Kaikuja kehitysmaasta

 

Eläimellisyyden juhlaa

 

Santeri Alkio, Puukkojunkkarit. Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta. WSOY 198 (1894), 240 s.

 

Puukkojunkkarit ovat Pohjanmaan historiaan kuuluva käsite, joka aikoinaan teki maakunnan surullisen kuuluisaksi ja josta nykyään taidetaan enemmän tai vähemmän ylpeillä, mikä on varsin paradoksaalista.

Kyseessä ei ole pelkkä legenda. Ilmiötä tutkinut Heikki Ylikangas on voinut todeta sen nousu- ja laskukaudet ja on myös selittänyt sitä talous- ja sosiaalihistorian keinoin. Kun kehitys uhkasi painaa tietyt yhteiskunnan kerrokset alas, saattoivat he yrittää pätemistä muilla keinoin. Puukon avulla saattoi muutoin vähillä eväilläkin varustettu nuorukainen nousta arvostetuksi, ainakin nyt pelätyksi.

Alkion romaani ajoittuu esimoderniin aikaan, 1800-luvun puoliväliin, jolloin Suomen herääminen uuteen, dynaamiseen kehitykseen ei vielä ollut todellisuutta. Yhteiskunnallisista liikkeistä romaanin tapahtumasijoilla tunnettiin vain körttiläisyys, joka jakoi kansan jyrkästi kahtia, uskovaisiin ja pilkkaajiin.

Alussa oli tässäkin romaanissa nainen. Järvelän Santran luhtiin oli kovasti tunkua ja nuoret miehet kolhivat toisiaan päästäkseen etusijalle. Santra ei sinänsä erityisesti tappelijoita ihannoinut, mutta hän olikin poikkeustapaus. Yleensä tytöt vain lietsoivat ihailijoitaan yhä hurjempaan käytökseen.

Tämähän on tuttu kaava koko eläinkunnasta. Uroskoirat ja kiimaiset kollit ovat aina toistensa kimpussa eikä siihen tarvita mitään mallioppimista. Urosmetsot tappelevat kenen kanssa tahansa. Auton päihittäminen mahtanee tehdä koppeloihin erityisen vaikutuksen, en tiedä.

Joka tapauksessa sama käyttäytymisen kaava on myös ihmisillä luontainen ja nimenomaan sen hillitseminen on se tehtävä, joka sivistyneen yhteiskunnan on otettava. Aikoinaan tarinat ritareista kertoivat yhä uudelleen siitä, miten nämä urhot olivat pukeutuneet sotisopaan ja asettuivat teiden risteyksiin haastaakseen kaikki ohikulkijat tappeluun.

Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi, jotka jälkimaailma tuntee ritarillisuuden nimellä.

Mistään sellaisesta ei Puukkojunkkareissa ole merkkiäkään. Eläimellisyys on niin läpikotaista, että uskottavuus on välillä koetuksella.

Kirjan antisankari, Karhun Esa koetti aina päteä tappelemalla ja päästä kaikkialla tappelemaan. Kuitenkin hän oli vielä hullumpi kuin kaverinsa. Mikäli toinen, nimeltä mainittu häjy himoitsi vain saada pistää ihmistä puukolla, olisi Esa, jos olisi uskaltanut, ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmoksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä.

Ja kyseessä oli sentään hänen kaverinsa, ystävänsä, ihailtu ja kadehdittukin, mutta sentään.

Tämän Esan häjyilyssä oli siis selvä patologinen piirre, jota selitetään hänen perhetaustallaan: kotona oli ryypätty ja juoppo äiti oli sitten vielä myrkyttänyt miehensä.

Niinpä häjyilystä tulee Esalle enemmän kuin tavallinen renttumainen elämäntapa tai rikollinen tapa hankkia rahaa. Se on inhohimo, jota seuraten mies menettää elämässään kaiken, lopulta jopa himoitsemansa kunnian päästä oikein miesmurhasta lusimaan eikä mistään hevosvarkaudesta.

Mitä yhteisön tapoihin tulee, huvittelivat sällit ajelemalla luvatta toisten hevosilla ja varastamalla lampaita, joista sitten tehtiin kunnon krapulamättöä. Kukaan ei uskaltanut nostaa juttua, tai melkein kukaan.

Viimein sitten päästiin ihan suuren kylätappelun asteelle ja sen aiheena on, mikäs muu kuin mainittu Santra, joka vielä sattui olemaan hyvätapainen ja siveä neito, joka sitten sai myös prinssinsä.

Häjyt saivat kunnolla selkäänsä, mutta kostoa valmisteltiin ja kukaties sitä koetetaan toteuttaa tämän kirjan jatko-osassa, jota en vielä ole lukenut.

Sivumennen sanoen, hesarin suurin suosikki Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi tänä vuonna oli muuan Jahja (Yahya)-niminen nuorukainen, joka näyttää olleen todellinen Karhun Esan kaksoiskappale meidän ajassamme. Kuolluthan hän jo on ja palkinnon saikin Monika Fagerholm.

 Jahjaa puffaavan jutun perusteella kyseessä joka tapauksessa oli elukka, joka oli kunnostautunut haukkumalla räävittömästi kaikkea ympärillään. Sitä paitsi hän oli syyllistynyt kymmeniin rikoksiin ja ampunutkin jotakuta, joskaan ei kuolettavasti.

Tällainen hahmo luonnollisesti vetosi kulttuuritätien naaraan vaistoihin ja hänen taidettaan ihasteltiin, kun se kertoi kapiteelilla kirjoitettuna aivan hirveästä agressiosta. Kirjoittaja ihaili ilmeisen laitonta pistooliaan kuin Karhun Esa puukkoaan. Mikäli joku kantakansallisuuden edustaja olisi suoltanut moista tekstiä, hänet olisi sen perusteella luokiteltu vaaralliseksi hulluksi, mikä hän epäilemättä olikin.

Sellainenhan se oli myös tämä Esa, mutta hän ei olut ainoa laatuaan. Häjyily levisi myös ihan vankkoihin taloihin, jollainen myös Esalla alun perin oli. Syntyi rikollinen, pelon herättämään kunniaan perustuva alakulttuuri, jollaisen taas tänään tunnemme lähes kaikista länsimaista. Vielä hiljattainhan sellaista ei ollut.

Häjyjen kulttuuriin kuului tämän kuvauksen perusteella myös aivan uskomaton moukkamaisuuden ihannointi. Vai mitä voisi sanoa siitä, että sulhanen saapuu morsiamen kotiin renttuporukan kanssa, panee hyrskyn myrskyn, särkee paikkoja ja retuuttaa vanhaa isäntäväkeä.

Tässä saattaa olla jokin suomalainen erikoisuuskin. Venäjällä jokainen yrittää välttää leimautumista moukaksi ja mikäli sattuu olemaan liikaa juovuksissa, koettaa ainakin kätkeä sen. Pohjanmaalla viina oli näköjään ennen muuta keino vapauttaa moukkamaisuus turhan kritiikin kahleista ja demonstratiivisesti mölisevät juopot ovat ehkä yhä maamme erikoispiirre, joka tosin on viime aikoina tavattomasti harvinaistunut.

Vielä 1970-luvulla ei voinut ajaa kolmosen raitiovaunulla kierrosta joutumatta nauttimaan möykkäävän pultsarin hengentuotteista.

Nyt häjyily on siis saanut uusia harjoittajia ja uusia muotoja. Onneksi autoja ei enää kyetä varastamaan eikä hevosia ole tarjolla. Eipähän niillä osattaisi ajaa, vaikka olisikin. Mutta kyllä tuo ihmisen eläimellinen perusluonto on yhä olemassa ja yhäpä näyttää löytyvän niitä, jotka sitä kritiikittömästi ihannoivat.

What do you want to do ?

New mail