertaa osoittaudu niinkään vanhat isännät kuin osa nuoria sekä erinäiset vanhat akat, joita erityisesti kaihertaa se, että Amerikan miehellä on mukanaan kaksi vaimoakin. Toinen on hänen henkisesti sairastunut laillinen vaimonsa, josta hän on ottanut eron, mutta sitten ryhtynyt hoivaamaan.

No, monivaimoisuus tai siitä epäily oli jo siihen aikaan kova juttu, vaikka monisukupuolisuutta tai vastaavia nykytärkeitä ilmiöitä ei kirjassa esiinnykään. Syntyyhän siitä värikästä juttua, jota kertoja höystää lukemattomilla paikallisilla murresanoilla. Draamaakin tulee mukaan ja nuorta rakkautta kuvataan ajan tyyliin, aika herkullisesti.

Sivumennen sanoen, useimmat henkilöt on esitelty niin paksulla pensselillä vedettyinä, että ne vaikuttavat karikatyyreiltä.

Kuvattu aikahan on siis vuosisadan eli 1900-luvun alkua, mutta kirjoitettu puolen vuosisadan päästä, joten siinä mielessä kirja ei kelpaa aikalaiskuvaukseksi samalla tasolla kuin vaikkapa Kauppis-Heikin tai Santeri Alkion teokset. Tämä on pikemmin historiallinen romaani lähihistoriasta.

Edistyksen akanvirtaa edustavat kirjassa vanhoillisten ohella myös muualta tulleet järvenlaskijat, jotka saarnaavat aikanaan varsin kuuluisan Ingersollin jumalatonta oppia ja saavat perustettua työväenyhdistyksen.

Itse kirjan sankarikaan ei ole mikään hurskauden perikuva, mutta kunnioittaa toki perinteistä uskoa ja on tietenkin parempi kristitty kuin papit, jotka lopulta ymmärtävätkin asian.

Niinpä se sitten tuli, tämä nykyaika myös tuolle römpsänperälle, joka oli aikoinaan kovin nuivasti ja epäillen ottanut vastaan Amerikan miehen ja hänen kummallisen perheensä.

Mies vaimoineen poistui aikanaan kummallisen arvoituksellisesti yötä myöten ja kenellekään puhumatta, automobiilillään ja jatkoi matkaa kaiketi takaisin Amerikkaan. Mutta kylässä oli valistus viritetty, vaihtotalous perustettu ja vauraus turvattu uuden viljelysmaan kautta.

Sellainen oli hän, etäisten laaksojen mies, siellä Pohjanmaalla.

 

What do you want to do ?

New mail

Taas maailma pelastuu

 

What do you want to do ?

New mail

Hölmölän maitokampanja

 

Hesarin kannen täytti nyt sitten mainos, jota saattoi aluksi pitää vitsinä, kunnes huomasi, että kyseessä on täysin kyyninen ja häpeämätön operaatio, jonka tarkoituksena ei pelkästään ole myydä omaa tuotetta, vaan myös syrjäyttää luomakunnan todennäköisesti terveellisin ja täydellisin ravintoaine eli maito.

Se halutaan korvata kauravellillä, joka toki ei ainakaan todistetusti ole ihmiselle vahingollista, mutta ei myöskään mikään täysipainoinen korvike maidolle, josta saadaan paitsi lähes vitamiinien koko kirjo, myös parhaat proteiinit. Sitä paitsi se on ihmiskunnan luultavasti parhaimpien herkkujen välttämätön alusta. Koko juustojen maailma perustuu siihen.

Lehmän pötsi on sellainen laboratorio, jonka rinnalla kaurankeittämöillä ei ole mitään mahdollisuuksia, kun puhutaan ihmiskunnan ravinnontarpeiden tyydyttämisestä.

Tämän asianhan alan bisnesmiehet tietävät tasan tarkkaan ja turvautuvat siksi siihen valehtelun lajiin, jota nimitetään demagogiaksi. Suuren ja suorastaan maailman pelastamiseen tähtäävän aatteen varjolla he tarjoavat yhteiskunnan hölmöimmille omaa tavaraansa. He eivät tyydy kehumaan omaa tuotettaan, vaan nimenomaan keskittyvät mustamaalaamaan sitä aitoa tuotetta, jonka kanssa rehellinen kilpailu olisi heille mahdotonta.

Ettäkö miten niin valehtelevat? Eikö valheellinen mainostaminen ole kiellettyä ja eikö siitä joudu käräjille? Tottahan he siis totta puhuvat?

No, aloitetaanpa alusta…

Kuten mainoksessa mahtavasti todetaan, elintarviketeollisuus aiheuttaa tällä hetkellä noin neljänneksen maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Puolet siitä saa aikaan liha- ja maitoteollisuus ja se on enemmän kuin kaikki liikenne…

 Jaa, siis liha ja maito. No eipä se taida turhasta tullakaan. Mutta:

Eikä tämä ole ihan linjassa sen kanssa, että meidän pitäisi kymmenessä vuodessa pystyä maailmanlaajuisesti puolittamaan kasvihuonekaasupäästömme. Silloin meillä on lisäksi huomattavasti useampi suu syömässä ja juomassa täällä maapallollamme…

Tämähän kuulostaa järkyttävältä! Liha- ja maitoteollisuus (termi on ilmeisen harhaanjohtava ja tarkoittanee koko tuotantoketjua) saavat siis yhdessä aikaan kahdeksasosan maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Juuti niiden alasajoonko meidän olisikin keskityttävä? Eikö nyt sattumalta löytyisi jotakin vaihtoehtoa…

Perusruoka olisi siis kaiketi mieluimmin kokonaan korvattava jollakin muulla, mutta millä? Syömästä emme voi lakata. Ihminen on sekaravintoa käyttävä nisäkäs ja tarvitsee eläinvalkuaista, jonka tuottaminen siis aiheuttaa sen kahdeksasosan noista päästöistä. Se tarkoittaa kaikkia niitä karja- ja lammaslaumoja, jotka tällä pallolla vaeltavat ja joiden tuotokset muodostavat tärkeimmän osan ihmiskunnan ravinnosta. Emme me voi syömistä lopettaa emmekä oikein vähentääkään.

Mutta entäpä, jos söisimme pelkkiä kasveja? Helppo tapa vähentää päästöjä, eikös vain? Valitettavasti karjatalous ja kasvinviljely ovat aloja, jotka viihtyvät yhdessä. On yhtä mahdotonta siirtyä karjataloudesta kokonaan kasvinviljelyyn kuin on tuottaa maaöljystä pelkästään yhtä haluttua tuotetta, vaikkapa bensiiniä. Tarvitaan koko paketti. Kaikkialla kasvinviljely ei edes onnistu, puhumattakaan siitä, että sekin tuottaa tietysti omat päästönsä kuten kaikki ihmisen toiminta, hengittämisetä alkaen.

No, mutta onhan kauramaito nyt joka tapauksessa jonkinlainen vaihtoehto eräille oikeille maitotuotteille ja aiheuttaahan se vähemmän noita paljon puhuttuja päästöjä. Entäs sitten? Pelastuuko se maapallo nyt?

No sitä sitten, että esimerkiksi Suomen kaikkien lehmien lopettaminen ei vaikuttaisi maailman hiilidioksidi- eikä metaanipäästöihin millään havaittavalla tavalla. Maanviljelykselle tässä maassa se sen sijaan olisi katastrofi, siis luonnolle, joka tarvitsee myös eläimensä.

Maito ja liha, jotka myös hesarin antimainos kytkee yhteen, ettei asian koko mitättömyys paljastuisi, muodostavat yhdessä normaalin, terveellisen ihmisravinnon perustan. Mikäli meidänkin, myös ympäristöpäästöjen mallimaana, olisi syytä vielä parantaa suoritustamme, on se luultavasti paljon viisaampaa ja helpompaa tehdä jollakin muulla alalla kuin ruokailutapoja muuttamalla.

Mikäli nyt niistä halutaan tinkiä, voitaisiin pistää asianmukainen vero kaikille vihanneksille ja muille tuotteille, jotka tuotetaan kaukaisissa maissa tai sitten kotimaassa runsaan lämmityksen ja valaisemisen avulla. Itse kullekin ansionsa mukaan, kauramaitoa unohtamatta.

Mutta toki tuo kauramaito on marginaalinen tuote, jonka mahdollisuudet vaikuttaa ympäristöongelmiin ovat olemattomat. Miksi sen tuottajat sitten ovat ryhtyneet mahtailevaan ja demagogiseen hyökkäykseen, johon sisältyy peräti neljännesmiljoona brosyyriä, jotka jaetaan ilmaiseksi kotitalouksille?

No siksipä tietenkin, että kyseessä on raha, kylmä laskelmointi siitä, millä tavoin ihmiset voidaan saada muuttamaan kulutustottumuksiaan ja jopa hysteerisesti pelkäämään ja karttamaan luonnollisia ravintoaineita.

Strategiapalavereissa on varmasti jo tarkoin arvioitu tämän kansanvalistukseksi naamioidun sotaretken eli kampanjan tuotot ja kustannukset. Hölmöimpien varaan kannattaa aina laskea paljon. Miljoonistahan tässä on kysymys.

Ilmastouskonto on tämän ajan taistolaisuutta, joka on ollut jopa helpointa ajaa läpi niissä piireissä, jotka ovat koulutettuja ja joiden siis pitäisi olla kaikkein immuuneimpia erilaisille hullutuksille.

Näinhän ei suinkaan ole. Voidaan todeta, että korkeasti koulutettu väki on kaikkein altteinta erilaiselle huuhaalle. Sen syitä on yhä uudelleen pohdittu ja asiaan pitänee taas kerran palata. Joka tapauksessa hillitsemättömän laumakäyttäytymisen piirissä on sen verran suuri joukko, että sen varaan voi jo bisneskin rakentaa. Ja kysehän tosiaan on tässä rahasta ja ainoastaan rahasta. Niin se oli anekaupassakin.

On selvää, että tämänkin kampanja tuloksena saadaan myytyä melkoisia määriä tuotetta, jota moni muuten ei tulisi edes maistaneeksi. Samalla kyetään varmaan jossakin määrin myös syrjäyttämään markkinoilta maitoa, jonka tuotanto on muutenkin nopeasti kuihtunut.

Saattaa muuten olla niinkin, että anekauppa aikoinaan vähensi synnin tekemistä, sillä kyllä se rahan pois antaminen kirpaisin silloinkin. Joka tapauksessa saatiin ainakin rakennettua mahtava Pietarinkirkko, jota ihmiskunta nykyäänkin voi ihailla. Menneen maailman ihmisten synnit taas eivät meitä kiinnosta pennin vertaa.

Ennen maailmassa puhuttiin korvikkeista ja vastikkeista ja tultiinhan niilläkin toimeen. Maitoa korvattiin kurrilla, joka nykyään onkin jo kai yleisin maitojuoma kaupassa. Voita on korvattu margariinilla, jota myös joskus lanseerattiin hyökkäävällä kampanjalla ja juuston sijastahan olemme jo kauan saaneet kauppojen hyllyille erilaisia kumituotteita. Koskaan kypsymättömät tomaatit maistuvat lapikkaanvarsilta ja väärennetty tilli on hajutonta ja mautonta. Esimerkkejähän löytyy.

Mikäli väestön hölmöin osa tyytyy syömään korvikkeita ja saa asiasta vielä moraalista tyydytystä, ovat asiat kunnossa, ainakin jos vielä pysyvät kohtuullisen terveinä, ettei tämä sotetouhu käy ylivoimaiseksi.

Aitoa ravintoa tulee aina olemaan jossakin määrin saatavilla ja on ihan oikein ja kohtuullista, että sen käyttö rajoittuu niihin piireihin, jotka osaavat sitä arvostaa.

Liha ja maito ovat parasta, mitä luonnosta saa ja on epäilemättä mieletöntä, mikäli niitä hotkitaan ylen määrin eri tavoin pilattuna, liha ohuen ohueksi silputtuna, maito laimennettuna ja sotkettuna, lihoista luut poistettuina ja ilman suolaa.

Mitäpä sanookaan vanha sanaparsi: parempi maassa kuin jumalattoman suussa. Juokaahan litkuanne terveydeksi!

Puolivirallinen toisinajattelija

 

Kiukkuinen akateemikko

 

Paavo Haavikko, Kahden vuoden päiväkirja. Muistiinmerkittyä vuosilta 1995-1998. Art House 2001, 325 s.

Paavo Haavikko, Yksityisiä asioita. Otava 1960, 197 s.

 

Paavo Haavikko ei ollut mikään ihmelapsi eikä kympin poika koulussa. Hän jäi kaksi kertaa luokallekin, mikä tuohon aikaan kyllä oli varsin normaalia.

Ehkäpä tämä seikka joka tapauksessa kannattaa pitää mielessä kun lukee hänen päiväkirjaan merkitsemäänsä mietelmää: Minusta olisi tullut ihan hyvä automuuton apumies, jos hyvää aikaa olisi jatkunut joskus niin kauan, että vähälahjaisiakin olisi tarvittu.

Toki Haavikkokin aina töitä löysi ja vanhemmiten järjesti niitä itse itselleen. Itsetuntoa ei puuttunut, eikä sankari liiemmin kiinnittänyt huomiota muilta saamiinsa kehuihin, haukkuihin sentään jonkin verran. Päiväkirjassa todetaan ohimennen: Frankfurter Allgemeine on arvioinut, että Haavikko on suurimpia eurooppalaisia runoilijoita. Se on korkea tunnustus, johon en ota kantaa. Sitä ei ole liiemmin tai koskaan Pohjoismaihin jaeltu.

Päiväkirjaansa kirjoittaessaan Haavikko ei enää ollut ensi sijassa runoilija, vaan monitoimimies, jonka tärkeimmät intressit epäilemättä olivat taloudessa, kirjojen tuotannosta pörssiin, metsään ja turpeeseen. Toki maamme historian mullistaminen vaati paljon kovaa työtä sekin, mutta nopeasti se kävi. Kaikellahan on selityksensä.

Ahkeruuden puutteesta akateemikkoa ei ainakaan voinut syyttää, mutta ehkäpä hänen itselleen asettamansa tehtävät olisi voitu tehdä myös hitaammin. Sillä olisi voitu paljon saavuttaa, mutta kenties myös menettää.

Mitä runouteen ja proosaankin tulee, Haavikko kirjoittaa: oli rakennettava sen kaltainen sanomisen tapa, joka on selkeä ja sisäisiin merkityksiin ja tekstin keskinäiseen vaikuttamiseen sidottu, mutta joka ei oleta tavanomaisia, tiedossa olevia sidonnaisuuksia. Siten teksti olisi tekstinä ehdottoman yksiselitteisesti ymmärrettävissä, se ei pyytäisi apua yleisiltä uskomuksilta ja kuvitelmilta eikä olisi velassa millekään muulle kuin itselleen. Ankara maailma.

Eihän tämä hullumpi tavoite ollut: yksi tyylilaji muiden joukossa. Esimerkki siitä on romaani Yksityisiä asioita, joka kertoo vuodesta 1918, mutta aivan toisella tavalla kuin voisi olettaa. Itse asiassa huolimaton lukija tuskin edes huomaa, mikä vuosi on kyseessä.

Suoraan sanoen, en kyllä myöskään voi sanoa saaneeni tuosta romaanista irti paljon mitään. Siinä mielessä se muistuttaa monia nykyisiä opuksia, jotka luettuaan ei keksi, pitäisikö niistä vielä jotakin kirjoittaakin, vai oliko koko työ vain pelkkää raakaa ajan tappamista, kuin pasianssi.

Monella auton apumiehellä on kyllä luultavasti yhtä siekailemattomat mielipiteet maailman menosta kuin Haavikollakin, mutta vähemmän tietoa ja kykyä kertoa sanottavansa. Joskus kyllä tuntuu siltä, että myös Haavikolla on tietoja juuri sopivasti ylläpitämään tiettyä uskonvarmuutta, mutta ei sen sijaan kohtuuttomasti, mikä voisi lamauttaa kerronnan ja sitä kantavan indignaation.

Näiden kahden vuoden aikana ehditään jo kirjoittaa monta monituista näytelmää ja librettoa, kaksi suurta historiateosta ja mitähän vielä lieneekään. Aikaa riittää, kun hesarin lukemiseen menee yhä vähemmän aikaa. Lopulta tarvitaan enää vain sekunteja.

Maailman meno ei kirjoittajaa enemmälti kiinnostakaan eikä siihen juuri tarvitse reagoida. Oma työ täyttää päivät ja entinen, nuorena kuollut vaimo on läsnä päivittäin. Nykyistä ei juuri näy.

Aikakausi tuottaa mielikuvia, paperilla ja sähköllä, sekä jätettä ja demokratiaa. Ne ovat samaa, toteaa kirjoittaja lapidaariseen tapaansa.

Haavikon paradoksit ovat tunnettuja ja usein kai niissä on ajattelemisen aihetta ja jutun juurta syvempäänkin asioiden ymmärtämiseen. Tässä tapauksessa tuo lausahdus liittyy siihen, että Tanskassa oli modernin taiteen museon johtaja paljastunut huijariksi: Voisi ehkä sanoa, sillä ei museon johtaja ole siksi paljastunut, vaan moderni taide ja poliitikot, jotka museosta päättivät, paljastuivat. Muistan, että kirjoitin asiasta Suomen lehdistön hiljaa ihailevasti hymistellessä tätä ilmiötä.

Niinpä niin, museon keskushalli oli varattu installaatioille: Tavoitteissa ei ole mitään pysyvää eikä saavutteita ole eikä kerry. Modernia. Niinpä niin. Ehkä tähän voisi vielä lisätä: modernismia.

Ei Haavikko toki pelkkä kupla ole. Jo se, että hän yhä uudelleen uskalsi sanoa mielipiteensä, joka jyrkästi poikkesi valtavirran hymistelystä, oli akateemikon arvonimen väärtti asia. Itse hän ei tuota arvonimeä enempää kuin kunniatohtorin arvoakaan koskaan käyttänyt, mikä tuntuukin asianmukaiselta. Hänhän oli taiteen akateemikko, mutta halusi olla ennen muuta tieteen guru, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt.

Tässä kirjassa Haavikko raivoaa Laila Hietaniemen Katariina Suuresta tekemälle farssille ja sen toteuttajille. Koko Kansallisteatteri leimautuu asian takia henkisen miehittäjän instituutioksi. Kuka tai mikä tämä miehittäjä on, jää epäselväksi.

Haavikko manasi tunnetusti Suomen Kansallisoopperan alimpaan haadekseen. Tässä kirjassa kyytiä saa ohimennen myös Venäjän tutkimus. Ainut Venäjän tutkimus, mihin kannattaa investoida, on tietysti vakoilu, hän sanoo. Siihen ei koskaan voi sijoittaa liikaa rahaa…

No, ehkäpä hänen olisi sittenkin kannattanut sivistää itseään nimenomaan Venäjän tutkimuksen tuloksilla. Kyllä hänen asiantuntemuksensa tuolla suunnalla on hyvin ohutta.

Kaiken kaikkiaan kirjoittaja havaitsee ympärillään enimmäkseen mädännäisyyttä ja sortoa. Suomen herrat, joihin hän ei kuulu, ovat aina olleet suuria kelmejä ja myös epäpäteviä parilla poikkeuksella. Koko maailmakin menee alaspäin.

Kirjakaupan volyymi putoaa, siis rahallisesti, vaikka nimikkeet lisääntyvät. Suomi elää uutta sortokautta ja on henkisesti miehitetty. EU merkitsee isänmaan tuhoa, NATO:n liehittely alkaa jo lähennellä idiotismin korkeinta astetta: vapaaehtoista änkeämistä etuvartiopaikalle ajattomalla ajalla ja niin edelleen.

Kyllä Haavikko sentään kaiken kaikkiaan oli mies eikä hiiri ja ansaitsi olla paikallaan, vaikka taisikin kuvitella itsestään hieman liikoja. Mutta onhan se anteeksiannettavaa, sillä niin tekivät muutkin.

What do you want to do ?

New mail