Tarton rauha

 

What do you want to do ?

New mail

Venäjän häpeärauha?

 

A.V. Smolin, ”Novyj Brest”. Tartusskij mir s Finljandiej 1920 g. ”Jevrazija”, Sankt-Peterburg 2020, 382 s. («Новый Брест». Тартусский мир с Финляндией 1920 г. «Евразия», СПб 2020 г. 382 с.)

 

Tämä kirja on luonteeltaan akateeminen tutkimus, mutta samalla avoimen poleeminen kiistakirjoitus, mikä ilmenee jo nimestä.

Tarton rauhaa ei missään vakavassa mielessä voi verrata Brest-Litovskin rauhaan, jolloin Neuvosto-Venäjä oli täysin vailla toimintakykyistä armeijaa ja pakotettu hyväksymään minkä tahansa Saksan sanelun. Niinpä koko vanha Venäjän imperiumi pilkottiin tuossa pakkorauhassa. Syystä tai toisesta tämän kirjan tekijä kuitenkin jo kirjan otsikossa rinnastaa nämä kaksi rauhaa.

Tarton rauha oli kuitenkin neuvottelurauha, jossa molemmat osapuolet tekivät myönnytyksiä ja tätä seikkaa myös venäläisen delegaation johtajat Keržentsev ja Berzin rauhan solmimisen jälkeen korostivat. Smolin väittää heitä epäpäteviksi maansa etujen hukkaajiksi.

Kuten tunnettua, V.I. Lenin puhui tuohon aikaan siitä, että rauhat naapurivaltioiden kanssa oli saatava aikaan uhrauksilla ja onnitteli itseään myöhemmin siitä, että niiden avulla pelastettiin niin sanottu neuvostovalta. Kyseessä oli siis menestyksellinen taktinen manööveri.

Tämän kirjan kirjoittajan lähtökohtana on ollut tutkia, millaisia uhrauksia Tarton rauhassa tehtiin ja mitä ansaitsemattomia myönnytyksiä Suomelle -kuten Brestin sopimuksessa Saksalle- rauhansopimuksessa tehtiin.

Kirjan lähdepohja on sangen yksipuolinen, mikä ilmeisesti johtuu tekijän kelitaidon rajoituksista. Suomalaisen osapuolen lähteet puuttuvat ja samoin neuvottelujen pöytäkirjat, jotka on julkaistu suomeksi.

Toisaalta käytettävissä ovat olleet Merisotalaivaston arkiston (AVMF) runsaat lähteet, joita on myös melko lailla julkaistu kirjan liitteinä. Tämä on kirjan kiistämätön ansio ja nuo lähteet ovat myös itse kysymyksen kannalta tärkeitä, sillä nimenomaan Venäjän merirajat olivat se keskeinen geopoliittinen kysymys, johon rauha liittyi.

Laivastopiireissä oltiin koko ajan hyvin tyytymättömiä uusiin rajoihin ja puhuttiin jopa siitä, että ne saattoivat olla vain väliaikaiset.

Kirjan lähdepohja ja myös käytetty kirjallisuus ovat siis kuitenkin hyvin yksipuoliset ja näyttää siltä, että ne ovat vahvasti ohjanneet itse tutkimusta. Suomalaista juuri tähän kysymykseen liittyvää tukimusta ei ole noteerattu lainkaan ja suomenkielisistä kirjoista ovat mukana vain Väinö Tannerin Tarton rauhaa koskevat muistelmat.

Kuitenkin meillä on etenkin viime vuosina julkaistu erittäin paljon tutkimusta, joka liittyy vuosiin 1917-1920. Valitettavasti koko tämä aineisto on jätetty huomioimatta ja sen mukana kokonaiskuva asioista on pahasti vinoutunut. Sama koskee koko Suomen historiaa muutenkin.

Tekijä toki tuntee myös Kansankomisaarien neuvoston ja Kansanvaltuuskunnan välisen sopimuksen keväältä 1918 ja paheksuu siltä osin suomalaisten sosialidemokraattien puuttuvaa internationalismia. Punaisella puolella vallinnut ajatus Suur-Suomesta näyttää sen sijaan olevan hänelle tuntematon.

Sama koskee sitä, että Petsamon alue luvattiin Suomelle jo vuonna 1864 vaihtona Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Sen sijaan, että tukeutuisi aikakauden omiin dokumentteihin, kirjoittaja katselee asioita tulevaisuuden perspektiivistä ja väittää, että suomalaisten halu saada Petsamo perustui näiden aggressiivisiin suunnitelmiin käyttää sitä myöhemmin tukialueena Suur-Suomen luomiseksi.

Kirjoittaja kuvittelee myös Mannerheimin tunnetun miekantuppipäiväkäskyn hyvin kuvastavan sitä, miten syvään juurtunut aggressiivinen Suur-Suomiajatus maassamme oli.

Tosiasiassahan koko aate oli olosuhteiden muuttuessa täysin surkastunut marginaalien puuhailuksi ja politiikan piiriin sen palautti vasta Kuusisen ”hallituksen” ja neuvostohallituksen välinen sopimus 2.12.1939, jossa tällainen Suur-Suomi luotiin yhdistämällä Suomen ja Karjalan kansat.

Tällainen julistus oli Suomessa šokki ja vei koko Kuusisen hallitukselta kaiken uskottavuuden, sikäli kuin sitä muutenkaan olisi edes ollut. Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky vuonna 1941 oli niinikään poliittinen pommi, joka uhkasi aiheuttaa poliittisen kriisin, kun maan suurin puolue, sosialidemokraatit ja eräät muutkin sanoutuivat irti ekspansiivisesta politiikasta sodan päämääränä.

Anakronistinen asioiden perusteleminen on tietenkin hyvin paha metodinen virhe ja on valitettavaa, että maidemme suhteiden peruskysymyksistä julkaistaan näin yksipuolisia tutkimuksia. Kirjoittajana olisi tässä kannattanut yhdistää voimansa Suomen historian eksperttien kanssa. Venäjällä on vielä sellaisiakin tutkijoita, jotka kykenevät käyttämään suomen- ja ruotsinkielisiä lähteitä, vaikka heidän määränsä onkin nopeasti vähenemässä.

Kirjoittajan teesit Tarton rauhan luonteesta Brestiin verrattavana pakkorauhana ja suomalaisten aggressiona tuovat mieleen surullisenkuuluisan V.V. Pohljobkinin teoksen Suomi vihollisena ja ystävänä. Tämähän innostui peräti väittämään, että suomalaiset olivat kannaksella vain yksi osa sekakansaa, joka koostui ruotsalaisista, saksalaisista, venäläisistä ja länsikarjalaisista…

Pohljobkinin kirja on kyllä kirjallisuusluettelossa, vaikka tätä teesiä ei sentään toisteta.

Kirjassa on myös huolimattomuusvirheitä. Niinpä puhutaan siitä, että Suomelle annettiin oikeus pitää rajoittamaton määrä alle sadantuhannen tonnin aluksia Petsamon vesillä, kun taas yli neljänsadantuhannen tonnin aluksille oli rajoituksia.

Näin suuria aluksia siellä ei tietenkään ollut. Niiden kokoa on liioiteltu tuhatkertaisesti.

Kaikista puutteistaan huolimatta kirjalla on toki merkityksensä myös meille. Se muistuttaa taas kerran siitä, että Tarton rauhan rajat olivat ”kohtalokas menestys”, kuten Paasikivi myöhemmin totesi. Heikkoudentilassaan oleva Venäjä joutui Itämeren piirissä tungetuksi sellaiseen loukkoon, ettei se voinut olla tilanteeseen tyytyväinen.

 Jopa saksalaiset vuonna 1918 neuvoivat suoalaisia tinkimään maan vanhasta alueesta kannaksella. Sellainen ei kyllä olisi sopinut ajan poliitikoille, koska se ei olisi voinut saavuttaa kansan hyväksymistä demokraattisessa järjestelmässä. Myös valtiojohto oli kyvytön ymmärtämään asioita niiden juridista puolta pidemmälle.

Kaiken kaikkiaan on valitettavaa, että uusissakin venäläisissä tutkimuksissa aikakauden keskeiset taustatekijät saattavat jäädä ymmärtämättä ja voidaan sortua tällaiselle propagandistiselle tasolle maidemme suhteiden tärkeistä vaiheista kirjoitettaessa.

Koska suomen- ja ruotsin taito Venäjällä on koko ajan heikkenemässä, on pelättävissä, että pätevien tutkijoiden puute vain pahenee. Tilannetta on syytä yrittää parantaa esimerkiksi julkaisemalla mahdollisimman paljon pätevää suomalaista tutkimusta ja dokumenttiaineistoa. Sen kohdallahan on venäjänkielisessä tutkimuskirjallisuudessa neuvostovallan pituinen aukko.

Kaikuja kehitysmaasta

 

Eläimellisyyden juhlaa

 

Santeri Alkio, Puukkojunkkarit. Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta. WSOY 198 (1894), 240 s.

 

Puukkojunkkarit ovat Pohjanmaan historiaan kuuluva käsite, joka aikoinaan teki maakunnan surullisen kuuluisaksi ja josta nykyään taidetaan enemmän tai vähemmän ylpeillä, mikä on varsin paradoksaalista.

Kyseessä ei ole pelkkä legenda. Ilmiötä tutkinut Heikki Ylikangas on voinut todeta sen nousu- ja laskukaudet ja on myös selittänyt sitä talous- ja sosiaalihistorian keinoin. Kun kehitys uhkasi painaa tietyt yhteiskunnan kerrokset alas, saattoivat he yrittää pätemistä muilla keinoin. Puukon avulla saattoi muutoin vähillä eväilläkin varustettu nuorukainen nousta arvostetuksi, ainakin nyt pelätyksi.

Alkion romaani ajoittuu esimoderniin aikaan, 1800-luvun puoliväliin, jolloin Suomen herääminen uuteen, dynaamiseen kehitykseen ei vielä ollut todellisuutta. Yhteiskunnallisista liikkeistä romaanin tapahtumasijoilla tunnettiin vain körttiläisyys, joka jakoi kansan jyrkästi kahtia, uskovaisiin ja pilkkaajiin.

Alussa oli tässäkin romaanissa nainen. Järvelän Santran luhtiin oli kovasti tunkua ja nuoret miehet kolhivat toisiaan päästäkseen etusijalle. Santra ei sinänsä erityisesti tappelijoita ihannoinut, mutta hän olikin poikkeustapaus. Yleensä tytöt vain lietsoivat ihailijoitaan yhä hurjempaan käytökseen.

Tämähän on tuttu kaava koko eläinkunnasta. Uroskoirat ja kiimaiset kollit ovat aina toistensa kimpussa eikä siihen tarvita mitään mallioppimista. Urosmetsot tappelevat kenen kanssa tahansa. Auton päihittäminen mahtanee tehdä koppeloihin erityisen vaikutuksen, en tiedä.

Joka tapauksessa sama käyttäytymisen kaava on myös ihmisillä luontainen ja nimenomaan sen hillitseminen on se tehtävä, joka sivistyneen yhteiskunnan on otettava. Aikoinaan tarinat ritareista kertoivat yhä uudelleen siitä, miten nämä urhot olivat pukeutuneet sotisopaan ja asettuivat teiden risteyksiin haastaakseen kaikki ohikulkijat tappeluun.

Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi, jotka jälkimaailma tuntee ritarillisuuden nimellä.

Mistään sellaisesta ei Puukkojunkkareissa ole merkkiäkään. Eläimellisyys on niin läpikotaista, että uskottavuus on välillä koetuksella.

Kirjan antisankari, Karhun Esa koetti aina päteä tappelemalla ja päästä kaikkialla tappelemaan. Kuitenkin hän oli vielä hullumpi kuin kaverinsa. Mikäli toinen, nimeltä mainittu häjy himoitsi vain saada pistää ihmistä puukolla, olisi Esa, jos olisi uskaltanut, ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmoksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä.

Ja kyseessä oli sentään hänen kaverinsa, ystävänsä, ihailtu ja kadehdittukin, mutta sentään.

Tämän Esan häjyilyssä oli siis selvä patologinen piirre, jota selitetään hänen perhetaustallaan: kotona oli ryypätty ja juoppo äiti oli sitten vielä myrkyttänyt miehensä.

Niinpä häjyilystä tulee Esalle enemmän kuin tavallinen renttumainen elämäntapa tai rikollinen tapa hankkia rahaa. Se on inhohimo, jota seuraten mies menettää elämässään kaiken, lopulta jopa himoitsemansa kunnian päästä oikein miesmurhasta lusimaan eikä mistään hevosvarkaudesta.

Mitä yhteisön tapoihin tulee, huvittelivat sällit ajelemalla luvatta toisten hevosilla ja varastamalla lampaita, joista sitten tehtiin kunnon krapulamättöä. Kukaan ei uskaltanut nostaa juttua, tai melkein kukaan.

Viimein sitten päästiin ihan suuren kylätappelun asteelle ja sen aiheena on, mikäs muu kuin mainittu Santra, joka vielä sattui olemaan hyvätapainen ja siveä neito, joka sitten sai myös prinssinsä.

Häjyt saivat kunnolla selkäänsä, mutta kostoa valmisteltiin ja kukaties sitä koetetaan toteuttaa tämän kirjan jatko-osassa, jota en vielä ole lukenut.

Sivumennen sanoen, hesarin suurin suosikki Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi tänä vuonna oli muuan Jahja (Yahya)-niminen nuorukainen, joka näyttää olleen todellinen Karhun Esan kaksoiskappale meidän ajassamme. Kuolluthan hän jo on ja palkinnon saikin Monika Fagerholm.

 Jahjaa puffaavan jutun perusteella kyseessä joka tapauksessa oli elukka, joka oli kunnostautunut haukkumalla räävittömästi kaikkea ympärillään. Sitä paitsi hän oli syyllistynyt kymmeniin rikoksiin ja ampunutkin jotakuta, joskaan ei kuolettavasti.

Tällainen hahmo luonnollisesti vetosi kulttuuritätien naaraan vaistoihin ja hänen taidettaan ihasteltiin, kun se kertoi kapiteelilla kirjoitettuna aivan hirveästä agressiosta. Kirjoittaja ihaili ilmeisen laitonta pistooliaan kuin Karhun Esa puukkoaan. Mikäli joku kantakansallisuuden edustaja olisi suoltanut moista tekstiä, hänet olisi sen perusteella luokiteltu vaaralliseksi hulluksi, mikä hän epäilemättä olikin.

Sellainenhan se oli myös tämä Esa, mutta hän ei olut ainoa laatuaan. Häjyily levisi myös ihan vankkoihin taloihin, jollainen myös Esalla alun perin oli. Syntyi rikollinen, pelon herättämään kunniaan perustuva alakulttuuri, jollaisen taas tänään tunnemme lähes kaikista länsimaista. Vielä hiljattainhan sellaista ei ollut.

Häjyjen kulttuuriin kuului tämän kuvauksen perusteella myös aivan uskomaton moukkamaisuuden ihannointi. Vai mitä voisi sanoa siitä, että sulhanen saapuu morsiamen kotiin renttuporukan kanssa, panee hyrskyn myrskyn, särkee paikkoja ja retuuttaa vanhaa isäntäväkeä.

Tässä saattaa olla jokin suomalainen erikoisuuskin. Venäjällä jokainen yrittää välttää leimautumista moukaksi ja mikäli sattuu olemaan liikaa juovuksissa, koettaa ainakin kätkeä sen. Pohjanmaalla viina oli näköjään ennen muuta keino vapauttaa moukkamaisuus turhan kritiikin kahleista ja demonstratiivisesti mölisevät juopot ovat ehkä yhä maamme erikoispiirre, joka tosin on viime aikoina tavattomasti harvinaistunut.

Vielä 1970-luvulla ei voinut ajaa kolmosen raitiovaunulla kierrosta joutumatta nauttimaan möykkäävän pultsarin hengentuotteista.

Nyt häjyily on siis saanut uusia harjoittajia ja uusia muotoja. Onneksi autoja ei enää kyetä varastamaan eikä hevosia ole tarjolla. Eipähän niillä osattaisi ajaa, vaikka olisikin. Mutta kyllä tuo ihmisen eläimellinen perusluonto on yhä olemassa ja yhäpä näyttää löytyvän niitä, jotka sitä kritiikittömästi ihannoivat.

What do you want to do ?

New mail

Suhteita on ollut

 

Kaksi hupaisaa naapurusta

 

Arvo Tuominen, Suomi & Venäjä. Koko tarina. Readme 2020, 279 s.

 

Ihmisaivot ovat konstikas värkki. Kaikesta potentiaalistaan huolimatta ne etsivät suuristakin asioista ja nimenomaan niistä mahdollisimman simppeleitä hahmottamistapoja (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=liskoaivot ). Asioita kerta kaikkiaan vaaditaan olemaan yksinkertaisia, vaikka hyvin tiedettäisiin, että eivät ne ole, ei sinne päinkään.

On sanottu, että juristeja tarvitaan, kun pitää tehdä monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja yksinkertaisista monimutkaisia. Näinhän se taitaa olla ja tässä palvelutehtävässä historioitsijat ovat usein saaneet olla heidän kollegoitaan.

Moni näyttääkin pitävän historian nimenomaisena tehtävänä olevan kertoa kansalle yksinkertainen totuus. Vaikeaahan se olisikin elää alituisessa epätietoisuudessa ja ymmärtää, ettei edes suurimmista kysymyksistä ole usein löydettävissä yksinkertaista totuutta, mikäli nyt ei tyydytä triviaaleihin seikkoihin luokkaa ”Kuka ampui Mainilan laukaukset?” Mainittakoon vielä sivumennen, että jotkut obskurantit haluavat hämärtää tämänkin asian.

Vanhana pedagogina tiedän, että tuo yksinkertaistaminen todella on työ, joka on tehtävä. Sitä paitsi se on vaativampaa kuin arvaisikaan, ellei halua tyytyä sekundaan, mikä näinkin merkittävän aiheen kohdalla olisi kovin moitittavaa.

Arvo Tuominen on lyhyen ajan sisällä julkaissut useitakin kirjoja, joissa samat elementit jossakin määrin toistuvat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuominen ). Niille on yhteistä sujuva tarinointi, joka ei liiemmin pysähtele yksityiskohtien moninaisuudessa tai selvittämättömissä ongelmissa. Kaikissa kirjoissa on myös kuvia joistakin keskeisistä paikoista tai henkilöistä.

Konkreettiset yksityiskohdat todella auttavat lukijaa hahmottamaan asioita, mikä on vanha tuttu pedagoginen keino ja ulkonaisesti kirja muistuttaakin koulun oppikirjoja. Pidän ratkaisua onnistuneena.

Kirja koostuu palasista, elementeistä, joissa usein pienikin detalji saa palvella laajemman kokonaisuuden kuvaamista. Osan esittäminen kokonaisuuden sijasta eli pars pro toto voi olla sekä hyvä että huono asia. Pidän tämän kirjan lähestymistapaa yleisesti ottaen onnistuneena.

Jatkosotaan jouduttiin esitetyn tosipohjaisen anekdootin mukaan paskasakin kanssa, eikä sitä paljoa sen enempää tarvitsekaan luonnehtia. Asiasta on tietenkin kirjallisuutta hyllymetreittäin ja joku saattaa loukkaantuakin moisesta nonchaleerauksesta. Mutta tällä kirjalla on oma tarkoituksensa ja noilla toisilla omansa.

Ei ole mahdollista tislata esimerkiksi juuri jatkosodan historiaa yhdeksi tymäkäksi, tieteelliseksi lauseeksi, joka esittää tyhjentävästi sen, mistä siinä oli kysymys. Tuomisen esitys asiasta, joka toki on tuota yhtä mainittua lausetta laajempi, on tietenkin monessa suhteessa vajaa ja mielivaltainenkin. Silti katson hänen onnistuneen tässäkin mahdottomassa tehtävässään varsin hyvin.

Niin sanotun suuren yleisön edustajien näkee yhä uudelleen valittavan sitä, mistä kaikesta heille jätettiin koulussa kertomatta. Valitusvirsiä voi tietenkin jatkaa myös tämän ”koko tarinan” luettuaan.

Vaikka kyseessä on aika paljon laajempi esitys, kuin koulukurssin puitteissa mitenkään olisi mahdollista, on aihepiiri tietenkin niin rannaton, ettei edes suhteellisen ”kattavaa” tarinaa kannata yrittäkään. Ei koulussakaan ole mitään mahdollisuutta pumpata lapsia täyteen historiatietoa. Se on sitä paitsi ainesta, joka pitäisi vielä sulattaakin ja ymmärtää laajemmissa yhteyksissään.

Tietyt anekdootinomaiset välähdykset ja dokumentinpätkät sopivista historian kohdista puhuvat paljon enemmästäkin kuin käsittelemästään asiasta. Suomen sodan venäläisen sotilaan havainnot, Pietarissa vierailevien suomalaisten kommentit, venäläisen Helsingin ja suomalaisen Pietarin kuvaukset antavat tärkeän näkökulmansa maiden ja kansojen välisiin suhteisiin.

Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, on aivan keskisen tärkeää todeta, että venäläisten suhtautuminen suomalaisiin on jopa kautta vuosisatojen ollut yleensä arvostavaa ja ystävällistä ja on sitä yhä. Dokumentit osoittavat tämän yhä uudelleen.

Sodat ovat sitten asia erikseen ja niiden aikana syntyvät tietenkin myös verivelat ja ns. viholliskuvat. Kuitenkaan suomalaisen hahmo ei muodostunut erityisen pahaksi. Itse asiassa suomalaisten ällistyttävä sotilaallinen suorituskyky sai tunnustusta paitsi Stalinilta, myös rivisotilailta. Sekin on perintö, josta kannattaa huolehtia.

Sitäkin enemmän on kannettava huolta siitä, ettei suomalaisten ja venäläisten suhteita kautta vuosisatojen tarpeettomasti mustata. Olisi suurta typeryyttä jäädä vaikkapa viime sotien juoksuhautoihin ja suhtautua niiden takia koko venäläisyyteen kyräillen. Siinä maassa on meillä aina ollut myös sympatisoijia ja jopa aivan erityisesti niitä. Venäläisillä on tästä asiasta viehättävä termi blagoželateli -hyvää toivovat.

Mitä perivihollisuuteen tulee, meidän kannattaa katsella ruotsalaisten ja tanskalaisten välejä, jotka ovat jo kauan olleet mallikelpoiset huolimatta historian taakasta, joka aivan ilmeisesti on ollut pahempi kuin Suomen ja Venäjän välinen.

Onnemme ja suuri erikoisuutemme on kautta historian ollut, että venäläiset ovat vain aivan mitättömässä määrin muuttaneet Suomen alueelle eikä myöskään suomalaisia ole jäänyt rauhanteoissa naapurin alueelle sitten Turun rauhan. Autonomian aikana venäläisiä oli täällä vielä paljon vähemmän kuin nyt.

Suhtaudun itse hyvin skeptisesti ns. multikulturalismiin ja katson, että tämä kansojen erillisyys on ollut meille onnenpotku. Kun kansojen välit eivät muodostu liian tiiviiksi, syntyy myös vähemmän kitkaa. Mikäli maassamme asuisi vaikkapa 1-2 miljoonaa vierasheimoista, merkitsisi se jokseenkin varmasti suuria ja pysyviä ongelmia.

Sillä ei ole paljonkaan väliä, olisivatko nuo vieraat ranskalaisia, saksalaisia, virolaisia tai vaikkapa ghanalaisia. Noin suuri vieras populaatio aiheuttaisi ilmiön, jonka tapaamme esimerkiksi Belgiasta, jossa asioiden rationaalinen hoitaminen näyttää mahdottomalta muuallakin kuin EU:n piirissä. Latvia ja Viro tosin näyttävät kestäneen tilanteensa paremmin kuin Belgia.

Venäläiset eivät kenties ole oikein sisäistäneet tätä asiaa toisten kannalta, mutta saattavat joutua ajattelemaan sitä uudelleen, mikäli heidän valtionsa alueelle muuttaa vaikkapa 100-200 miljoonaa kiinalaista. Nämä toki ovat yleisesti ottaen kaikin puolin mainiota ja aikaansaapaa väkeä. Mutta silti.

Tämän asian merkityksestä olisin odottanut Tuomisen kenties puhuvan enemmänkin. Se on nimittäin myös sikäli kiinnostava teema, että aivan viime vuosina venäläisten määrä Suomessa on kasvanut sekä absoluuttisesti että suhteellisesti aivan uudelle tasolle. Myös autonomian aikana se oli paljon vähäisempi kuin 20-luvun alussa, jonka tekijä ottaa vertauskohdaksi.

Mitä tulee nimenomaan sotiin, ei varmastikaan ole mahdollista esittää kahden kansan suhteiden historiaa tasapuolisesti, jos sen näkee vain toiselta puolelta. Pitäisikö edes yrittää?

Viime aikoina näyttää kansan syvissä riveissä ja jopa eliitinkin piirissä yhä vahvistuneen sen kaltainen viisaus, joka arvelee Suomen aina olleen kaikessa oikeassa ja Venäjän taas vastaavasti väärässä. Miksi ihmeessä kannattaisi esimerkiksi kysellä, miten asiat nähtiin sellaisessa valtiossa, joka oli väärin kehittynyt, kun voi myös rajoittua esittämään, miten ne nähtiin siinä valtiossa, joka oli oikein kehittynyt?

En viitsi jatkaa tuota pohdiskelua pitemmälle, totean vain, että asenteet sekä nykyistä Venäjää että sen historiaa kohtaan hipovat meillä usein jo vähämielisyyden rajoja tai vähintäänkin vajoavat moukkamaisuuden tasolle.

Metsä taas aina vastaa niin kuin sinne huudetaan eikä kannata erityisesti ihmetellä, että myös naapurissa on alettu kyhäillä yhä kummallisempia tulkintoja ja tarinoita Suomesta ja suomalaisista nimenomaan sotavuosina.

Tämä on huolestuttava ilmiö ja kontakteja sinne päin kannattaa mahdollisimman paljo elvyttää, kaikista sanktioista ja vastasanktioista huolimatta.

Yksinkertainen totuus on, että jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oma näkökulmansa historiaan. Kun kyseessä on totaalisen sodan aika ja sodan aikaiset viholliset, keskinäisenä suhteena on normaalisti nollasummapeli: toisen tappio on toisen voitto.

Tältäkin kannalta on hyvin merkittävää, että Suomen ja Neuvostoliiton rintamalla ei luisuttu kokonaan totaalisen sodan logiikan piiriin. Suomi ei sotinut joka suhteessa sillä tavalla, kuin clausewitzilainen doktriini olisi edellyttänyt. Tämä oli järkevää politiikkaa ja yksi maidemme keskinäisten suhteiden erikoisuuksista, joita kyllä riittää.

Mikäli haluamme ymmärtää historiaa syvemmälti kuin vain oman, ikuisen oikeassa olomme perspektiivistä, meidän on tutustuttava myös siihen, miten asiat nähtiin naapurissa.

Tuominen ei erityisesti panosta tähän puoleen, vaikka tuokin toistuvasti esille sen ns. geopoliittisen tekijän, joka on ollut Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta ratkaiseva.

Ja tosiaan, eihän Venäjä Suomea ryövännyt sen vuonna 1808 valloitettuaan, vaan päinvastoin teki erittäin paljon pitääkseen sen väestön tyytyväisenä ja uskollisena. Toki kansat ovat harvoin tällaisesta kiitollisia ja yleensä pikemmin epäilevät ystävällisen suhtautumisen motiiveja.

 Joka tapauksessa Suomen onnellinen symbioosi Venäjän kanssa 1800-luvulla on myös yksi historiamme suuria erikoisuuksia ja ainutlaatuinen tapaus myös Venäjän historiassa.

Tämä kirja ei ole lainkaan poleeminen, mikä saattaa olla hyvä ratkaisu sen perussanoman perille menon kannalta. Joku Paavo Haavikko esitti aikoinaan teesinsä räikeästi ja lienee saanut aikaan sen, että niitä tuskin kukaan otti vakavasti.

Tässä kirjassa esitetään lyhyesti ja nasevasti Suomen ja Venäjän suhteiden useimmat suuret solmukohdat. Tulkinnoissa ei ole mitään suuria uutuuksia, kuten voi odottaakin, kun myös sen kirjallisuusluettelo on aika vaatimaton eikä tarkoituksena tietenkään ole tutkimus, vaan yleisesitys.

Luulen joka tapauksessa, että keskivertolukija löytää taas tästäkin kirjasta paljon uutta ja valaisevaa tietoa. Sen pohjalta on sitten hyvä erikseen perehtyä syvemmin kunkin erityiskysymyksen historiaan, niihin kuuluisiin kysymyksiin, joista koulussa ei puhuttu. Kirjallisuusluettelo on hyväksi avuksi.

Yhden asian haluaisin ihan ohimennen oikaista. Eivät puheet Suur-Suomesta lisääntyneet 30-luvun loppua kohti, vaan hyytyivät kerrassaan jopa AKS:n piirissä, kuten Nygårdin väitöskirja osoittaa. Suur-Suomi tuli yllättäen uudelleen tapeetille vasta sitten, kun Neuvostoliitto sen perusti 2.12.1939 solmimallaan sopimuksella.

Olennaista on, että tässä kirjassa kokonaisuus on mielestäni tasapainoinen eikä sorru siihen lähes maaniseen mustamaalaukseen, joka Venäjän kuvaamisessa näyttää meillä tulleen ns. hyväksi tavaksi.

Suomen ja Venäjän naapuruutta ei voi pitää enempää tragediana kuin komedianakaan. Kaikkeahan elämään liittyy tuhannen vuoden mittaan. Siitä on hyvä ottaa oppia.

Tekijä varmaankin voisi allekirjoittaa sen, mitä Manu aikoinaan sanoi: Ei se Venäjä niin huono naapuri ole ollut. Olisi se voinut olla huonompikin.

 

What do you want to do ?

New mail